Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#2 numero. Teemana paikka

Filosofisia runofragmentteja: Empedokles kosmisella kehällä

Empedokles
Filosofiudestaan huolimatta Empedoklesta voidaan pitää myös runoilijana, jolle on leimallista rohkea ja omintakeinen mielikuvitus. Hänen jälkivaikutuksensa on suuri, ja häntä hyödyntävät ja kritisoivat Platonin ja Aristoteleen lisäksi lukuisat muutkin antiikin kirjailijat.

Empedokles (noin 495–435 eKr.) oli kreikkalainen esisokraattinen ajattelija, joka muutaman aikalaisensa tavoin katsoi että runomuotoa, laulun perinteistä mahtia, ei pitänyt unohtaa pelkästään Homeroksen ja Hesiodoksen tapaisten edesvastuuttomien runoilijoiden käyttöön. Tämän lisäksi oli jo aika haastaa runoilijoiden ja yleisön hellimä antropomorfinen käsitys jumalista ja luonnonvoimista jollain, mikä voisi olla sekä todempaa, uskottavampaa että paremmin perusteltavissa.

Empedokles syntyi vauraaseen sukuun kreikkalaisessa Akragaan siirtokunnassa, Sisiliassa. Hän osallistui politiikkaan, ansioitui puhujana ja teki vaikutuksen myös parantajana ja eräänlaisena karismaattisena poppamiehenä. Hänen ajattelullaan on ilmeisiä yhteyksiä pythagoralaisuuteen, josta oli kehittynyt alueen merkittävä mystillis-filosofinen suuntaus Pythagoraan muutettua kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla Italiaan. Toinen Empedokleen työhön ratkaisevasti vaikuttanut filosofi on elealainen Parmenides, 'metafysiikan isä', joka puolusti loogisin argumentein olevaisen ykseyttä.

Filosofiudestaan huolimatta Empedoklesta voidaan pitää myös runoilijana, jolle on leimallista rohkea ja omintakeinen mielikuvitus. Hänen jälkivaikutuksensa on suuri, ja häntä hyödyntävät ja kritisoivat Platonin ja Aristoteleen lisäksi lukuisat muutkin antiikin kirjailijat. Roomalainen Lucretius piti häntä esikuvanaan laatiessaan epikurolaista runoelmaansa Maailmankaikkeudesta.

Empedokleen kosmologista teoriaa voisi lyhyesti kuvata seuraavalla tavalla. Maailmassa on neljä pysyvää alkuainetta ('juurta') ja kaksi niitä liikuttavaa voimaa: maa, vesi, ilma ja tuli, sekä rakkaus ja riita. Kosmos muodostaa ikuisen kehän niin, että voimat pääsevät vuorotellen nousemaan ehdottomaan valta-asemaan. Kasvavan rakkauden kaudella elementit lähentyvät ja sekoittuvat vähitellen ja yhtyvät toisiinsa lopulta kokonaan, jolloin maailman muodoksi tulee täydellinen pallo, sfairos. Tämä ei kuitenkaan kestä, vaan 'jumalan jäsenet alkavat järkkyä' ja kosminen sykli kääntyy kasvavan riidan kauteen, jonka lopussa vallitsee neljän juuren ehdoton erillisyys. Arvoituksellinen ja levoton elämän synty sijoittuu kaaren keskivaiheille.

Tunnetuimman Akragaan filosofia koskevan legendan mukaan hän teki itsemurhan heittäytymällä Etnan tulivuoren kraatteriin, jotta ihmiset katoamisen jälkeen uskoisivat, että Empedokles on muuttunut jumalaksi. Vuori kuitenkin sylkäisi kraatterin reunalle filosofin erikoisvalmisteisen pronssisen sandaalin, jolloin hänen todellinen kohtalonsa paljastui. Tarina on miltei varmasti myöhempien elämäkerturien kehittämää fiktiota, mikä ei toki vähennä sen viihdearvoa. Hellenistisen kauden oppineet laativat usein kirjailijoiden tuotannon pohjalta tämäntapaisia tarinoita, joiden toivottiin ilmentävän jotain olennaista kohteestaan. Toisen, todennäköisemmän tradition mukaan filosofi matkusti jossain vaiheessa Peloponnesoksen niemimaalle, eikä hänestä sen koommin kuultu.

