Kaunis alkukesän aamupäivä. Haastattelen Marja-Leena Mikkolaa käpyläläisen kerrostalon pihamaalla. Taustalla sirkuttavat kirjailijalle rakkaan metsikön pikkulinnut, valo kimaltaa oksistoissa. Pitkän talon toisesta päästä kantautuu kadun häly ja kadun takaa Koskelan sairaalan pihamaalla tehtävät rakennustyöt.

Elimme kevään eristyksen aikaa, nyt hiukan alkaa helpottaa. Istumme jämäkän puutarhapöydän kahden puolen, puhumme runoudesta, eräästä tavasta osoittaa elämän kirkkaus, hyvä sydän.

Marja-Leena Mikkola tunnustaa heti kärkeen, ettei hän ole kirjoittanut runoja, vaan lauluja.

”Olen ollut aina kauhean hämmästynyt kahdesta asiasta”, hän sanoo. ”Ensimmäinen on se, että oikein hienot suomalaiset runoilijat ovat lähettäneet mulle kiitoskortteja ja tavatessa kertoneet, miten mun sävelletyt laulut ovat tehneet heihin suuren vaikutuksen.”

”Olen ollut yleensä silloin ihan hiljaa ja ihmetellyt itsekseni, että mitä hemmettiä.”

”Toinen on, että monet pitävät mua runoilijana, mitä en itse koe olevani”, Mikkola jatkaa. ”Sanon aina, että olen kirjallisuuden sekatyöläinen. Olen tehnyt kaikkea.”

Toki kirjallisuuden sekatyöläinen myöntää auliisti, että jotain runomaista hänen lauluissaan on, mutta että yhtä olennaisesti niihin kuuluu sävellys.

Hetken kukkaset

Jännää rajanvetoa tämä, me kuulijat voimme pitää hyvinkin vahvasti Marja-Leena Mikkolaa runoilijana, lyyrikkona, jota hän itse kummeksuu. Ja silti hänen laulunsa ovat kuin pieniä helmiä: kielikuvat, sanankäyttö, sointi ja poljento ovat taiturimaisia. Kuin helkkyviä pieniä runosia, avaruutta täynnä. Laulut ovat luontevia, ne elävät yli aikain, niistä on tullut iättömiä, meidän aarteitamme.

”Silloin kun lauluja tehtiin, ei me Kaj Chydeniuksen kanssa juurikaan ajateltu, että ne eläisivät pidempään kuin niiden käyttötarkoituksen ajan. Lauluja tehtiin kabareihin ja näytelmiin, ne syntyivät ikään kuin oheisina, tarvittiin laulu siihen ja siihen kohtaan, niille oli tarve”, Mikkola kertoo.

”Mutta se, että laulut tehtiin oheisina, tarpeen mukaan, ei tarkoittanut, että me oltaisi kuitenkaan tehty halvalla tai huitaisten. Työskentelimme hyvin paneutuneesti, taiteellista kunnianhimoa osoittaen”, hän jatkaa.

Ja tämän nimenomaan lauluista kuulee, se ehkä onkin niiden iättömyyden eräs salaisuus: kunnioitettu työtä, kunnioitettu vastaanottajaa.

Löydetty yhteys, kosketus. Vahva ja ikielävä.

”Olen tavannut sanoa, että laulujen ensimmäinen versio syntyy keittiönpöydän kulmalla”, Mikkola naurahtaa. ”Sehän ei ole tietenkään koko totuus. Silloin on todellakin syntynyt ensimmäinen versio, joka alkaa muhia ja versoa.”

”Kävin hiljattain läpi kaapista löytämiäni vanhoja papereita. Löysin monia eri versioita lauluista, joiden kanssa olen elänyt, jotka ovat saaneet muhia ja pulpahtaa jälleen esiin. Tai jotka on otettu työn alle, koska on pitänyt saada valmista.”

Jäähyväiset

Miten esimerkiksi niinkin upea laulu - ja ’runo’, näin uskalletaan vastoin sekatyöläisen sanaa sanoa - kuin Jäähyväiset syntyi?

”Rakkaus ja kuolema juontuvat isän menetyksestä”, Marja-Leena Mikkola vastaa. ”En tiedostanut sitä silloin enkä vielä vähään aikaan, mutta nyt olen tiedostanut, että aihe tulee ilman muuta sieltä. Isäni palasi sodasta ja päätyi tekemään itsemurhan vajaan vuoden kuluttua kotiintulon jälkeen. Jäin äidin kanssa kahden, äitini odotti samaan aikaan veljeäni, ja sitten isä oli pois. Se oli hirvittävä menetys.”

”Tietenkin tuon laulun tuntoihin liittyy muutakin omassa elämässä tapahtunutta, mutta tematiikka sekä Jäähyväisissä että monessa muussa kumpuaa lapsuudessa koetusta menetyksestä.”

