Pyyntö kirjoittaa valitsemani runon lukukokemuksesta tulee kovin nopeasti. Niinpä myös tekstini on impressionistinen, kirjoitettu nopeasti hetkessä. Osaltaan se kenties tekee hallaa Olli Sinivaaran ilmaisun tarkkuudelle, mutta halla myös värjää syksyn lehdet.

Niinpä “Metsän vihreät monistuvat”, kuin maalia kankaalle levittäessä tai laveeratessa, ajattelen. Ajattelen yleensä Cézannea, kun luen Sinivaaran runoutta, vaikka 'monistua' onkin verbinä dissonanttinen suhteessa korkeaan luontomodernismiin. Monistua muistuttaa kopiosta, joskin ajattelen metsän vihreitä olevan loputtoman monissa värisävyissä. Auringon valolla on sellainen taipumus.

Entä mitä tapahtuu, kun värit syvenevät? Ne varjostuvat, ne heijastavat vähemmän valoa, kyllä, mutta samalla heijastuu myös rytmisesti jotain meidän kokemukseemme. Ehkä liitämme varjon kylmyyteen, syvyyteen, perimä meissä ajattelee: se on maisemassa jotain vaarallista, jotain jolta suojautua. Mutta samalla se tuo muutoksen; se on rytmiä siinä mielessä, kuin maisemassa vaeltava katse näkee väripinnassa varjoja, ääriviivoja, syvyyksiä. Katse tekee ikään kuin aaltomaisia hyppyjä, tai sykähdyksiä.

Kun “Sävyt kiirivät” ja “lyhenevä päivä vaeltaa polkuja pitkin”, voisi ajatella, että runon puhuja on juuri aurinko, valo, joka pikakelaa kesän kohti syksyä. Sitten lisätään vielä yksi tuplaus, mutta peilikuvana ja heijastuksena: veden pinta, joka toisintaa kaiken aina taivasta myöten. Niinpä “kultaiset terälehdet” ovat kaikkea ja kaikkialla: valon leikkiä ilmassa, syksyn keltaisia lehtiä ilmassa ja toisaalta veden pinnalla kaksiulotteisena tasona, veden syvyydessä, jossa päivän kultainen valo ui...

Pelkäsin lapsena järviä, koska pääasiallisesti ajattelin ne syviksi, pimeiksi. “Syvä musta järvi sammalhyökyjen keskellä” on lähimain satukirjamaisen romanttinen kuva. “Kuolemanviesti” ja useampaan otteeseen toistuva lautta-motiivi tuovat mieleeni Manalan lautturin ja samalla virittävät runoon vertauskuvallisemman tason; esimerkiksi alisen ja ylisen kaksinaisuuden järvimaisemassa.

Mutta mitä muutakaan varjostus olisi kuin järvi, joka tuo mukanaan vastakohtien syvyyttä? Missä veden pinta päättyy ja taivaan pinta alkaa? Mahdoton sanoa. Kyse on niiden välisestä tapahtumasta, tai siitä tapahtumasta, joka ne ovat.