Pian sen jälkeen, kun kevään runoklubit oli peruttu ja kirjastojen oviin teipattiin lappu ”valtioneuvoston linjauksen mukaisesti suljettu”, ilmestyi tämän lehden talkootyönä tehty numero Runoja koronan aikaan. YouTubeen pompsahti niin ikään vapaaehtoistyönä koostettu video, jossa seitsemän nykyrunoilijaa lausuu runonsa. Voi höpsöt taiteilijat, miksi annatte osaamistanne ilmaiseksi ja reagoitte työtilaisuuksienne menettämiseen nurinkurisesti tekemällä palkkiotonta työtä, ajattelin minä, jonka työ on edistää kirjailijoiden työskentelyedellytyksiä. Samalla ymmärsin täysin, miten inhimillinen – luonnollinen – reaktio oli runoilijoiden halu jakaa taiteen lohtua. Runoilijat sen tietävät, että niihinkin tilanteisiin, joissa elämä mullistuu sanojen ulottumattomiin, löytyy lopulta sanoja.

Videon kimarasta osui sydämeen erityisesti Miia Toivion runo. Se alkaa näin: ”En tiennyt että toivo on aina mieletöntä. / Että sen läsnäoloa ei selitä mikään. / Yhtäkkiä sitä vain on, niin kuin väreilyä.” Runo on kokoelmasta Sukupuutot, jonka olin lukenut tuoreeltaan ilmestymisen jälkeen edellisenä syksynä. Kokoelmasta jäi ensilukemalla mieleen erityisesti asuntomessualue keittiösaarekkeineen ja makeilevine sisustustarralatteuksineen – se, miten ironisenviiltävästi kulutuskeskeisen onnen tavoittelua ja materiaalisen menestyksen pinnan alla kumisevaa tyhjyyttä kuvataan.

Kun koronakeväänä tartuin kirjaan uudelleen, kokoelmasta nousi päällimmäiseksi jotakin muuta. Ironian takana tuntuikin olevan valtava määrä ihmiselämän perimmäistä haikeutta. Runoissa ladellut dystopian aakkoset, ympärillämme leijailevat uhat, olivat konkretisoituneet arkisessa todellisuudessamme. Yhtäkkiä olimme kaikki hauraita ja hukassa kuin Toivion runojen minä ontossa idyllissään, huolellisesti muotoon leikattujen marjakuusien keskellä, automaattisesti päälle räpsähtävän pihalampun paljastavassa valossa.

Toivion runoissa välähtelee myös poissaolon teema, johon pandemia-aika tarjosi uusia, yllättäviä tulkintoja: keväällä täytyi ruveta pitämään sosiaalista etäisyyttä eikä voinut nähdä toisissa kaupungeissa, saati toisissa maissa asuvia läheisiä. Poissaolon tunne oli muuttuneessa arjessa myös jotakin abstraktia: kaikki se, mikä oli tuttua ja jokapäiväistä, oli yhtäkkiä nyrjähtänyt sijoiltaan. ”On menetyksiä, jotka eivät ota edes ihmisen hahmoa: / miten lohdullista olisi, jos ne ottaisivat.”

Minulle lukijana korona siis kehysti Sukupuutot-kokoelman runot uudella tavalla. Päätin kurkata, mitä virus oli tehnyt Jyrki Kiiskisen teokselle Kiiskiset, joka niin ikään oli edellisen syksyn runosatoa. Myös Kiiskisen kokoelmassa on läsnä kriittinen katse kiivassykkeisen yhteiskunnan oravanpyörässä sätkyttelyyn. Runoissa kuvataan Kiiskinen-nimisen henkilön absurdia arkea, jonka taustalla rullaa rankkojen uutisotsikoiden tauoton nauha: katastrofeja, sotia, sairauksia. Keväällä se olisi ollut: koronaa, koronaa, koronaa.

Kirjan Kiiskinen tuntuu tahtovan usein jonnekin muualle tästä hetkestä. Hän haaveilee toisenlaisesta asunnosta, kunnes unelmasta toiseen singahteleva ajatusketju päätyy takaisin juuri sellaiseen kotiin, missä hän itse asiassa asuu. Kun keväällä tein etätöitä pienessä kerrostalokodissamme etäkoululaisen ja kotihoitoon siirtyneen kuopuksen samalla vaatiessa osansa, tämä runo antoi minulle kieroa lohtua: ehkäpä suuresta maalaistalosta käsin ajattelisinkin kompaktin kotimme kaltaisen asumuksen sittenkin parhaaksi. Kiiskishahmo on eri elämänkohdassa kuin minä. Hän kertoo inhonneensa räkäisiä lapsia, mutta nyt kun jälkeläiset ovat lentäneet pesästä, hän ihmettelee ryntäilevien ja säntäilevien olentojen poissaoloa. Mikä muistutus siitä, miten koronan sekoittamassa arjessakin on lopulta kyse ohikiitävästä elämänkaaren hetkestä, jota joskus saattaisin jopa kaivata!

Runojen Kiiskinen on paljon liikkeessä: hän kiiruhtaa junaan ja kiitää lentokoneella vuorenhuippujen yllä. Keväällä rajojen sulkeuduttua, suunniteltujen reissujen muututtua tyhjiksi aukoiksi kalenterissa kaikki se pyyhältäminen alkoi äkkiä tuntua oudolta. ”Kiiskinen loikkaa ojan yli ja lähtee juoksemaan, kiihdyttää vauhtia, hänestä tulee mikä tulee, hän kehittää suorituskykyään, juoksee pitkiä lenkkejä, mittaa sykkeen ja verenpaineen, tallentaa unirytminsä tietokoneelle, hän meditoi monta tuntia päivässä, uhkien sijasta hän keskittyy mahdollisuuksiin, hän toteuttaa itseään sekä työssä että harrastuksissa.” Tuollaisia kiiskisiä me olimme ennen kuin eristyksen aika pakotti hidastamaan ruuhkaista viipotusta.