Mikkola huomauttaa, ettei ole kokemuksineen tietenkään yksin. Lapsuuden kokemukset ovat kelle vain kirjoittavalle tai muuta taiteellista työtä tekevälle kaikupohja ja käsiteltävien asiain lähde. Ne ovat sitä kaikille ihmisille.

”Olin erään kerran mukana eräässä tutkimuksessa, jossa haastateltiin naiskirjailijoita”, hän jatkaa. ”Muistan, että mukana olisi ollut muun muassa Eeva-Liisa Manner. Taisi olla myös Kirsi Kunnas ja joukko nuorempia naiskirjailijoita. Yhteistä kaikille meille oli jokin isompi lapsuudessa tai nuoruudessa koettu menetys, tyhjä, ammottava tila, jota sitten työsti yhä uudelleen jälkeenpäin.”

Mikkola kertoo nähneensä hiljattain Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan televisioversion ja antaa elokuvalle varauksettoman tunnustuksen.

”Elokuva viimeistään kertoi sen, miksi sodasta ei kukaan palannut terveenä.”

Laulujen teon ajankohtaan kirjallisuuden sekatyöläinen haluaa osoittaa erään huomion.

”Yhteiskunnallinen murros sinä aikana oli niin valtava, että se jo osaltaan synnytti ne laulut”, hän sanoo. ”Murroksen laajuutta ja voimaa on ehkä vaikea käsittää sellaisten, jotka eivät ole eläneet tuota aikaa. Emme edes itse tuolloin tajunneet, että olemme murroksen lapsia tai että tämä on muka tärkeätä.”

”Sitä se kuitenkin oli, hyvin käänteentekevää. Yhteiskunta muuttui tavattomasti, instituutiot niin kuin kirkko ja armeija, koko pönötyshomma ja ukkovalta, saivat kyytiä. Nyt puhutaan äijävallasta, mutta mitä se oli silloin? Ei olisi voinut kuvitella ollenkaan naispresidenttiä tai naishallitusta. Tai että pääministeri on nuori kaunotar.”

Kielipää

”Olen hullu runojen lukija”, kirjallisuuden sekatyöläinen kertoo ja iloitsee suomalaisen nykyrunouden monipuolisuudesta ja tasosta. ”Mun pitää saada lukea runoja päivittäin. Tämä periytyy mun lapsuudesta.”

Marja-Leena Mikkolan äiti luki paljon ja osasi ulkoa monia runoja, mikä ei yhtäältä ollut tuohon aikaan sotien jälkeen kovinkaan poikkeuksellista: runous oli huvi, ilo ja virkistys. Lapsuudenkodissa, kuten monissa muissa perheissä, oli hyllyillä Kaarlo Sarkiaa, Uuno Kailasta, Katri Valaa ja Elvi Sinervoa.

”Minun mummo, joka kirjoittaessaan ei osannut käyttää välimerkkejä ja oli varmastikin opetellut itse kirjoittamaan, oli hyvin terävä ja älykäs nainen ja kirjoitti kalevalamittaan, ilman välimerkkejä.”

Tämä kaikki oli nuorelle tytölle hyvin hedelmällistä, saati että hän omasi itse vielä varsin hyvän kielipään.

”Koulussa meillä oli kahdeksan vuotta ruotsia. Se oli tärkein kieli ja ruotsi on myös porras suomen kielestä muihin kieliin”, Mikkola muistuttaa. ”Puhun edelleen sitä 50-luvun kouluruotsia, jota ei ehkä kukaan muu enää puhu. Sitten oli koulussa englantia ja kolme vuotta saksaa.”

Mikkola kertoo ihailleensa nuorena lukiolaistyttönä kovasti italialaisia elokuvia, kuten Polkupyörävarasta, Katkeraa riisiä ja Roomaa - avointa kaupunkia. Ja tämä mieltymys taas ajoi nuoren naisen ottamaan yliopistossa ylimääräiseksi kieleksi italian.

”Italia on ollut aina eräs lempikieliäni, suuri rakkaus”, hän tunnustaa. ”Innostuin italiasta niin että hain töihin Italiaan, olin muun muassa oppaana Riminillä, hyvin mieleenpainuva aika. Olen aina pitänyt italiaa ruhtinaskielenä, sen laulullisuus on vertaansa vailla.”

Sittemmin Marja-Leena Mikkola on suomentanut italiasta vain proosaa. Ensimmäiset runokäännökset häneltä julkaistiin englannista.

”Ensimmäinen runo, jonka käänsin, kuului näytelmään Sylvia Plathista, jota esitettiin Lahden kaupunginteatterissa. Otavassa runokäännöksistäni pidettiin ja käänsin tästä rohkaistuneena niitä lisää. Sanantuojat suomennoskokoelma julkaistiin vuonna 1987 ja laajennettu versio 1997.”

