Kun renessanssirunoilija Francesco Petrarca (1304–1374) löysi Ciceron (106–43 eaa.) Atticus-kirjeet, hän pettyi ihailemansa puhujamestarin siviiliminään ja kirjoitti tälle tulikivenkatkuisen kirjeen 'sinne jonnekin' kesäkuun 16. päivä vuonna 1345. Joulukuun 19. päivänä hän kirjoitti toisen kirjeen, jonka sävy oli jo paljon sovittelevampi. Kuvitteliko hän aiemman kirjeen menneen perille ja tuli katumapäälle?

Ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä esiintyi useissa Ciceron teoksissa ja lienee viehättänyt myös Petrarcaa. Cicero ei tosin puhunut aiheesta omissa nimissään. De re publican (Valtiosta) Somnium Scipionis -episodissakin Publius Cornelius Aemilianus Scipio Africanus Minor (n. 185–129 eaa.) näkee unen, jossa hänen isänsä ja ottoisoisänsä ovat kuolemansa jälkeen siirtyneet taivaaseen. Juuri tämä unimatka oli inspiroinut Petrarcaa ryhtymään suuritöisen Africa-runoteoksen kirjoittamiseen. Hänen päähenkilönsä oli edellistä sukupolvea oleva Publius Cornelius Scipio Africanus Maior (n. 235–183 eaa.). Tämäkin tapaa unessa isänsä ja setänsä, jotka olivat siirtyneet iäiseen kotiinsa.

Petrarca oli löytänyt myös Ciceron Pro Archia -puheen. Tuo runouden puolustuspuhe lienee sekin vaikuttanut African työstämiseen. Molemmissa esitetään, että runoilijoiden tehtävänä oli ikuistaa kunniakkaitten miesten teot jälkipolville. Tähän Cicero vetoaa, ja Petrarcakin näyttäisi myöntävän, että oikeutus runoilijuuteen lunastetaan juuri näin. Tuntuu kuin runoilijan kirjoittaessa suurmiehistä hän itsekin voi olla suuri. Petrarcakaan ei ole täysin vapaa ciceromaisesta omahyväisyydestä, niin usein hän muistaa Africassa mainita saamastaan poeta laureatus -kunnianimestään ja laakeriseppeleestään. Toisaalta hän aidon vilpittömästi kertoo kipuilustaan maallisen kunnian perään Salaisuuteni-teoksessa (Secretum), jossa hän on ottanut keskustelukumppanikseen Augustinuksen (354–430).

Tarkastelen seuraavassa African puheenvuoroja, joissa maine on toisaalta kannustin hyveeseen, mutta katoavaisena se ei kuitenkaan ole tavoittelemisen arvoinen. Tutkin myös sitä, miten tämä sopii yhteen Petrarcan kirjoista ja niiden elinkaaresta esittämien ajatusten kanssa.

1. Kuolemattomuus ja jälkimaine kannustimena hyveeseen

Scipioiden unien tarkoitus on ennen kaikkea kannustaa ja velvoittaa unennäkijää hyveeseen, minkä tämä voi toteuttaa ainoastaan kostamalla esi-isiensä kuolemat ja saattamalla Karthagon valloitus päätökseen. Petrarca venyttää tätä varten aikaperspektiiviä Ciceroa pidemmälle, niin menneeseen kuin tulevaan, ja esittää African 1. kirjassa yhden kavalkadeistaan ja opastetuista kierroksistaan, joita on teoksessa pitkin matkaa muitakin. Perusteelliset luettelot ihmisistä, taide-esineistä ja maisemista eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Kun kurkistus tulevaan kertoo Scipioille heidän saattavan esi-isiensä tehtävät onnellisesti päätökseen, voi tietysti kysyä, tarvitaanko tällaisessa deterministisessä tapahtumain kulussa kannustusta. Vaikka ikuinen elämä ja pääsy takaisin isien seuraan ovatkin itsessään tavoittelemisen arvoisia, varsinkin Cicero pitää esimerkiksi Pro Archia -puheessaan tärkeänä, että hänen omat ponnistelunsa ja vaivannäkönsä isänmaan hyväksi tulevat tarkoin saatetuksi myös jälkipolvien tietoon.

