Kirottu prosaisti
Ranskalainen kirjailija Villiers de l’Isle-Adam – jonka etunimistä Jean-Marie, Mathias, Philippe ja Auguste yleensä käytetään viimeisenä mainittua – syntyi vuonna 1838 vanhaan aatelissukuun. Vallankumouksen jälkeen suku oli köyhtynyt ja menettänyt entiset asemansa. Nuori Villiers kuitenkin kasvoi eräänlaisessa suuruuden odotuksessa, varmana siitä, että maine ja kunnia odottaisivat häntä.
Kirjallisuus valikoitui hänen alakseen, ja Pariisin kirjallisissa piireissä hänet tunnettiin jo 1850-luvulla lupaavana runoilijana. Hän ei kuitenkaan saanut julki yhtään menestynyttä runoteosta ja yritti seuraavalla vuosikymmenellä kirjoittaa näyttämölle, saavuttamatta voittoja siinäkään. Viimein hän ryhtyi prosaistiksi, jollaisena kirjallisuushistoria hänet tuntee.
Villiersin lajiksi vakiintui Ranskan 1800-luvulle ominainen lyhytproosan tyyppi, jossa on piirteitä novellista ja esseestä ja jolle Charles Baudelaire antoi nimen ”poème en prose”, proosaruno. Villiersin tärkeä herättäjä oli Poe, jonka tekstejä Baudelaire vuosisadan puolivälissä väsymättä käänsi. Toisaalta Villiers oli ahkera Hegelin lukija. Tunnettu kokoelma Contes cruel (”Julmia tarinoita”), josta oheinen käännösnäyte on valittu, ilmestyi vuonna 1883, pääteoksena pidetty romaani L’Ève future (”Huomisen Eeva”; sana androidi esiintyy tässä kirjassa ensimmäisen kerran nykyisessä merkityksessään) puolestaan 1886.
Villiers vietti viimeiset vuotensa köyhyydessä ja kurjuudessa, ”kirotun runoilijan” perikuvana – Paul Verlaine sisällyttikin hänet ”Les Poètes maudits” -esseesarjansa toiseen editioon (1888). Villiersin maine ”pikkuklassikkona” on kasvanut postuumisti. Vuonna 1889 kuollut Villiers on yksi Ranskan 1800-luvun lopun omalaatuisista ”vähäisemmistä” kirjailijoista, joita ei juuri ole esitelty edes englanninkielisinä käännöksinä.
Mallarmé oli vuosisadan lopulla Villiersin tärkeä tukija, mutta ehkä suurin merkitys oli J.-K. Huysmansin vaikutusvaltaisen Vastahankaan-romaanin (1884) sivuilla, jotka tietyllä tapaa kanonisoivat Villiersin ”hajanaisen tuotannon”, josta sai ”riittävän kumouksellisia oivalluksia, riittävän kouristavia värähdyksiä” ja jota leimasi ”karmaisevan synkeä, pilkallinen irvailu, jollaista joku Swift raivopäissään harrasti”. Nämä piirteet tulevat esille myös oheisessa näytteessä, jossa tavoitellaan kirjallisia muotoja hämärille modernin elämän vaikutelmille, jotka sijoittuvat jonnekin psykologisen, esteettisen ja yhteiskunnallisen välimaille.
Sekaannus
Henry de Bornier’lle
Sameat silmämunat minne sattuu muljuvat.
C. Baudelaire
Harmaana marraskuun aamuna kuljin pitkin rantakatuja kiireisin askelin. Hyytävä tihku sai ilman tuntumaan litimärältä. Tummia, muodottomien sateensuojien pimentämiä hahmoja pujahteli ohitseni.
Seinen kellastunut vesi kannatteli kauppalaivoja kuin suunnattomia turilaita. Silloilla tuulenpuuskat tarttuivat kovakouraisesti hattuihin, joista niiden omistajat kiistelivät yläilmojen kanssa ja ilmehtivät ja vääntelehtivät tavoilla, joiden katseleminen on taiteilijalle aina yhtä turhauttavaa.
Ajatukseni olivat värittömiä ja sameita; mieltäni kaiveli pääasiassa eräs liiketapaaminen, johon olin edellisiltana suostunut. Minulla alkoi olla kiire. Päätin jäädä norkoilemaan jonkin talon ovisyvennykseen katoksen alle, niin että voisin helpommin viittoa itselleni vossikan.
Samassa havaitsin vieressäni kuutiomaisen talon ja sen ilmeeltään porvarillisen sisäänkäynnin.
Rakennus kohosi usvan keskeltä kuin kivinen ilmestys, ja huolimatta ankarasta arkkitehtuurista ja taloa kauttaaltaan verhoavasta apean epätodellisesta sumusta se teki minuun vieraanvaraisen ja sydämellisen vaikutuksen, joka tyynnytti mieltäni.
Aivan varmasti, pohdiskelin, tuollaisen talon isäntäväki on kotona viihtyvää sorttia! Kynnys kutsuu pysähtymään eteensä, eiköhän vain ovikin ole auki?
