Joskus runoihin voi humahtaa kuin omiin ajatuksiinsa täyden päivän jälkeen. Tai ääneen, jonka kuulee unen rajamailla. Joskus harvoin runossa voi tunnistaa oman kuvansa, kurkottelevan, tempovan ja muotoaan muuttelevan. Minulle käy niin muutaman Rafael Cadenasin runon äärellä. Minäkö tämän ajattelin, minunko sanojani nämä ovat? Tunnistamisen kokemus on väpättävä ja jotenkin altis hajoamaan: uskallanko lukea eteenpäin?

Panen kirjan sivuun ja muistan, miten nuorena luin Marja-Liisa Vartiota ja teippasin seinälle huoneentaulun: “Kun kohotan jousen,/ kun tähtään,/ on minun tehtävä se niin/ kuin toisella puolen seisoisi elämä, / toisella kuolema./ Joka kerta kun kohotan jousen/ on minun tehtävä niin,/ jotta osuisin lintuun.” Näin on, ajattelin ja nostin uhmakkaasti leukaa, seisoin valoläikässä keskellä lattiaa yksiössä, yksikseni. Vuosia tuli ja meni, paperi kellastui ja katosi muutoissa. Johonkin yksiöön jäi se ylpeä minä, joka uskoi hallitsevansa nuolta ja jousta, lintua ja sen lentoa. Maailma sakeni eikä ikinä pysähtynyt toivottuihin asetelmiin, linnut ja maalitaulut jäivät roinan alle, saati jouset ja nuolet, vai oliko niitä edes enää, egon turhia aseita.

Avaan kirjan uudestaan, käännän sivuja. Mikä ilo – no, jos ei ilo, ainakin huojennus – antautua maailmaan, maailmalle. Antautua sitkeine toivoineen: jossain pimeässä on se maalitaulu. Ja kun en pinnistä enkä pyristele, mutta pysyn koko ajan sanoissa kiinni, ne riittävät.

Rafael Cadenas: Ilman aikomusta osua. Suomentanut Jukka Koskelainen, ntamo 2016.