Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#8 numero. Kääntäminen.

Säeromaani on runon ja proosan lapsi

Kirsti Kuronen
Säeromaani (verse novel) on lyhyisiin säkeisiin kirjoitettu tarina, joka yhdistelee proosaa ja runoutta. Se näyttää runolta mutta maistuu enemmän proosalta. Ainakin minun suussani.

Alkuhämmennys (eli mitä tulin kirjoittaneeksi)

Tutustuin säeromaaniin vahingossa. Reilu viisi vuotta sitten hahmottelin tarinaa itsemurhan tehneestä pojasta ja hänen surevasta siskostaan. Siitä piti tulla perusproosaa. Yritin väkisin kirjoittaa pitkissä riveissä, mutta en onnistunut pääsemään henkilöiden ajatuksiin. Tunnelma oli teeskentelevä ja kerronta kankeaa. Tuskailtuani aikani keksin kokeilla tekstin jakamista säkeisiin, halusin sen näyttävän runolta, ja kas kummaa: henkilöt heräsivät ja hengittivät. Samalla vapauduin perinteisestä juonellisesta romaanikerronnasta. Säemuodossa aikahypyt, selittämättömyydet, poukkoilut ja pirstaleisuus tuntuivat luontevilta ja luvallisilta.

Paha puuska julkaistiin Kariston kustantamana 2015. Esittelytekstissä kirjaa luonnehdittiin ”runolliseksi tarinaksi”. En tuntenut säeromaania vielä silloin. Lajityypittely ei ole koskaan kiinnostanut minua. Ajattelen, että jokainen aihelma vaatii tulla kerrotuksi omalla tavallaan eikä muotoa tarvitse nimetä. En tälläkään kertaa olisi vaivannut luokittelulla päätäni, ellei olisi käynyt niin onnellisesti, että kirja alkoi saada kohtalaisesti huomiota. Hurrasin hetken, kunnes minulle valkeni, etteivät asiantuntijatkaan tunnistaneet muotoa: puhuttiin runokirjasta, tarinarunosta, runoelmasta, proosarunosta… Ei, ei, ei, ei. Runoa se ei ollut, sen tiesin. Siispä lähdin selvittämään, mitä olin kirjoittanut.

Esittelin kirjaani ulkomaisille kollegoille, joilta kuulin ensimmäisen kerran termin verse novel. He kertoivat, että maailmalla muoto on ollut jo pitkään suosittu erityisesti nuortenkirjoissa, joissa käsitellään vaikeita aiheita. Kirjailija Anneli Kanto ehdotti suomennosta säeromaani. Kiitos siitä.

Suoraan pään sisään

Säeromaani sopii ilmaisulleni hyvin, koska en ole juonivetoinen kirjoittaja, vaan tarkennan enemmän hetkiin, kokemuksiin ja tunnelmaan. Saan rauhassa rikkoa kerrontaa ja antaa tarinan sisäisen logiikan mennä tapahtumien logiikan edelle. Kaikki kielestä ja mielestä nouseva on sallittua. Muoto vaatii pysähtymään, tunnustelemaan sävyjä ja kuuntelemaan rytmiä. Kirjoittamisesta tulee miellyttävän hidasta.

Nautin muodon tiiviydestä ja ilmaisun tiheydestä. Myös kielen ja kieliopin ulottuvuuksilla leikkiminen inspiroi. Säeromaaneissa jokaisella sisennyksellä, sanavälillä, välimerkillä tai välimerkin puuttumisella on merkitys. Säemuoto kutittelee kirjoittajan muistoja ja alitajuntaa tehokkaammin kuin pitkät rivit. Kun rivejä ei tarvitse kirjoittaa täyteen, ajattelu hidastuu ja muuttuu perusteellisemmaksi. Nousee uusia mielleyhtymiä ja suunnanmuutoksia. Kirjoittaminen on iloisempaa, yllättävämpää ja merkillisellä tavalla herkempää. Ajatukset tulevat ulos suodattamattomina ja tuntemukset välittyvät paljaina. Lyhyissä riveissä sykkivällä intiimillä tekstillä pääsee suoraan henkilön pään sisään. Säkeet ja säkeiden välit sopivat piilottelevien, häpeällistenkin kokemusten kuvaamiseen.

Säeromaani on myös lukukokemuksena erilainen kuin tavallinen romaani. Siitä löytyy enemmän suvantopaikkoja, joissa hengähtää. Suvannot ovat tarpeen varsinkin rankkojen teemojen äärellä. Tekstin runollinen asemointi houkuttelee pysähtymään, pureksimaan, miettimään ja täydentämään. Samalla vaikean asian omaksuminen helpottuu.

”Tuntui kuin pääni sisälle olisi asennettu piilokamera”, sanoi 16-vuotias tyttö lukijapalautteessaan. Vastasin tytölle ja kerroin Merja Otavan romaanista Priska, joka jo teininä sykähdytti: miten ihmeessä kirjailija osasi lukea juuri minun ajatukseni? Priska ei ole säeromaani, mutta selvästi lähisukua. Kummassakin juoni on enemmän henkilöissä ja tunteissa kuin tapahtumissa.

Valtteina lukunopeus ja suuhun sopivuus

Nuortenkirjallisuudessa säeromaanit nostavan suosiotaan juuri nyt. Olen viimeisen viiden vuoden aikana kirjoittanut kolme nuorille suunnattua säeromaania (tai ehkäpä pienoissäeromaania, noin satasivuisia), ja pian pääsemme lukemaan säkeisiin jaettua tarinaa muiltakin kotimaisilta tekijöiltä, ainakin J.S. Meresmaalta on luvassa keväällä säeromaani. Käännöksiäkin on jo tarjolla: Sarah Crossanin Yksi (Kustantamo S&S 2018) ja Elizabeth Acevedon Runoilija X (Karisto 2019). Tuhteja nuortenromaaneja molemmat. Erilaisia kuin omani, jotka muistuttavat ulkoisesti enemmän runokirjoja.

Lukunopeudessa säeromaani päihittää tavallisen romaanin. Se voi harmittaa pitkän tarinan ystävää, mutta toiselle on palkitsevaa lukea kokonainen kirja alle tunnissa. Entä voisiko säeromaani olla lukijalle silta proosasta runouteen? Ehkä runokokoelmiin on helpompi tarttua, kun säemuoto on jo entuudestaan tuttu.

Säeromaanit sopivat hyvin myös ääneen luettaviksi. Teksti hengittää lyhyissä ja rytmikkäissä säkeissä. Ääneen lukiessa ollaan yhdessä aiheen äärellä ja kirjan teemoista on helppo lähteä keskustelemaan. Säeromaaneissa pohditaan usein vaikeasti sanoitettavia asioita.

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten
pelkään aikuiseksi tulemista.

Näin alkaa säeromaanini Pönttö (Karisto 2017). Pelkääjä on 18-vuotias Luna. Porilaiselta kirjavinkkarilta sain palautetta: ”Pöntöstä innostuvat myös pojat. Lyhyyden takia, mutta myös siksi, että luen heille kirjan alun ja se pysäyttää yläkoululaisia.”

Niin, mitä sinä pelkäät, ja miksi? Istutaan alas ja jutellaan.

Teksti: Kirsti Kuronen

Kuvat: Suvi Roiko & Mikael Soininen

Kommentoi Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut jutut Jano #8

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi