Yhtenä iltapäivänä istuin bussissa omissa mietteissäni, pidin lepohetkeä jatkuvasta kielipinnistelystä. Sitten havahduin siihen, että jokin oli muuttunut.
Ymmärsin takana istuvien puheen. Ja edessä istuvien. En voinut sille mitään. Sorina ja meteli, joka ympärillä velloi, oli muuttunut kieleksi. Kieltä virtasi korviin kuin ilmaa sieraimiin, minun ei tarvinnut tehdä mitään että se tarkoittaisi jotain. Virta oli jo merkitystä.
-Tarja Roinila, Puhujaksi puhujien joukkoon
Lainaus on viime keväänä tapaturmaisesti menehtyneen suomentaja Tarja Roinilan postuumisti julkaistusta esseestä Puhujaksi puhujien joukkoon (Teos, 2020). Roinila kirjoittaa osuvasti uuden kielen oppimisen hetkestä, jona kuuleminen on äkisti muuttunut kuuntelemiseksi ja kuunteleminen kuulemiseksi, eikä tulkinta enää seuraa äänen kintereillä, vaan on saanut sen kiinni ja ottanut sen paikan. Ei ole enää ”sorinaa ja meteliä”, on vain takana istuvia ja edessä istuvia, jotka tarkoittavat asioita – ovat alkaneet tarkoittaa.
On helppo huomata, että myös lukemisesta tulee vastaavalla tavalla luonnollista, jopa automaattista, kun sitä on harjoittanut riittävän pitkään. Tästä saa kokemuksen kun yrittää katsoa tutulla kielellä kirjoitettua tekstiä lukematta sitä. Lukeminen on muuttunut katsomiseksi, eikä sitä voi lopettaa sulkematta silmiään. Lukemisesta on tullut samalla tavalla luonnollista kuin katsomisesta: näemme yhtä helposti, mitä sana ovi tarkoittaa kuin ymmärrämme oven sellaisen nähdessämme. Lukemisesta on tullut katsomisen tapa.
Harjaannus uudessa kielessä, oli se sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas, on yleensä hidasta ja vaiheittaista. Ensin on jatkuvasti kiinnitettävä huomiota uusiin sanoihin ja oudosti taipuviin rakenteisiin. Sitten jossain vaiheessa tulee hetki, jona ymmärtää ymmärtävänsä uutta kieltä. Tämä tuntuu pätevän mihin tahansa oppimiseen: ensin se on hidasta ja uuvuttavaa niin kuin itsen muuttaminen on. Jos työtä jaksaa tehdä, saattaa päästää vaiheeseen, jota Roinila vertaa syntymään: huomaa muuttuneensa, ymmärtää ymmärtävänsä ja opittu alkaa opettaa oppijaansa.
Näen ja kuulen luonnostani, yhtä luonnollisesti myös ymmärrän mitä sanotaan ja kirjoitetaan. Mutta kuten kaikkia vertauksia, tätäkin voi kulkea molempiin suuntiin. Lukemisesta tulee katsomista – samalla katsomisesta tulee lukemista. Näkeminenkään ei ole niin luonnollista kuin se ensikatsomalta vaikutti, vaan se, miten katsotaan, on opittu vuosien aikana tietyissä kulttuurisissa oloissa. Tämä ei koske pelkästään sitä, miten nähtyä tulkitaan, vaan myös sitä, mitä ylipäätään nähdään. Samalla kun huomaa, että opittu on luonnollista, saattaa huomata, että luonnollinen on opittua
Ehkä erityisesti kielen antama esimerkki auttaa hahmottamaan kaksoisliikkeen opitusta luonnolliseen ja luonnollisesta opittuun. Ja ehkä runoudella, tai laajemmin sillä, mitä nimitetään runolliseksi, on tässä hahmottamisessa keskeinen sija: usein juuri runoudessa hyödynnetään keinoja, joilla arkipäiväistä kieltä horjutetaan. Tällaisen horjuttamisen tai vieraannuttamisen tekniikoita ovat runoudelle tyypilliset metaforat, uudissanat, paradoksit jne. Niin kuin opiskelu voi tehdä vieraan kielen tutuksi, runous voi tehdä tutun kielen vieraaksi.
Muistan, miten Federico García Lorcan suomennosvalikoiman lukeminen avasi omat silmäni junassa jossakin Helsingin ja Tampereen välillä (ei ehkä ole sattumaa, että niin kuin Roinilan tapauksessa, tämäkin kokemus sijoittuu julkiseen liikennevälineeseen). Olin lukenut ja kirjoitellut runoutta joidenkin kuukausien, ehkä vuoden ajan, mutta vasta sillä hetkellä siinä paikassa, joku Lorcan runoista, en muista mikä, enkä oikeastaan edes miten, sai kaiken aiemman lukemisen ja kirjoittamisen tuntumaan vieraalta ja teeskentelyltä. Toisten kieleltä.
Ehkä vastaavat kokemukset ovat tyypillisiä teini-iässä. Kieli, joka on sitonut aiempaan elämään, vanhempiin ja kouluun, alkaa tuntua ahtaalta ja ilmaisuvoimattomalta. Syntyy tarve omalle, joko yksityiselle tai jonkin uuden yhteisön kielelle. Suhde muihin on rakennettava uudelleen ja tähän saattaa liittyä voimakkaita erillisyyden ja yksinäisyyden tunteita: menettää paikkansa vanhassa kielessä ennen kuin on ehtinyt oppia uutta. Olin onnekas: samalla kun vanha kieli alkoi käydä ahtaaksi, Matti Rossin käännös Lorcan muutaman säkeen runosta paljasti välähdyksenomaisesti uuden avaramman kielen niin kuin hätäraketti, joka hetkeksi valaisee yötaivaan koko laajuuden.
Tuolloin junassa runoudesta tuli luonnollinen paikka kielessä, jonka se oli paljastanut luonnottomaksi. Yleensä tätä suhdetta on kuitenkin tulkittu toisin päin: Platon julisti runouden luonnollisen kielen luonnottomaksi (tai yliluonnolliseksi) osaksi. Lisäksi hän karkotti runoilijat Valtiosta, koska katsoi heillä olevan turmeleva vaikutus erityisesti nuorisoon: siinä missä rationaalinen kielenkäyttö kasvattaa ihmisistä järkeviä kansalaisia, runouden affektiivinen voima kääntää heidät järjestä kohti tunteita ja mielihaluja.
Platonille runous oli kielen kirottu osa ja runoilija, jonka henkilöön tämä kieli elimellisesti liittyi, uhkasi sosiaalisen ruumiin terveyttä. Tähän liittyen on paikallaan puhua myös lukijan ja kirjoittajan erosta, jota usein painotetaan turhankin kanssa, mutta joka tässä yhteydessä voi olla valaiseva.
Millä tahansa kielenkäytöllä on käymistuotteinaan ainakin kaksi subjektipositiota: kuuntelija ja puhuja, lukija ja kirjoittaja, toinen ja itse, merkityksen vastaanottaja ja sen tuottaja – ja nämä roolit on moraalisesti leikattu irti toisistaan: vastuu kirjoituksesta on ainakin yleisesti ottaen kirjoittajalla, eikä lukijalla. Eettisen vastuun siirtäminen lukijoilta kirjoittajille on myös Platonin ratkaisu. Sen sijaan, että runouden kokemuksellinen voima paikantuisi lukijaan ja tämän elämänkokonaisuuteen, se eristetään tekijään, joka voidaan kätevästi sulkea yhteisön ulkopuolelle.
Ainakin romantiikasta lähtien samaa tehtävää ovat toimittaneet erilaiset nero- ja taiteilijamyytit, nyttemmin ammattimaiset taideinstituutiot. Lukijassa tai katsojassa syntyvä energia – ilmenevä kyky muuttaa omaa ja lähellä olevien elämää – on eristetty tekijään, joka on suljettu yhteisön ulkopuolelle poikkeustapaukseksi. Tekijäfunktion laaja-alaista toimintaa voi pitää todisteena yhteiskunnallisen työnjaon eriytymisen ohella siitä, että meillä on edelleen tarve rajata omat kykymme itsemme ulkopuolelle, jos ne edes etäisesti uhkaavat elämäämme sellaisena kuin olemme tottuneet sitä elämään.
Mitä sellaista runous kertoo meille kielestä, että sen voima aina paikannetaan johonkin muualle, itsen ulkopuolelle? Mitä me yritämme kätkeä itsestämme muihin? Tekijäfunktion alaisessa kirjoituksessa lukeminen tuottaa tietoa toisesta: kirjoittajasta. Usein ajatellaan, että tällä tavalla, esimerkiksi vertaamalla omia kokemuksiaan kirjoittajan kokemuksiin, voi saada myös tietoa itsestään. Samalla tavalla kuvaillaan usein kirjoittamista ”oman itsen tutkimiseksi”, jonkinlaiseksi itsen hermeneutiikaksi. Lukijoiden yhteisö on täydellinen, kun kirjoittajakin on vain itsensä lukija.
