Viihdyin hyvin appeni seurassa. Aluksi hän hiukan koetteli minua. Kerran, kun nostimme perunoita märästä, savisesta pellosta, jolle ei Fergulla ollut menemistä, minulle oli sattunut vanha puuvartinen kuokka, jonka varsi risahti poikki, kun oikein tempaisin. Appiukko kääntyi hämäläisen verkkaisesti puoleeni ja kysyi vakavalla naamalla: ”Osaaks uuren tehrä?” Katsoin hämilläni vaimooni, joka hänkin ensin näytti totista naamaa, mutta purskahti sitten nauruun. Muistan, kuinka mielissäni olin, kun appiukko yhtenä syksynä riihen kattoa pellitettäessä sanoi: ”Kyllä sulla työkalut kädessä pysyy”. Tuli vähän samanlainen olo kuin pikkupoikana, kun sai isältä ensipuukon. Kattotalkoissa kokemani yhteisyyden tunteen yritin tavoittaa tässä haikumaisessa runossa:

Appeni oli kirvesmies ja sivutoiminen maanviljelijä. Monesti sanotaan, että maanviljelijät näkevät luonnon vain hyväksikäytön kohteena. Appeni on hyvä esimerkki siitä, miten kärjistetty tuo väite on. Hän ei kuulunut niihin, joista Herakleitos kirjoittaa: "Kauneinkaan maailmanjärjestys ei heille muuta ole kuin miten sattuu kasattu tunkio." Minulla on sellainen käsitys, että hänellä oli kyky nauttia niin luonnon kuin kulttuuriympäristönkin esteettisistä arvoista.

Elämänsä lopulla appi tuli monesti kävelyiltään lähimaastosta kertoen tyytyväisenä, kuinka monta pälvessä päivää paistattavaa kyytä oli nähnyt tai kuinka monta käen kukuntaa oli kuullut. Meistä tuntui, että hän laski niistä jäljellä olevia elinvuosiaan. Tuulen alapirtin nurkalta sortamasta pihakoivusta kirjoittamani runo on kuin hänen muistokseen laadittu:

Vaimoni lapsuudenkodin miljöö on antanut virikkeitä varsinkin kokoelmiini Kaksi seppää (1976) ja Rantatiellä (1980). Edellisen kokoelman osastojaon rakenne noudattaa vuodenaikojen kiertoa, ja Takamaalle paikallistuvat runot ovat siinä sen mukaisesti sirottuneina. Mutta kun rupesin sommittelemaan Rantatiellä-kokoelmaa, se rupesi heti hahmottumaan osastoiksi, ja nopeasti huomasin, että "maalle" sijoittuvia runoja olisi omaksi kokonaisuudeksi asti. Annoin sarjalle nimeksi yksinkertaisesti Takamaa. Olisiko esikuvana ollut juuri lukemani Juhani Tikkasen Jos sinä etsit onnea (1979), jossa on omat osastot niin Vassorille kuin Vinkarallekin? Nimi oli mielestäni näppärä, koska se on paitsi todellinen paikannimi, vaimoni kotikylän nimi, myös substantiivi, joka tarkoittaa joko syrjäistä aluetta, syrjäseutua, tai jonkin takana olevaa maa-aluetta. Sarjaa ei sen perusteella voi sijoittaa kartalle, Takamaa-nimisiä paikkoja tai kyliä on monissa pitäjissä. Mausteena on viittaus arvostamani yhdysvaltalaisen runoilijan ja ympäristökirjailijan Gary Snyderin kokoelmaan The Back Country.

Mikään kovin syrjäinen paikka ei Takamaa tuolloinkaan ollut. Ylöjärvelle, jonka kylä se oli, kertyi Tampereelta matkaa kymmenisen kilometriä, ja kuntakeskuksesta Takamaalle toiset kymmenen. Mutta kun bussi teki lopputaipaleen kierrellen hiekkateitä maaseutumaiseman halki, tuntui kaupunki jäävän kauas taakse. Kun nousimme autosta pysäkillämme, hiljaisuus saatteli meitä pihatantereelle. Kirkkaina talvi-iltoina tähdet tervehtivät tulijoita. Niitä ei kaupungissa nähnyt.

Nykyään Takamaa on Ylöjärven, ja kohta kuka ties Tampereen, kaupunginosa. Viljakkalantien varteen nousee yhä uusia omakotitaloja, joiden asukkaat ajavat päivittäin autoillaan työssäkäyntikeskuksiin. Busseja kulkee harvakseen.

Kun jokin aika sitten onnittelin alapirtillä kuusikymmentä vuotta täyttävää vanhempaa lankomiestäni lukemalla pitkästä aikaa Takamaa-sarjan, tajusin, kuinka paljon ympäristö, josta se kertoo, on muuttunut. Pellot ovat vuokralla naapurilla, traktoria käytetään enää pihatien kunnostamiseen, navetta on rapistunut, karjakeittiö on osa saunaa, maitolaituri on kokenut muodonmuutoksen ensin lapsen leikkimökiksi, sitten puuceeksi. Lähijärven rannan hevoslaitumella ollut tiilinen muuntaja on purettu, pensas ei voi siellä enää pitää hevosenkenkää karttamerkkinään, niin kuin kerran kirjoitin. Naapuritilalle on noussut liki teollisuuslaitosta muistuttava EU-navetta.

Jos minulla olisi edessäni isomittakaavainen kartta Karimäen ja Ihantolan ympäristöstä sellaisena kuin se oli 70-luvulla, voisin pistellä siihen nuppineuloilla runoja paikkoihin, joista tai joiden herättämistä mieleenjohtumista olen niitä kirjoittanut. Lähipiiristä merkitsisin molemmat asuinrakennukset, kellarin, riihen, perunamaan, metsänrajan pihapellon takana, haan, maantien, sen takaisen puron naapurin rajalla ja lähteen rinteessä suopellon takana. Etäämpää merkitsisin rautatien, johon tila pohjoisessa rajautuu, sen takana levittäytyvästä metsämaasta kalliojyrkänteen ja ketun pesimäpaikan. Minulla on mielessäni brittiläisen kuvanveistäjän Richard Longin erilaisiin maisemiin tekemistään kävelyistä toteuttamat tekstiteokset, joissa hän on kartan yhteyteen kirjoittanut maastosta tekemiään havaintoja. Digitaalisesti toteutettuna runokartta tai karttaruno saattaisi olla hauska. Voisi sen toteuttaa mentaalikarttanakin, sen mielikuvan pohjalta, mikä minulla vaimoni lapsuudenkodin tuolloisesta ympäristöstä on.

Takamaa-sarja on minulle tyypilliseen tapaan paljolti luontorunoutta. Mutta siinä olen siirtynyt Merenkurkun ja järvien rannoilta pirkanmaalaiseen pihapiiriin ja sen lähimaastoon. Yksinäinen retkeilijä on liittynyt osaksi ihmisyhteisöä ja sen puuhia. Paikan kokemukseen vaikuttavat maiseman ohella olennaisesti sosiaaliset suhteet ja paikkaan liittyvät läheisten ihmisten muistot. Kuuntelin mielelläni vaimoni perheen puheita, joissa juuri ja juuri kasvillisuuden seasta erottuvat purettujen rakennusten kivijalatkin heräsivät eloon, seurasin mielikuvituksessani jo umpeutuneita polkuja, ja aina silloin tällöin poimin hyödyllisiä sanoja runonteon tarpeiksi. Kälyni pienen pojan lausahduksia olen käyttänyt useammassakin tekstissä.