Metafora on kirjallinen keino, jossa tiettyä asiaa kuvataan jonkin toisen asian kautta, poiketaan kirjaimellisesta merkityksestä: ”mun sydän on pölynimuri”. Vertaus (engl. simile) on aika sama, pienellä erolla: ”mun sydän on kuin pölynimuri”. Ero ei ehkä tunnu kovin isolta, ehkä lähes tekniseltä. Poetiikan historiassa näitä kielikuvia on usein kohdeltu lähes synonyymeina, vertausta pidetty seliteltynä metaforana tai metaforaa vertauksena, josta vertailukonjunktio vain puuttuu.

Silloin kun eroon kiinnitetään huomiota, metaforaa pidetään yleensä kiinnostavampana oliona. Aristoteleelle vertaus on ”vähemmän miellyttävä, koska se on pidempi eikä sano suoraan että ’tuo’ on ’tämä’. Niinpä kuulija ei ryhdy pohtimaan sitä mielessään.” (Retoriikka 1410 b 15.) Siinä missä kreikan metaféreinin merkitysjuuri on konkreettisesti siirtämisessä, kuljettamisessa ja keskenään sekoittamisessa, näyttäytyy kuin-vertaus softimpana versiona, ikään kuin konjunktion esiliina vaimentaisi kohtaamista termien välillä, estäisi sekoittumisen, tullaisi kuljetuksen.

Silti omissa runoissani huomaan vältteleväni suoraa metaforaa ja käyttäväni ilmaisuja kuin, ikään kuin, niin kuin, lähes maneeriksi asti. Tapa on intuitiivinen, ja vaikka en ole varma sen syistä tai juurista, luulen tunnustelleeni kiinni niistä osan. Tämä teksti olkoon siis pieni ylistys vertailukonjunktiolle. Sen lähtökohdat eivät ole teoreettisessa keskustelussa (jossa kielikuvien suhde liittyy usein hyvinkin tekniseen debattiin metaforan korvaamisteorian, vertaamisteorian ja vuorovaikutusteorian välillä) vaan omakohtaisessa huomiossa siitä, millä tavoin metafora voi tuntua erilaiselta kuin vertaus. Olen paljosta epävarma; nämä kolme suuntimaa ovat lähtökohtia aiheen paremmalle tarkastelulle.

1. Itsenäisyys

Jos metafora on jonkin kutsumista nimellä, joka varsinaisesti kuuluu jollekin muulle, voi ajatella että kuin-vertauksessa asiat pitävät nimensä. Ilman erottavaa konjunktiota yhteen tuodut tekijät ovat perustavammin sekaantuneita, tai sitten, niin kuin yleisempää, jälkimmäinen jäsen (jota joskus kutsutaan metaforisen ilmaisun kuvaksi) pelkistyy kuvaamaan etummaista (jota kutsutaan kuvattavaksi). Vertauksessa termit taas ottavat paikkansa maailmassa ennen asettumista toisiaan vasten, määrittymistä toistensa ehdoilla. Valoaallon runossa sydän ei ole ahkera, raskas ja lämmin pölynimuri vaan ahkera kuin pölynimuri. Pölynimuri pysyy pölynimurina, ja vaikka sydän saa runossa huomion, sen vierellä myös pölynimuri on asia runon maailmassa. Myös se on sydämen lailla käydessään lämmin, raskas kantaa. (Tässä ei tunnu ratkaisevalta, että vertaus ei kohdistu suoraan sydämeen vaan ahkeruuteen.)

Vertauksen kaksi jäsentä siis voi hahmottaa selkeämmin erillään, ja jos ilmaisu on konkreettista, molemmista muodostuu itsenäinen kuva. Yleisestikin on usein niin, että metaforat ja vertaukset kuvaavat abstraktia konkreettisemman kautta. Juuri onnistuneessa vertauksessa konkreettisuus kuitenkin tuntuu olevan usein keskeistä. Rakkaus on koira helvetistä (Bukowski) on kuluneenakin tehokas esimerkki metaforasta, mutta rakkaus on kuin koira helvetistä epäonnistuisi täysin. Epäonnisuus ei silti ehkä liity vain tapaan, jolla konjunktion lieka kesyttää pedon, vaan siihen että koira helvetistä on itsessään kompleksinen, ei-konkreettinen ilmaus.

Tai otetaan laajennettu metafora, joka avaa Tomas Tranströmerin Preludin ja alkaa: ”Herääminen on laskuvarjohyppy unesta. / Tukehduttavasta pyörteestä vapautuneena / matkamies vajoaa päin aamun vihreää vyöhykettä.” Koska laskuvarjohyppy unesta ei ole konkreettista toimintaa, vaan itse heräämisen runollinen määritelmä, kuin-sanan sotkeminen sekaan laimentaisi sen. Kielikuva olisi täsmälleen yhtä ymmärrettävä mutta vähemmän tehokas. Vertaus ei siis voi alleviivata määreiden kuten koira helvetistä ja laskuvarjohyppy unesta itsenäistä olemassaoloa, sillä ilmaisuissa on mieltä vain vertauksen kontekstissa.