Edes keskeislyyrinen tai muuten ”minän” ympärille kiertyvä runous ei ole kiinnostavaa tietona subjektiivisuudesta, vaan yhä uudestaan eloon heräävänä subjektiivisuutena itsessään. Tämä ei tarkoita, etteikö esimerkiksi tieteellinen tai mikä tahansa teksti vastaavalla tavalla tuottaisi erilaisia subjektiivisuuksia, mutta niissä tämä tuotanto on piilotettu objektifioivaan kieleen, joka väittää vain lukevansa: maailmaa, tai vaikka sitten itseään. Nietzscheläisesti voisi ajatella, että tieteellinen kieli on tiedoksi naamioitua halua.
Runous ei ainakaan ilmeisellä tavalla palvele kielen objektifioivaa, tiedollista luontumusta, vaan keskittyy sen subjektiivisiin ja kokemuksellisiin puoliin. Tämä oli ehkä karkeasti sanottu. Osuvampaa olisi todeta, että runous osoittaa jokaisen sanan ja sanonnan olevan valinta: jotain, mikä voisi olla toisin, mutta mikä on juuri niin kuin se on. Runollisiksi voisi nimittää sellaisia ajattelun muotoja, jotka ovat avoimesti valittuja, tiettyjä ja joille ei voi asettaa niiden ulkopuolista mittaa. Ja jotka juuri tiettyytensä vuoksi tekevät kirjoittajansa lisäksi myös lukijansa vastuulliseksi lukemastaan. Tietyn lukemisesta on lyhyt, ehkä olematon matka tiettynä lukemiseen.
Lukemisen ja kirjoittamisen, arkikielen ja runouden, passiivisen ja aktiivisen jne. erottelun ei ole tarkoitus kuvastaa todellista, absoluuttista eroa inhimillisen toiminnan ja ajattelun kategorioissa. Oleellista on liikkeen havaitseminen: vieraasta tutuksi ja tutusta vieraaksi, opitusta luonnolliseksi ja luonnollisesta opituksi. Runous on tässä retorisesti asetettu yhtäältä arkikielen ja toisaalta tieteellisen kielenkäytön negaatioksi, mitä se ei tietenkään ole. Ennemmin se on kielessä oleva mahdollisuus tulla nähdyksi uutena. Ja tämä mahdollisuus on edellytys sille, että kielen voi oppia.
Vaikka esimerkiksi filosofisessa hermeneutiikassa painotetaan, että tulkinta on aktiivista toimintaa ja tapahtuu aina jostakin käsin, intuitiivisesti tuo verbi määrittelee silti enemmän kohdetta kuin tulkitsijaa, enemmän lukemista kuin kirjoittamista. Paremmin tasapainossa oleva lukemisen ja kirjoittamisen välinen rajakäsite voisi olla tulkkaus – tai kääntäminen.
Kääntämisessä ei painotu tulkitsijan ja kohteen välinen dynamiikka, vaan kahden eri kielen asettuminen analogiseen, toisiaan määrittelevään suhteeseen, jossa yhtä voidaan ymmärtää vain toisen kautta. Samalla tavalla mikään yksittäinen kieli ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, vaan koostuu lukemattomista osajärjestelmistä, joita voidaan ymmärtää vain suhteessa toisiinsa: ensimmäisenkin kielen oppiminen on jotenkin sen itsekseen kääntämistä.
Tarja Roinila käsittelee esseessään muun ohella myös kaksi -ja monikielisyyttä ja sitä, miten keinotekoinen normi yksikielisyys oikeastaan on. Voimme karkeasti rajata erilaisia kieliä, mutta todellisuudessa niiden osat ovat aina liikkeessä suhteessa toisiinsa, aina luiskahtamassa jossakin sanassa tai sanonnassa väärälle puolelle niin kielestä toiseen kuin kielen sisälläkin. Ja jos nämä osajärjestelmät voi määritellä vain suhteessa toisiinsa (suomi on ei-englantia tai ei-italiaa), ei tätä pirstaloitunutta epäkokonaisuutta, kielen kaikkeutta, voi määritellä tai kuvailla mikään muu kuin ei-kieli: hiljaisuus, jota kaikkialla käännetään puheeksi ja kirjoitukseksi.