Evankeliset varikset

Sylvia Plathia seurasi vuonna 1990 kokoelma Dylan Thomasin runoja Otavan kustantamana, nimeltään Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Tosin Thomasiin Marja-Leena Mikkola oli tutustunut jo paljon aiemmin ja kesti aikansa ennen kuin hän toden teolla tarttui toimeen.

”Ollessani Walesissa erään kirjailijadelegaation mukana hankin Thomasin teoksia tuomisiksi kotiin ja lueskelin niitä vuosikaudet”, Mikkola muistaa. ”Eihän mulle tullut tuona aikana mieleenkään, että pystyisin kääntämään niitä. Tiesin, että meillä monet suuret nimet olivat yrittäneet ja että Tuomas Anhava oli kääntänyt onnistuneesti muutamia.”

”Hänen esimerkkinsä rohkaisemana viimein ajattelin, että kokeilenpa itsekin. Olin aina ollut Anhavan käännösten suuri ihailija, hän oli todellinen mestari.”

”Ehkä mukana oli myös sopiva ajankohta”, sekatyöläinen naurahtaa. ”Kun oma työ ei sujunut, niin kääntäminen alkoi houkutella ja uskaltamisen jälkeen alkukosketus oli lupaava. Rupesin elämään Dylan Thomasin maailmassa. Muistelin, mitä olin nähnyt matkallani, päätin käydä Walesissa uudestaan. Mulla oli mun murrosikäinen poikani mukana, joten matkassa oli alkuun tiettyjä vaikeuksia, mutta Walesin ja kielen lumo tarttui myös ennen pitkää häneen.”

Mikkola kertoo tuoneensa tältä matkalta mukanaan levyjä, joissa maestro Thomas lukee omia runojaan, ja niitä kuunnellen hän löysi runoihin ominaisen rytmin.

”Kääntämisurakkana se oli iso työ, ihan mahdoton.”

Mutta myös hyvin palkitseva, niin suomentajalle kuin meille lukijoille.

Muistin kellari

Sylvia Plathin ja Dylan Thomasin jälkeen Marja-Leena Mikkola on jatkanut upeita runosuomennoksiaan venäläisen runouden hopeakauden nelikolla: Anna Ahmatova, Boris Pasternak, Osip Mandelstam ja Maria Tsvetajeva.

Venäjää Mikkola oli opiskellut jo nuorempana, mutta nelikymppisenä, kun velvoitteet perheenäitinä jälkipolven kasvaessa sallivat, hän paneutui tuohon kieleen uudemman kerran ja nyt täysipainoisemmin. Käänteentekeväksi muodostui jälleen eräs sattumuksen tapainen, kongressimatka Moskovaan.

”Minut lähetettiin sinne Kirjailijaliiton toimesta, koska tiedettiin minun osaavan venäjää jonkin verran. Kirjailija Vasili Aksjonov lahjoitti minulle eräänä päivänä suureen aarteen. Se oli kasetti, jolla Anna Ahmatova luki runojaan”, Mikkola muistelee.

”Niistä mä innostuin! En muista tarkalleen, miten pitkään kesti, että sain kasetilla olevat runot käännettyä”, hän jatkaa. ”Sanakirjan kanssa etenin. Tarvittiin myös vielä lisää matkoja Pietariin kaikkiin Ahmatovan runoissa esiintyviin paikkoihin. Toisin kuin Thomasin kohdalla, oli kätevää että Pietari sijaitsi tuossa lähellä. Sinne pääsi junalla nopeasti.”

Mikkola huomauttaa, ettei suomentajan työ sinällään eroa kirjailijan työstä: kumpaakin ohjaa - tavalla tai toisella - omat kokemukset ja elämänkäänteet. Hän kokee kummatkin työt tasaveroisiksi omassa elämässään, niillä on ollut ja on oleva olennainen osa hänen kirjailijuudessaan.

Kiitollinen, paljon antava osa.

”Runouden kääntäminen on mulle ikään kuin omaa tuotantoa”, hän sanoo kiertelemättä. ”Sinälläänhän runouden kääntäminen on lähes mahdotonta. Mutta sitä täytyy yrittää, se kutsuu luo ja joskus se onnistuu hirveän hyvin, siitä tulee onnelliseksi.”

Marja-Leena Mikkola pitää esimerkiksi Maria Tsvetajevaa eräänä isoimpana urakkana mitä on tehnyt.

”Aivan mahdoton käännettävä”, hän toteaa. ”Mun kääntämänä on vain suppea osa hänen tuotannostaan, mutta mielestäni käänsin Tsvetajevalta hänen tärkeimpiä runojaan. Halusin, että lukija saa hänestä jonkin käsityksen.”

Tällä hetkellä Mikkola kokee nelikosta läheisimmäksi Osip Mandelstamin, ja siksi että hän kääntää tältä paraikaa lisää tuotantoa.

”Sen olen kyllä päättänyt, että Mandelstamin jälkeen en ota enää uutta runoilijaa”, hän ilmoittaa. ”Nää nyt on ne.”

Lauluja

Runosuomennoksia