Vaikka isät sanovat ikuisen elämän odottavan poikiaan, he tekevät selväksi, miksi näiden ei tule ruumiillista kuolemaansa jouduttaen pyrkiä taivaan iloihin heidän seuraansa (Africa 1.465– 467):

Kun ”kunnian miehen” on määrä hoitaa maalliset velvoitteensa, on ymmärrettävää, että hän kaipaa siitä eläessään ja jopa kuoltuaan kiitosta ja mainetta. Sekä Cicero että Petrarca häntä seuraten kuitenkin kertovat esi-isien korkeuksistaan pojilleen sormella osoittavan ihmisen elinpiirin pienuuden ja maisen kunnian katoavuuden (2.347–351):

Petrarcan säkeet muistuttavat paljon melankolisen keisari Marcus Aureliuksen (121–180) mietteitä Itselleni -teoksessa (Ta eis heauton). Ja tietysti ne tuovat mieleen myös Saarnaajan sanat: ”Turhuuksien turhuus...” Petrarca noudattaa melko tarkoin Ciceron kuvauksia maapallon eri alueiden elinkelvottomuudesta, mutta tämän selonteot taivaankappaleiden sijainneista hän on siirtänyt Afrikan 3. kirjaan ja Libyan kuninkaan Syfaksin (k. 202 eaa.) palatsin kupolikattoon.

Karthagon valloituksen eri vaiheiden kuvauksesta käy ilmi, että muutaman kateellisen konsulin kunnianhimo oli viivästyttänyt Scipion voittoa. Vastakkaisella puolella Hannibalin (247–183 eaa.) veli Magon (243–203 eaa.) valittelee kuolinkamppailussaan (6.902–906):

African 5. kirjaan sisältyvässä rakkauskertomuksessa, jossa Numidian kuningas Masinissa (n. 240–148 eaa.) käy medeiamaista sisäistä kamppailua joutuessaan luopumaan lemmitystään, Scipio maalailee hänen eteensä kunniakkaita triumfeja, jotka saavat hänet piankin jo unohtamaan menetyksensä. Scipion itsensä myöhemmin kansalta saamastaan kiittämättömyydestä Petrarca puhuu vastahakoisesti ja antaa vain lyhyiden ennusteiden muodossa niistä vihiä (2.539–541, 547–548):

2. Runoilija kirjoineen

Klassisten runoilijoiden tapaan Petrarcakin pyytää African ensimmäisillä riveillä jumalilta työlleen innoitusta, mutta vetoaa myös Kristukseen (1.11–14):

Samoin Petrarca vetoaa Napolin ja Sisilian kuninkaaseen Robert d´Anjouhun (1278–1343), joka oli hänen henkinen tukijansa ja jolle hän oli suorittanut poeta laureatus -kunnianimitystä edeltävän kuulustelun, ja omistaa teoksensa tälle (1.27–29):

Varmaankin tällaiset omistuskirjoitukset olivat kirjallisia konventioita, mutta niiden tarkoituksena lienee myös ollut kirjan tulevaisuuden turvaaminen. Kun Petrarca kriittisyydessään siirsi African julkaisua aina vain myöhemmäksi, määräten lopulta sen julkaistavaksi vasta kuolemansa jälkeen, oliko hänellä pyrkimys jatkaa elämäänsä teoksensa kautta? Jos näin oli, niin hän näyttää pettävän itseään. African unijaksossa näet Scipion isä mainitsee tämän kokevan kolme eri kuolemaa kutsuen ”kirjojen kuolemaa”niistä viimeiseksi. Ensimmäinen koittaa, kun sielu jättää ruumiin, toinen silloin, kun ”luhistuu myös hautakumpu, ja marmoriin kaiverrettu nimi häviää”. Lopulta:

Muutamaa riviä aiemmin on isä-Scipio viitannut Enniukseen (239–169 eaa.) ja Petrarcaan ”toisena Enniuksena”, jotka molemmat ”tahtovat näin pidentää lyhyen elämämme”. Isä panee toivonsa jälkimmäiseen, vaikka tietääkin myös kirjojen kuolevan: ”Vaan mitä hyödyttää tämä kaikki?”

Aivan kuin ympyrä sulkeutuisi, sillä African päätössanoissa Petrarca joutuu kertomaan kuninkaansa, ”jalon Robertin”, kuolemasta. Myös toinen laakeriseppele, jonka hän uumoili saavansa kuningasta ylistävästä teoksesta, jäi näin saamatta. Ja aivan kuin hänellä ei olisi enää kenen puoleen kääntyä, hän kertoo toiveensa teokselleen (9.453–457):

Niin kuin puunilaissodissa keskenään taistelivat Rooma ja Karthago, samoin African julkaisemisesta kiisteli kaksi kaupunkia, kun padovalaiset kirjallisuuden ystävät ja firenzeläiset humanistit yrittivät saada oikeuksia itselleen. Vuosina 1396–1397 teoksesta ilmestyivät ensimmäiset tarkistetut versiot.

Suomennokset Francesco Petrarcan teokseen Africa – laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä (Basam Books, 2019): Teivas Oksala ja Maija-Leena Kallela.