2. Vapaus

Itsenäisyys liittyy tapaan, jolla koen kuin-vertauksen lisäävän yksityiskohtien suhteellista vapautta: jokaisen detaljin ei tarvitse odottaa olevan vertauksen kannalta merkityksellinen. Joskus kyse on sävyn välittymisestä, jonka väljyyttä vastaan suoran metaforan määrätietoisuus voi sotia. Lisää Tranströmeriä: ”hylättyinä / vuodet syöksyvät, nopeina / ja äänettöminä — kuin reen varjo, koiran kaltainen, kookas, / lumen yli kiitävä, / metsään ehtivä.” (säkeistö ja vastasäkeistö). On totta, että varsinkin postmoderni runous (ilmeisenä esimerkkinä John Ashbery) voi turboahtaa metaforiaan satunnaisilla ja mielettömilläkin detaljeilla, mutta eleen teho perustuu juuri odotukseen metaforan määreiden merkitsevyydestä. Kokemuksessani tuo odotus on kuin-vertauksessa inauksen vähemmän välitön.

Kun vertauksen jälkimmäisen jäsenen antaa todellistua, tulla kuviteltavaksi itsessään eikä vain metaforan osana, koen sen myös eri tavalla aktivoivan kuvittelua, kerryttävän yksityiskohtia joita ei voi johtaa ilmaisusta ja jotka myös kenties puolisalaa palaavat rikastamaan vertausta. Palataan vaikka Valoaallon sydämenkaltaiseen imuriin: lämpöön, joka on imureilla aivan omanlaisensa, tunkkainen puhallus; painoon, joka jättää laitteen kiinni kynnyksiin ja kulmiin; vuosi vuodelta heikkenevään imuun, jumittuvaan pyörään, kaikkialle laskeutuvaan pölyyn. Näitä keloja olisi tietysti yhtä oikein ja mahdollista keriä auki metaforasta ”sydän on pölynimuri”, mutta itse sydän, sydämen pölynimuri, raahautuisi joka hetki mukana ja hidastaisi liikettä merkityksensä painolla.

Kuvittelen myös vertauksessa olevan jotain metaforaa varovaisempaa: se ei paaluta näkemystään niin varmasti kuin metafora, erityisesti olla-kopulan määräämä, vaan ehdottaa kaltaisuutta. Kuin tuo ilmaisuun vertaavan äänen, havaintoa osoittavan sormen, jotain subjektiivista ja suhteellistavaa.

3. Levollisuus

Käsityksiin metaforan luonteesta liittyy Umberto Econ mukaan aina perustava valinta: joko kieli on luonnostaan ja alkuperäisesti metaforista, tai sitten kieli on ilmaisun kirjaimellista tarkkuutta palveleva mekanismi, johon metaforiset ilmaisut tuottavat hedelmällisiä (kieltä uudistavia) tai hedelmättömiä häiriöitä. Juuri kielen alkuperäistä metaforisuutta runous romanttisessa katsannossa pöyhii esiin: siis että ilmaisu ei koskaan ole yhtä kuin tarkoitteensa, että jokainen merkitsevä äännähdys on hyppy ulottuvuuksien välillä, että vain jatkuvat (arkipuheessa huomaamattomiksi luutuneet) merkityssiirtymät mahdollistavat kommunikaation, kenties ylipäätään ajattelun.

Vertaus, niin kuin Aristoteles toteaa, väistää metaforaan sisältyvän paradoksin, ei sano suoraan että ’tuo’ on ’tämä’, ja päästää näin lukijan helpommalla. Se ei pakota lukijaa tulkintaan yhtä välittömästi kuin metafora, sillä pintatasolla voi vertauksen sisältävän lauseen lukea kirjaimellisesti: asiat eivät liity toisiinsa suoraan vaan ikään kuin. Vaikka kuin-vertauksen on esitetty pitävän kielen kuvaannollista luonnetta nimenomaan esillä, voi sen toisaalta ajatella paradoksia (’tuo’ on ’tämä’) väistäessään myös silottelevan tuota luonnetta piiloon.

Vaikka runouden tärkeimpiä iloja on toki taipumus (varsinkin jostain Rimbaud’sta lähtien) nitkauttaa asioita väärille raiteille, vieraannuttaa ja viillellä luutunutta kieltä, vertauksista parhaimmillaan saamani mielihyvä ei siltikään ole levotonta vaan pikemminkin sukua tyyneydelle. Jokin on siirtynyt totunnaiselta paikaltaan, hypännyt ja sitten laskeutunut, suvereenisti kuin orava kuuseen. Vaikka sama tunne määrittää usein myös metaforia, saattelee vertaus sen maaliin lempeämmin. Vertauksen jäsenten väliin viritetty kuin on [kuin] silta, jota pitkin luenta voi [ikään kuin] hyppäämättä, kastumatta kulkea.

Kyse ei kuitenkaan ole vain helppoudesta: jos vertauksen jäsenet onnistuvat säilyttämään itsenäisyytensä, voi rinnastaen vertaaminen olla vaikuttavampaa. Konjunktion silta yhdistää joen kaksi puolta mutta ei väännä niitä yhteen, jättää väliin tilaa todellisuudelle ja erolle, eron jännitteen. Parhaimmillaan, silloin kun vertaus on paikallaan, tuo tila on yhtä aikaa jännitteinen ja levollinen tavalla, johon ei toisin keinoin pääse.