Kiiskisissä nimihenkilö tekee myös surutyötä: hän hyvästelee kuolemaa kohti hiipuvaa äitiään. Tästäkin koronassa on kyse: kuolemasta. Uutisissa luetellaan tautiin menehtyneiden lukumääriä, ja runoteoksen äärellä tulee todelliseksi, mitä se joidenkin elämässä tarkoittaa. Kiiskinen istuu äitinsä sairaalavuoteen vierellä, lukee tälle runoa ja koskettaa luisevaa olkapäätä. Korona-aikana runot on pitänyt kenties lausua videopuhelun välityksellä, olkapään sijaan on voinut vain hipaista kännykän näyttöä tai laitoksen ikkunalasia.

Koronakeväänä rupesin siis lukemaan runoja vallitsevaa todellisuutta vasten. Toisin sanoen ryhdyin käyttelemään runoutta hieman self-helpin tavoin. Toki olin tehnyt niin ennenkin: elämäni vaikeimmassa kriisissä muutamia vuosia sitten kannoin kuukausitolkulla laukussani Kristiina Lähteen runokokoelmaa Kuinka voisit minulta puuttua. Minua kannattelivat suuressa surussa 1900-luvun alkupuoliskon runoilijat hautojen takaa ja löysin voimamantroikseni säkeitä kaukaa kansanrunoudesta saakka. Tutkimustenkin mukaan kaunokirjallisuus, erityisesti kompleksisella kielellään aivoja kutkutteleva runous, auttaa käsittelemään oman elämän kysymyksiä itseapuoppaita tehokkaammin. Eikö siis ole lopulta vain luonnollinen lukutapa heijastella runoihin mielen myllerryksiä ja ympäröiviä olosuhteita?

Runous todella voi lohduttaa. Runouden lohtu on monitahoista, kunkin kirjan ja lukijan yksilöllisessä kohtaamisessa muodostuvaa. Koronan aikaan luettuna Sukupuutot ja Kiiskiset tuntuivat aiempaakin pisteliäämmin piirtävän kuvaa hektiseen tahtiinsa läkähtyvästä yhteiskunnasta, jonka osasena räpiköiminen saa ihmispolot tuntemaan yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Runot voivat olla hämmästyttävästi ajassa kiinni. Toisaalta runot ovat ajattomia: koronalukemistoihini on kuulunut sellaisiakin kokoelmia, joissa lohdun lähde on tyystin toisenlainen.

Kun koronatilanteen ensishokki oli laantunut ja poikkeustila käynyt tutuksi, sukelsin Kristiina Wallinin Meduusamereen, jonka säkeet veivät turkooseihin ja valkohiekkaisiin, unen- ja sadunomaisiin maisemiin. Wallinin teosta voi lukea ekokriittisenä runoutena. Säkeissä vilisevä eliölajien runsaus on huomattavaa, ja mukana on myös sukupuuttoon kuolleita lajeja. Pandemian keskellä Meduusameren runot tuntuivat kaiuttavan ajatusta koronasta varoitussignaalina: näin käy, kun ihmisen herruus maapallolla on mennyt liian pitkälle. Wallinin runot kurkottelevat hiljaisuuden kauneuteen: ehkä maailma jatkuu toisenlaisena, harmonisempana, ihmisen jälkeen.

Meduusameren perusvire on melankolinen, paikoin jopa traaginen. Siinä juuri piilee kirjan lohtu: kaikkea sydäntä riipivää haikeutta ja pakahduttavaa huolta ei koskaan voi puhaltaa kokonaan pois. Välillä tummat tunteet täytyy vain ottaa syleillen vastaan. Silti monessa runossa toistuu sana toivo, mutta silläkin on ambivalentti luonne: ”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä / itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes / mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”

Keväällä odotimme eristysajan päättymistä, mutta pikkuhiljaa on selvinnyt, että koronassa ei ole kyse nopeasti ratkaistavasta ongelmasta. Hieman vapaammin eletyn kesän jälkeen rajoitustoimia on ruvettu taas kiristämään; tartuntamäärät ovat kasvussa. Korona on keskuudessamme, emmekä tiedä kuinka kauan. Pienen yleisön kirjallisuustapahtumia voidaan järjestää turvallisuudesta tarkasti huolehtien, mutta syksyn perinteikkäät kirjamessut on peruttu. Tapahtumia viedään nettiin ja kirjailijavierailuja järjestetään virtuaalisesti.

Sanataiteen lohdun ja ilon jakamisen lisäksi mietitään ehkä jo striimattujen esiintymisten ansaintalogiikkaakin. Uusia runokirjoja ilmestyy. Niitä voi lukea tätä aikaa vasten tai porttina pois läsnä olevasta todellisuudesta. Samalla paljon puhuttu uusi normaali muotoutuu vähitellen, opettelemme elämään koronaepävarmuudessa, ja epävarmuudessa ylipäänsä. Kaikki nämäkin runot saavat ajan mittaan toisenlaisia tartuntoja, uudet varjot taustalleen, uudenlaisen valotuksen.

Mainitut runoteokset

Tutkimuksista, joissa runouden kerrotaan olevan self-helpiä tehokkaampaa, on mainittu mm. tässä Helsingin Sanomien pienessä artikkelissa.