Oli sunnuntaipäivä, kun hevoseni karkasi teilleen, kauttaaltaan musta hevonen nimeltään Uljas Musta. Ja nyt kaikki tietenkin sanovat, että nimi on peräisin siitä yhdestä televisiosarjasta, mutta minun hevoseni oli senniminen jo ennen mitään sarjaa ja olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan puhetta televisiosta, kun kyse on hevosestani.

Uljas Musta ei alun perin ollut oma valintani. En ole ikinä ollut kiinnostunut hevosista enkä edes lapsena kuulunut niihin, jotka pitävät hevosista. Niin vain kävi, että se päätti majoittua juuri minun seudulleni.

Minä kyllä katselin sitä mielelläni kukkulalla seisoskelemassa. Siellä se seisoi jykevänä ja upotti turpansa kosteaan ruohoon. Aurinko makasi alhaalla horisontissa, ihan makaa mollotti, ja sai Uljaan Mustan näyttämään vastavalossa vielä mustemmalta kuin se todellisuudessa oli.

Niistä kohdista joissa sen karva oli lyhyttä, se toisinaan kiilteli. Toisista kohdista karva oli karheaa ja kiillotonta, hevosen harjakin oli välillä takkuinen ja joskus taas kuin lakattu.

Ja kun minä näin sen tuolla tavoin seisomassa kaukana, aloin tuntea hämärästi jotain sellaista kuin yhteenkuuluvaisuus. Tai ehkä tunne sittenkin oli sääliä tai haikeutta. Eihän minulla ollut muuta kuin tuo hevonen ja toden sanoakseni melkein millään ei ollut minulle suurta väliä, kunnes hevonen yhtäkkiä tuli, enkä enää voinut enkä halunnut kuvitella millaista olisi olla ilman tuota eläintä. ”Sellaista se on hevosten kanssa”, sanoivat ihmiset ja nauroivat ja taputtivat minua olalle. He taisivat olla iloisia, tai jopa vahingoniloisia, kun nyt myös minulla oli jotain, josta piti huolehtia ja kantaa vastuuta.

Ihmisiä kävi luonani vierailulla ja katsellessaan ulos huoneeni ikkunasta näkivät he kauempana kukkulalla laiduntamassa olevan Uljaan Mustan. Heidän piti kuitenkin usein katsoa kahdesti, ennen kuin he osasivat tunnistaa sen todelliseksi hevoseksi. Aluksi he sanoivat vain, että sehän on paperista leikattu silhuetti tai lampunvarjostin tai musta tähti tai vaikka mekaaninen ballerina, mutta ei nyt ”taivaan tähden!” mikään oikea hevonen. He tekaisivat todellakin mitä mielikuvituksellisempia selityksiä välttyäkseen joutumasta myöntämään, että kaukana kukkulalla ruohoa syövä olento oli hevonen.

Minua uskottiin vasta, kun Uljas Musta yhtenä sunnuntaina oli poissa. Kipusimme silloin kaikki yhdessä kukkulalle ja siellähän lojui maassa hevosenkakkaroita todisteena, sellainen määrä, että hyvin olisi saanut kokonaisen syyssadon, mikäli nyt kukaan hevosenkakkaroita korjaisi.

Ja muutkin ihmiset näkivät nyt, että maassa siellä, minne jo oli satanut lunta, kimmelsi jääkristallien pintaan tarttunutta mustaa hevosenkarvaa. Hevonen oli jättänyt hiuksenhienoja, ikään kuin hyvin hyvin ohuella tussilla piirrettyjä jälkiä. Kumarruimme nähdäksemme karvat tarkemmin, ja joukossamme jotkut uskoivat pystyvänsä lukemaan jäljistä esimerkiksi sen, mihin hevonen oli laukannut, ja sen että näkisimmekö me toisiamme vielä joskus uudestaan vaiko emme.