Empedokleelta on säilynyt eripituisina fragmentteina yhteensä puolisentuhatta säettä, ja tätä julkaisua varten tekemäni suomennosvalikoima on yksi mahdollinen leikkaus ja sommitelma hänen tuotannostaan. Pelastusopillisia ja eettisiä aineksia suuremman osan siinä saavat kosmologia, käsitykset tiedosta ja luonnonfilosofia.

Empedokles

Tarkkarajaisia voimia on koko ruumiissa, mutta
surkeus pääsee sisään ja sumentaa
ihmisen aikeet. Kun lyhytikäiset ovat nähneet
palan elämästä, he nousevat, leijailevat pois
kuin savu vakuuttuneina siitä mitä sattuivat
elämänsä aikana kohtaamaan.
Hehän ajelehtivat kuka minnekin, mutta
uskoivat aina löytäneensä kaiken, mitä on.
Tätä ihmiset eivät näe, eivät kuule, eivät käsitä.
Sinä kuitenkin olet saapunut tähän paikkaan
ja opit kaiken, minkä maallinen viisaus tavoittaa.

Jumalat, pitäkää te hulluus poissa minun kielestäni,
ohjatkaa pyhistä suista puhtaat virrat kanavaani.
Rukoilen sinua, vaaleakätinen hyvämuistinen muusa,
lähetä tasapainoisilla vaunuillasi hurskauden saleista
se mitä päivän olentojen sopii kuulla.

Kuolematon muusa, jos olet jonkun ihmisen vuoksi
joskus suonut ajatuksiasi meidän murheillemme,
rukoilen sinua, Kalliopeia, seiso rinnallani
kun tuon julki hyvää sanaa autuaista jumalista.

Pausanias, viisaan Ankhitoksen poika,
kuuntele sinäkin.

Älä suostu ottamaan kuolevaisilta vastaan mainetta
ja kukkeaa kunniaa sillä ehdolla, että sanot enemmän
kuin mikä on pyhää, röyhkeästi, ja sitten lepäät
viisauden korkeilla kukkuloilla.
Kohdista voimasi aina siihen, missä se on kirkasta
ja selvää, älä luota näköösi kuuloa enemmän, tai
kaikuvaan kuuloon erottavaa kieltäsi enemmän,
älä väheksy mitään muutakaan ruumiisi jäsentä
jossa on tie ymmärrykseen, vaan ajattele
kukin asia niin kuin saat siitä selvän.

Kelvottomien tapana ei ole luottaa vahvaan ajatteluun,
mutta kuten muusamme luotettavasti kehottaa,
tunne sinä ajatus siivilöimällä se rinnassasi.

Ensin saat kuulla neljästä kaikkeuden juuresta. Ne ovat
loistava Zeus, elämän antava Hera ja Aidoneus.
Nestis vuodattaa kyyneliä kuolevaisten lähteeseen.

Aion nyt sanoa kahta: kerran monesta kasvoi
yksi ainoa, ja kerran yhdestä syntyi olemaan monta.
Kuolevaisten synty on kahtalainen, ja kahtalainen
on myös niiden häviö. Kaiken tuleminen yhteen
synnyttää ja surmaa yhden sukupolven, toinen
taas kasvaa ja hajoaa kun se kasvettuaan jaetaan.
Näiden juurten vaihtelu ei koskaan lakkaa, vaan
vuoroin kaikki käy yhteen yhdeksi rakkaudessa,
vuoroin jokainen ajetaan erilleen riidan vihassa.
Siinä missä yksi on oppinut syntymään monesta
ja yhdestä tulee jakautuessaan jälleen monta,
siinä ne ovat tulevia eikä niillä ole pysyvää elämää.
Mutta siinä missä vaihtuminen ei koskaan lakkaa,
ne pysyvät ikuisesti liikkeettöminä kehässään.

Kuuntele näitä sanoja, sillä oppi kasvattaa järkeä.
Kuten äsken totesin ja piirsin tarinalleni rajat,
aion nyt sanoa kahta: kerran monesta kasvoi
yksi ainoa, ja kerran yhdestä syntyi olemaan monta,
tuli, vesi, maa ja ilman valtava korkeus,
ja näistä erillään tuhoisa riita, kaikkialta tasaväkinen,
ja rakkaus näiden joukossa, yhtä pitkänä ja laveana.
Tarkastele sitä järjelläsi, älä vain istu ja tuijota.
Rakkautta pidetään osana kuolevaistenkin ruumista,
sen ansiosta he ajattelevat kauniisti ja tekevät
yhteistyötä ja he sanovat sitä iloksi ja Afroditeksi.
Kukaan kuolevainen ihminen ei ole sitä nähnyt
pyörteilemässä heidän keskuudessaan. Kuuntele
sinä miten pettämätön selvitykseni jatkuu.

Kaikki juuret ovat yhtäläisiä ja saman ikäisiä
mutta kullakin on oma valtansa ja luonteensa ja
ajan käydessä kierrostaan ne vahvistuvat vuorotellen.
Niiden lisäksi mitään ei enää synny eikä häviä, sillä
jos ne tuhoutuisivat jatkuvasti, niitä ei enää olisi.
Ja mikä kasvattaisi tätä kaikkeutta? Mistä se tulisi?
Miten se voisi kadota, kun kaikki on jo täyttä?
Ne ja vain ne ovat olemassa. Kulkevat toistensa
lävitse, tulevat milloin miksikin ja ovat aina samat.

Missään ei ole tyhjää eikä mitään liikaa.

Niin on ollut ja niin on aina oleva, enkä usko riidan
ja rakkauden koskaan katoavan rajattomasta ajasta.

Tutki vielä näitäkin todisteita, jos aikaisemman
esitykseni muodosta jäi jotain puuttumaan:
aurinkoa, valkeaa silmiin ja kauttaaltaan kuumaa,
lämpimässä valossa kylpeviä taivaankappaleita,
sadetta, kaikkineen pimeää ja hyytävää,
maata ja sen tiiviitä, raskaita virtauksia.
Kaunassa juuret ovat monen muotoisia ja erillään
mutta rakkaudessa ne yhdistyvät ja kaipaavat.
Niistä syntyy kaikki mitä on ollut, on ja tulee olemaan,
puut, miehet ja naiset, eläimet,
linnut ja vedessä elävät kalat,
myös pitkäikäiset jumalat, kunniassa korkeimmat.
Ne ja vain ne ovat olemassa. Kulkevat toistensa
lävitse, tulevat sekoittuessaan milloin miksikin.

Kun maalarit maalaavat kauniita uhrilahjoja,
harjaantuneet, taiteeseensa syventyneet miehet,
he ottavat muutamia värijauheita ja
yhdistävät ne harmonisesti, jotain vähemmän
jotain enemmän, ja tähän tapaan he valmistavat
kaikkea olevaista muistuttavia hahmoja,
tekevät puita, miehiä ja naisia,
eläimiä ja lintuja ja vedessä eläviä kaloja
sekä pitkäikäisiä jumalia, korkeimpia kunniassa.
Älä siis erehdy luulemaan että katoavaisilla, joita
selvästikin on luvuton määrä, olisi mitään muuta
lähdettä kuin juuret. Tätä voit pitää varmana
kuultuasi jumalallista sanaa.

Kehän kiertäessä juuret vahvistuvat vuorollaan,
kuihtuvat toisiinsa ja kasvavat kohtalon mukaisesti.
Ne ja vain ne ovat olemassa, kulkevat toistensa
lävitse, tulevat ihmisiksi ja muiksi eläinten suvuiksi.
Vuoroin ne liittyvät yhteen järjestykseen rakkaudessa,
vuoroin ajautuvat erilleen riidan vihassa
kunnes kaikki taas alistuu yhteen ja syntyy yksi.
Siinä missä yksi on oppinut syntymään monesta
ja yhdestä tulee jakautuessaan jälleen monta,
siinä ne ovat tulevia eikä niillä ole pysyvää elämää.
Mutta siinä missä vaihtuminen ei koskaan lakkaa,
ne pysyvät ikuisesti liikkeettöminä kehässään.