Niinpä kävin sisään, niin tahdikkaasti kuin vain kykenin, autuain mielin, hattu kädessä – mielessäni tapailin jopa ylistysrunoa talon emännälle – ja kun hymyssä suin pääsin peremmälle, olin jo katutasossa olevassa hallissa. Kelmeä päivänvalo lankesi huoneeseen lasikaton lävitse.
Pylväisiin oli ripustettu vaatteita, paksuja kaulaliinoja, hattuja.
Sinne tänne oli sijoiteltu marmoripöytiä.
Joukko henkilöitä – jalat harallaan, katse yläilmoissa ja paikoilleen naulittuna – näytti miellyttäviin mietteisiinsä vaipuneelta.
Ja jokaisen katse oli ajatukseton, kasvoilla hailakka sinerrys.
Salissa oli avonaisia asiakirjasalkkuja, ja taiteltuja papereita lojui läsnäolijoiden edessä.
Silloin minulle valkeni, että tätä asumusta, jonka avosylistä vieraanvaraisuutta olin pitänyt varmana tosiseikkana, emännöi Kuolema itse.
Tarkastelin talonväkeä.
Varmaankin päästäkseen eroon olemassaolon kiusoista ja rasitteista oli suurin osa salissa olijoista kuolettanut lihansa, pyrkien näin lisäämään hyvinvointiaan.
Kuunnellessani ääntä, joka tuli seiniin muuratuista kuparisista hanoista – joiden tarkoituksena oli huolehtia noiden maallisten jäänteiden päivittäisestä kastelusta – kantautui korviini kärrynpyörien kolinaa. Vaunut pysähtyivät talon eteen. Mieleeni pälkähti, että liiketuttavani jo odottivat. Käytin saamani tilaisuuden hyväkseni ja käännyin pois.
Rakennuksen sisäänkäynnillä vossikasta olikin juuri tuprahtanut ulos joukko juhlatuulella olevia opiskelijoita, jotka halusivat nähdä kuoleman voidakseen uskoa siihen.
Viitoin tyhjiksi jääneet vaunut itselleni ja sanoin ajurille:
– Oopperan pasaasiin!
Hetken päästä, bulevardeille päästyämme, näytti ilma minusta entisestään pilvistyneen, taivaanranta oli kadoksissa. Pensaiden luurankomaiset kasvustot näyttivät siltä kuin ne olisivat tummilla oksankärjillään epämääräisesti osoitelleet jalankulkijoita järjestyksenpitäjille, jotka yhtä vetelivät sikeitä.
Vaunut lisäsivät vauhtia.
Katsellessani ohikulkijoita ikkunaruudun läpi ajattelin veden virtaamista.
Saavuttuani määränpäähäni harppasin jalkakäytävälle ja syöksyin pasaasiin, joka oli tupaten täynnä tuskastuneita kasvoja.
Kujan toisessa päässä, täsmälleen vastapäätäni, havaitsin kahvilan – sittemmin samainen kahvila paloi kuuluisassa palossa (sillä elämä on unta) – jonka ovi oli jonkinlaisen katoksen perällä kulmikkaan, uhkaavan näköisen holvikaaren alla. Lasikatteen päälle putoilevat sadepisarat samensivat kelmeää auringonvaloa entisestään.
Sielläpä minua odottaisivat, ajattelin, maljat käsissään ja silmät tuikkien, Kohtaloa uhmaten, minun liiketuttavani!
Niinpä kiersin pyöreää ovenkahvaa ja saavuin katutasossa olevaan halliin, jonne päivänvalo lankesi kelmeänä ylhäältä, lasikaton lävitse.
Pylväisiin oli ripustettu vaatteita, paksuja kaulaliinoja, hattuja.
Sinne tänne oli sijoiteltu marmoripöytiä.
Joukko henkilöitä – jalat harallaan, katse yläilmoissa ja paikoilleen naulittuna – näytti miellyttäviin mietteisiinsä vaipuneelta.
Ja jokaisen kasvoilla oli hailakka sinerrys, katseet ajatuksettomat.
Salissa oli avonaisia asiakirjasalkkuja, taiteltuja papereita lojui läsnäolijoiden edessä.
Tarkastelin noita herroja.
Varmaankin päästäkseen eroon julkean omantuntonsa ahdistelusta oli suurin osa salissa olijoista jo ajat sitten kuolettanut ”sielunsa”, pyrkien näin lisäämään hyvinvointiaan.
Kuunnellessani ääntä, joka tuli seiniin muuratuista kuparisista hanoista – joiden tarkoituksena oli huolehtia noiden maallisten jäänteiden päivittäisestä kastelusta – palasi mieleeni muisto kolisevista kärrynpyöristä.
Olisiko niin, järkeilin, että ajurini oli ajan oloon vajonnut jonkinlaiseen tylsämieliseen horteeseen ja vienyt minut monien kiemuroiden kautta takaisin lähtöpisteeseemme? – Oli miten oli, on myönnettävä (jos ajuri siis oli erehtynyt), että TOINEN SILMÄYS TOTISESTI ON ENSI SILMÄYSTÄ KAAMEAMPI!…
Suljin lasioven vähin äänin ja painelin kotiin – vakaana päätöksessäni, neuvoista piittaamatta – ja vaikka mitä niillä olisin saavuttanut! – olla milloinkaan sekaantumatta liiketoimiin.