1.

En ajatellut että vene lähtisi niin kieppuen, mutkitellen
alas koskea, en ajatellut
etten osaisi ohjata. Osasin. Kerran
karahti kiveen, kiepahti, jatkoi
vinoon, löysi suunnan.
Siinä kohtaa muistin ne kuivista kaisloista
ja rakkolevästä kootut villihevoset
museon pihassa, jähmettyneinä
asentoihin, ei hevoselle saa sellaista tehdä.
Kaikki on kiinni rytmistä, paasasi
opettaja takatuhdolla. Hänen äänensä
katosi kosken kohinaan, korvan
simpukassa vanha pauhu. Kaikki on kiinni
valaistuksesta! hän huusi, hallitse sitä,
hallitse asennot, hallitse salamavalot, niiden taakse
ei kukaan jaksa katsoa! Minä, minä työnnän
persiljaa korviin, näin alkaa matka rajalle,
yhtäkkiä kuten matkat aina,
kartanriekaleita ja unohtuneet vieraat lait,
veri kohisee jylisee pauhaa koski, ja matka
alkaa minussa vaikka ajattelin etten enää
lähtisi, jaksaisi halun ryteikköä, kiviin kolhiintumista,
matka puskee sysitunnelista valoon, puskee
sisältäni mullan läpi ja painajaisten läpi,
roskan ja siitepölyn ja toukkiensyömien paperien
lävitse, lävitse tähän missä aamun valo on
vastapesty, omenankukat äsken avautuneet,
ruoho niin pehmeää kuin jalkapohjat
jotka eivät lasinsiruista ja piikkilangoista tiedä.

Näin alkaa matka rajalle,
ja rajoja me pelkäämme: rautasaappaisia vartijoita,
opettaja ja minä pelkäämme kumpikin
että joudumme muuttumaan, että
katoamme, pyyhkiydymme yli, että
nimeämme ei löydy listoista
eivätkä paperimme kelpaa, ne
madonsyömät, täyteen raapustetut:
rajalla kysytään kuka sinä olet
siihen on vastattava epäröimättä
sopertelematta, änkyttämättä
sillä eittämättä muistan nimeni
vaikken ole vuosiin uskaltanut sitä kertoa.