Sanotaan että on hyvä toistaa se, mikä on oikein.

Yhdistän toisia pääkohtia toisiin,
en kulje vain yhtä sanan polkua.

Silloin auringon kirkasta hahmoa ei näy,
ei maan karheaa mahtia, ei merta.

Juurten lähetessä toisiaan riita vetäytyi kohti reunamia.

Auringon nopeat jäsenet eivät enää erotu.

Harmonian tiiviissä sylissä ympyräinen pallo
iloitsee tapahtumattomuudesta ympärillään.

Sen selästä ei kasva siipiä kaksin kappalein, siltä
puuttuvat jalat, jäsenten nopeus, siittävät elimet,
se on kaikkialta itsensä kaltainen, loputon
ympyräinen pallo joka iloitsee
tapahtumattomuudesta ympärillään.

Mutta suuri riita kasvoi jäsenten sisällä
ja nousi yhtäkkiä kunniaansa ajan täyttyessä.
Tätä vastavuoroisuutta takaa mahtava vala.

Jumalan jäsenet alkoivat järkkyä
yksi toisensa jälkeen.

Nämä kaikki – aurinko, maa, taivas ja meri
– ovat yhtä omien osiensa kanssa, kun ne
ajautuvat syntymään katoavaisten joukossa.
Samaan tapaan ne jotka sekoittuvat helpommin
pitävät toisistaan, sillä Afrodite on lisännyt
niiden samankaltaisuutta. Mutta synnyltään,
sekoitukseltaan ja muovautuneilta hahmoiltaan
selvimmin erilliset ovat vihamielisimpiä,
tyystin tottumattomia yhtymään ja tummanpuhuvia
riitaisan alkunsa ja vihassa tapahtuneen
syntymänsä vuoksi.

Tämä tiedetään kuolevaisten jäsenten aineksista:
ruumiin raajat käyvät vuoroin yhteen yhdeksi
rakkaudessa, kun elämä kukoistaa huipussaan.
Vuoroin ne joutuvat erilleen kurjissa kiistoissa
ja harhailevat eksyksissä murtuen elämän rantaan.
Sama tapahtuu kasveille ja vedessä asuville kaloille,
vuoristojen eläimille ja siivekkäille linnuille.

Nopeasti ylöspäin.

Joskus ilma sattui virtaamaan näin, mutta usein toisinkin.

Ilma vajosi maan yli pitkin juurin.

Maa kasvattaa omaa ainestaan, ja ilma ilmaa.

Monta tulta palaa maan kynnyksen alla.

Terävänuolinen aurinko ja lempeä kuu.

Mutta kun aurinko on koossa se kiertää suurta taivasta.

Se loistaa takaisin Olympokselle pelottomin kasvoin.

Kuu katselee vastakkaisen valtiaan loistavaa kehää.

Maata kiertää pyöreä, muualta tuleva valo.

Meri on maan hikeä.

Palaan nyt takaisin laulujen polkua, jota aluksi
kuljin, ja johdan sanasta sanojen virran.
Kun riita saavuttaa pyörteen syvimmän kohdan,
kurimuksen keskelle ilmestyy rakkaus
ja rakkaudessa kaikki tulee yhteen ollakseen yksi,
ei äkillisesti, vaan eri puolilta, tieten tahtoen.
Kaikki sekoittuu ja esiin virtaa loputtomasti
kuolevaisten heimoja. Yhtyvien kanssa vuorotellen
tulee myös niitä, joita riita vielä ylhäältä estää
koska se ei siirry heti kokonaan ja moitteetta kehän
reunamille. Se on osittain yhä sisällä, osittain
lähtenyt alueelta.
Siinä missä riita syöksyy edellä, siinä sitä seuraa
täydellisen rakkauden hellä, kuolematon kiito.
Ne jotka ovat aiemmin tottuneet kuolemattomuuteen
käyvät nyt katoavaisiksi, aiemmin yksinkertaiset
astuvat uudelle tielle. Sekoittuneista virtaa
loputtomasti erilaisia kuolevaisia, kaikkia mahdollisia
hahmoja, ja näky on ihmeellinen.

Ja rakastettava maa sai leveisiin onteloihinsa
kaksi kahdeksasosaa Nestiksen kirkkautta
ja neljä osaa tulta. Siitä tuli valkoista luuta
harmonian jumalaisella liitoksella.

Täällä syntyi runsaasti kaulattomia päitä,
paljaita käsivarsia kuljeksi vailla hartioita,
silmiä harhaili sopivien kasvojen puutteessa.

Mutta jumala ja jumala sekoittuivat yhä enemmän,
menivät yhteen siellä missä sattuivat kohtaamaan
ja edellisten oheen ilmaantui koko ajan paljon muuta.

Monella oli syntyessään kahdet kasvot ja kaksi rintakehää,
jotkut tulivat maailmaan ihmispäisinä vasikoina, jotkut
vasikanpäisinä ihmisinä. Oli miesten ja naisten sekoituksia,
ja heidän ruumiinsa olivat hämäriä.

Kuuntele nyt, miten erottuva tuli toi esiin miesten
ja itkettävien naisten öisiä taimia, sillä kertomuksesta
ei puutu oivallusta eikä ymmärrystä. Ensin maasta
kohosi kokonaisia hahmoja joissa oli niin vettä kuin
lämpöäkin, kun tuli lähetti niitä ylös ja tavoitteli
kaltaisiaan. Niissä ei vielä erottanut jäsenten ihanaa
muotoa eikä ihmisille ominaista ääntä.

Afroditen jaetut niityt.

Ja ne syöksyivät puhtaisiin paikkoihin.
Niistä jotka kohtasivat kylmää tuli naisia.

Niin kuin Kypris silloin kostutti maata sateessa
ja muotojen parissa häärien antoi tulen kovettaa.

Johtaen nopeasti sikiävien kalojen musiikitonta heimoa.

Samoin hiukset, lehdet, siipien tiheät sulat,
vahvoissa jäsenissä kasvavat suomut.

Kaikesta olemassa olevasta lähtee virtauksia.

Hohtavan sahramin hehku sekoittuu pellavaan.

Maan avulla me näemme maan, vedellä veden,
ilmalla jumalallisen ilman, tulella tyhjäksitekevän tulen,
rakkautta rakkauden avulla, riitaa synkällä riidalla.

Näistä aineksista kaikki on koottu ja rakennettu
ja näillä se ajattelee ja nauttii ja kärsii.

Ihmisen viisaus kasvaa siitä mikä on läsnä.

Siinä missä he muuttuvat muuksi, siinä
myös ajatukset tulevat muunlaisiksi.

Sattuman oikusta kaikki siellä on ajatellut.

Siinä missä kaikkein hienoin lankeaa yhteen.

Maata osui tuleen, veteen ja loistavaan ilmaan,
kun se ankkuroitui Kypriksen täydellisiiin satamiin,
sopivasti vähän muita enemmän tai hieman niitä
vähemmän. Syntyi verta ja erilaisia lihan muotoja.

Hilpeä liekki osui pieneen palaan maata.

Mistä jumalainen Afrodite teki väsymättömät silmät.

Afrodite sovitti ne kiintymyksen niiteillä.

Kun matkalle lähtijä varustautuu lampulla
jonka tulen liekki loistaa kaiken talvista yötä,
hän kiinnittää tuulia vastaan pellavakankaat
murtamaan puhaltavan tuulen puuskat,
mutta valo harppaa läpi, koska on hienompaa,
ja hohtaa talon kynnykseltä väsymättömin sätein.
Niin myös alkutuli peittyi pyöreään silmäterään
kalvoin ja hienoin kudoksin, jotka pitivät ympäröivän
syvän veden loitolla, mutta päästivät valoa lävitseen.

Molemmista silmistä yksi näky.

Ravintonsa se saa edestakaisin syöksyvistä
veren meristä, ja sydämessä ennen muuta
on se, mitä ihmisillä sanotaan ajatteluksi.
Ihmisen sydäntä ympäröivä veri on ajatus.

Autuas hankkii ajatusten jumalallisen rikkauden,
raukka vaalii hämäriä mielipiteitä jumalista.

Emme saa sitä lähellemme silmin emmekä
pysty tarttumaan siihen käsillä joista kulkisi
levein kärrytie inhimilliseen mieleen.

Sillä ei ole ihmisen päätä harteillaan,
ei jalkoja eikä jäsenten nopeutta, ei karvaisia
elimiä, se on vain pyhä sanomaton mieli
joka syöksyy nopeilla ajatuksillaan koko
maailmankaikkeuden halki.

Ei kapinaa, ei sopimatonta kiistaa jäsenissään.

Heidän joukossaan oli mies joka tiesi valtavasti,
joka oli hankkinut ajatusten jumalallisen rikkauden.
Hän pystyi kaikkein vaativimpiin tekoihin
ja kurottamalla kaikilla ajatuksillaan
näki vaivatta jokaiseen olevaiseen,
kymmenen, kahdenkymmenen sukupolven verran.

Jos painat sanani syvälle kiihkeään mieleesi
ja tarkastelet niitä suopeasti, puhtain miettein,
niin tämä kaikki on oleva sinulla läpi elämän
ja saat ohessa paljon muutakin, mikä kasvaa
kunkin asian luonteen ja olemuksen mukaan.
Mutta jos tavoittelet muuta, tuhansia surkeita
ihmisten asioita jotka sumentavat aikeet,
se jättää sinut pian, ajan kulkiessa kulkuaan,
sillä se kaipaa omanlaistaan rakasta seuraa.
Muista, että kaikella on järki ja ymmärrys.

Ystävät, minä tiedän että sanoissani on totuutta.
Mutta ihmisten on vaikea kestää
kun vakuuttavuus hyökyy mieleen.

Typerykset! Heidän mietteensä eivät kauas kanna
jos he luulevat että aiemmin olematonta syntyy
tai että mikään häviää tai tuhoutuu täysin.

Mutta miksi minä viipyilen näissä asioissa
aivan kuin tekisin jotain tärkeää,
jos olen parempi kuin katoavaiset ihmiset?

Viisas mies ei ounastele rinnassaan, että niin kauan
kuin on ja elää sitä mitä elämäksi sanotaan, niin
kauan on, ja näkee sekä pahaa että hyvää, mutta
ennen syntymää tai hajoamisen jälkeen ei olisi.

Minä olen ollut poika ja tyttö, tuuhea pensas,
lintu ja hiljainen kala meressä.

Inhoaa raskaana laahaavaa välttämättömyyttä.

Millaisesta kunniasta, miten pitkästä autuudesta.

Itkin ja voihkin nähdessäni tämän vieraan seudun.

Olemme saapuneet tähän suojaisaan luolaan.

Siinä olivat maa ja kauas tähyävä aurinko,
verinen kiista ja sopusoinnun vakavat kasvot,
kauneus ja rumuus, nopeus sekä hitaus,
ihastuttava varmuus ja mustahiuksinen hämärä.

Heillä ei ollut jumalinaan Aresta eikä Kydoimosta,
ei kuninkaanaan Zeusta, Kronosta tai Poseidonia
vaan Kypris, Afrodite oli kuningatar.
He lepyttivät häntä uskollisilla kuvapatsailla,
maalauksilla ja taikinasta leivotuilla eläimillä,
uhraamalla sekoittamatonta mirhamia ja tuoksuvaa
hartsia, pirskottamalla kultaista hunajaa maahan.
Heidän alttarinsa ei tahriutunut härkien vereen
sillä hengen riistämistä ja jalon ruumiin syömistä
pidettiin kauhistuksena.

Kaikki olennot, eläimet ja linnut olivat sävyisiä,
suopeita ihmisille, ystävyys hehkui.

Teksti & käännökset: Tommi Nuopponen

Kommentoi artikkelia Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #2

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi