Ajattelen vaihtoehtoa kirjoittamiselle. Sitä että en kirjoita. Millainen todellisuus se olisi? Juttelisinko naapureille vai loppuisiko sanomisen tarve kokonaan? Alkaisinko tanssia vai onko itseilmaisuni niin sidoksissa tekstiin, etten osaisi? Ryhtyisinkö ongelmanratkaisun kaipuussa pelaamaan tennistä tai shakkia?

Koronavuosi on pakottanut minut kysymään, kuka olen ilman asioita. Ilman harrastuksia, joissa tapaan ihmisiä. Ilman lukupiiriä, joka kokoontui kerran viikossa. Ilman kahviloissa kirjoittamista, jota olen tehnyt vuosia kollegan seurassa. Ilman linja-autoja ja junia, ilman taidemuseoretkeä Helsinkiin.

Kaiken vähentyessä jäljellejäävät asiatkin joutuvat kyseenalaistetuiksi. Kuka olisin ilman sosiaalista mediaa? Kuka olisin, jos en asuisi Tampereella? Voisinko vain kadota?

Loogisena jatkumona olen lopulta kysynyt myös: kuka olisin ilman kirjoittamista?

En ole ihminen, joka kirjoittaa joka päivä tietyn sivu- tai tuntimäärän. Joskus poden kaksi viikkoa jotakin patoumaa, jota en saa auki. Sitten kirjoitan kymmenen runoaihiota päivässä ja ratkaisen kerralla kaikki käsikirjoituksen rakenteelliset ongelmat.

Luultavasti kaikkien kirjoittajien työhön sisältyy jonkin verran myös kirjoittamisen siirtämistä ja viivyttelyä. Katselen vielä yhden jakson sarjaa Areenasta. Käyn luistelemassa tai juoksen. Tiedän kuitenkin, että aivoni askartelevat tekstin kanssa myös näinä hetkinä.

Mutta entä jos lopettaisin kokonaan? Takaraivossa kihelmöi. Jos saisi kokonaan uuden elämän, joka ei täyttyisi havainnoimisesta, muistiinpanoista, tarkkailemisesta, kirjoittamisesta ja muokkaamisesta. Kuka olisin, jos minusta poistettaisiin kaikki tämä? Millaisiksi aivoni muodostuisivat?

Minulla on kokemus hiukan vastaavasta tilanteesta. Treenasin balettia viisivuotiaasta 19-vuotiaaksi, ja sitten lopetin. Tanssi oli siihen asti ollut kaikkeni, ja olin ajatellut sen olevan kaikkeni loppuelämän. Mutta minä lopetin.

Ihmisen ei ole pakko tehdä jotakin vain siksi, että osaa. Tanssimisesta oli tullut minulle automaatio, jota en kyseenalaistanut: olin viisivuotiaana päättänyt, että siitä tulee ammattini, joten kuljin sitä kohti edelleen 18-vuotiaana. En tahdo, että runoteosten kirjoittamisesta tulee samanlaista. Etten koskaan teosten välissä pysähdy ja kysy, miksi kirjoittaisin vielä seuraavan. Miksi käytän vuosia taas seuraavaan ja seuraavaan?

Tanssimisen minä lopetin. Ja sain uuden elämän. Siinä tosin meni melko pitkään. Neljä vuotta aloitin ja keskeytin opintoja, koska en löytänyt omaa alaani. Pisimpään viihdyin tekstiiliopinnoissa, joissa esimerkiksi sidosoppi ja kankaiden suunnittelu vei mukanaan pitkäksi ajaksi. Lyhimmiksi kokeiluiksi jäivät hoitoalan ja psykologian opinnot.

Kun lopulta löysin taidehistorian, tunsin tulleeni kotiin. Kaikki minussa täyttyi, kaikki sai minut innostumaan. Samaan aikaan kirjoitin runoja.

Ja kun löysin sekä taiteen että kirjoittamisen, tiesin olevani perillä. Runous on siitä asti ollut minulle paikka, jossa haluan olla, ei askel kohti mitään.

Joskus yllättävät asiat heilauttavat omanarvontuntoani. Viime kuukausina olen törmännyt huomattavan moneen runoilijan esikoisromaanin mainokseen. Jostain syystä päällimmäinen tunteeni on ollut hätä: Mutta minä en halua kirjoittaa romaania! Jäänkö nyt jostakin kelkasta, jossa pitäisi olla mukana?

Tiedän, etteivät monet ajattele lajien rajoja kovin konkreettisina, enkä itsekään – paitsi silloin, jos minun pitäisi jostain syystä kirjoittaa proosaa. Heti kun minulle sanotaan sana 'proosa', edessäni aukeaa vieras maa, jolle minulla ei ole mitään mielenkiintoa astua.

Ja kun joku kysyy, olenko kirjoittanut muuta kuin runoja. ”Ei, ihan vain runoja”, vastaan. Mistä se ”vain” tulee? Miksen sano: Kirjoitan puhtaasti runoja.

Mutta saako nykyisessä kirjamaailmassa edelleen olla ihan vain runoilija? Saako ajatella teoksiaan kirjaesineinä, joita lukija pitää käsissään? Voiko jättää somen ja somerunoilun, kaikki digitaaliset alustat, äänikirjat ja runovideot? Vaikka rakastan esiintymistä, en tee esiintymislavoillakaan ihmeitä. Luen runojani niille, jotka kuuntelevat.

Kannattelen tällaista tilaa maailmassa, pidän tästä tilastani kiinni niin kauan kuin se on mahdollista. Niin kauan kuin joku vielä odottaa innolla uusien runokirjojen ilmestymistä, selailee niitä, lukee.

Lähetin ensimmäisen käsikirjoitukseni kustantamoon, kun olin 18. Esikoisteokseni ilmestyessä olin 36-vuotias. Tässä välissä sain useita hylkäyksiä ja useita ”ehkä sinun pitäisi kirjoittaa proosaa”-tyylisiä palautteita.

Ehkä siksi tästä lajikysymyksestä on tullut minulle osittain arka asia.

Edelleen, jos sanon, etten koskaan aio kirjoittaa romaania, ”en halua kirjoittaa romaania!”, minulle saatetaan vastata ”älä koskaan sano 'ei koskaan'!” Ikään kuin en saisi tietää, mitä haluan ja mitä en halua kirjoittaa.

Vastaavanlaista holhoamista koin nuorena, kun sanoin, etten halua lapsia. ”Mielesi ehtii vielä muuttua!” Vauvakuume ei osunut kohdalleni koskaan, ja yhtä epätodennäköiseltä kuulostaa romaanikuume.

Olen kieltämättä joskus leikitellyt ajatuksella säeromaanin kirjoittamisesta. Siitä huolimatta jokainen kirjoittamani tarina on nopeasti ottanut runomuodon; olen antanut periksi ahneudelleni kirjoittaa lisää ja lisää runoutta, aina vain runoutta. En saa siitä kyllikseni.

Nykyään huomaan ajattelevani paljon vaihtoehtoja sille, mitä kuvittelen runoteoksen olevan. Olen osa Puru-kollektiivia, jossa olen saanut vapautta ja hyväksyntää näille vaihtoehdoille. Viime vuonna ilmestynyt teokseni Kolme koostuu kolmesta kirjasta, jotka ilmestyivät yhtä aikaa.

Kolmen jälkeen olen syventynyt kirjoittamaan vielä suurempaa teosta. Käsikirjoituksessa on tällä hetkellä yli 300 sivua, ja vaikka tiedän sivumäärän muuttuvan prosessin edetessä, minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tunne siitä, ettei minun ole pakko typistää tekstiä hyväksyttävään pakettiin, sellaiseksi korkeintaan satasivuiseksi, jollainen ajattelen hyvän runokirjan olevan.

Olen usein kuullut nyrkkisäännön, jonka mukaan runoteosten tulisi olla luettavissa kerralla alusta loppuun. Mitä enemmän saan rohkeutta, sitä äänekkäämmin vastustan väitettä. Vastustin sitä jo esikoiseni kohdalla – painatin kirjan väliin kirjanmerkkejä vihjeeksi siitä, että lukemisen voi jättää välillä kesken – mutta siitä huolimatta olen tähän asti pysytellyt jonkinlaisissa hyväksyttävän sivumäärän rajoissa.

Teoksen pituus luo uusia, mielenkiintoisia haasteita. Onko jokaisen sivun pakko antaa dopamiiniruiskeita aivoihin, luoda sosiaalisen median kaltaista oivaltavaa ja intensiivistä koukkua? Vai saanko välillä olla tylsä? Miten tylsyyden voisi tuoda osaksi lukukokemusta? Miten kertoa tylsyyden iloista ilman, että lukijalla on tylsää, ja hän viskaa kirjan pölyyntyvään, divariin lähdössä olevaan pinoon?

Minua heilauttavat usein erilaiset hätätilauutiset siitä, miten lukeminen vähenee ja vähenee. Ajattelen runollisen maailman loppua, sitä hetkeä, kun kukaan ei oikeasti enää odota uusia runokirjoja. Millainen maailma se on, ja mikä on viimeinen hetki, jolloin kehitys voisi (olisi voinut?) kääntyä toiseen suuntaan?

Nämä uutiset eivät kuitenkaan saa minua miettimään, miten oppisin kirjoittamaan vetäväjuonisen äänikirjan. En halua kirjoittaa sellaista. Haluan kirjoittaa runoja.

Koen, että runoilijana tehtäväni on kirjoittaa aina vielä se yksi runoteos, joka on niin hyvä, että siihen tartutaan ja se luetaan. Ja sen jälkeen vielä yksi. Aina vielä yksi runokirja maailmanloppua vasten.

Esikoisteokseni ilmestyessä (2015) minulla oli toisenlainen kiireentuntu. Olin varma, että ilmastonmuutos, antibioottiresistentit bakteerit ja monesta syystä tapahtuva yhteiskunnan romahtaminen tulevat lopettamaan kirjallisen urani ennen kuin pääsen kovinkaan pitkälle. Halusin vain ehtiä kirjoittaa vielä toisen kirjan.

En vieläkään ole kovin varma maailman vakaudesta, mutta kiire on poistunut. Olen kiitollinen vuosista, jotka olen saanut. Ja ajattelen, että ehdin kirjoittaa ihan rauhassa vielä parikin kirjaa ennen kuin maailma loppuu.

Tiedän, etten ole kauhean mielenkiintoinen ihminen. Minusta ei kamppailla; lehdet eivät kilpaile siitä, kuka saa kirjoittaa runoilijanelämästäni.

Olen purskahduksittain aktiivinen sosiaalisen median sisällöntuottaja. Samaan aikaan en tahdo kertoa itsestäni oikein mitään. Tunnit Twitterissä ja Instagramissa saavat minut kysymään jatkuvasti, onko minulla mitään asiaa kenellekään.

Vuonna 2018 kirjoitin Nuori Voima -lehteen esseen En tahdo enää lentää. Kuten nimestä voi päätellä, pohdin esseessä suhdettani matkustamiseen, erityisesti lentomatkustamiseen. Kerroin saavani elämyksiä muualta – joskus esimerkiksi hyvä tee nostaa kyynelet silmiini.
Jonkin aikaa esseen ilmestymisen jälkeen eräs ihminen tuli juttelemaan kanssani runotapahtumassa. Hän sanoi lukeneensa tekstin ja miettineensä, että tuon täytyy olla tosi tylsä tyyppi. Liikuttua nyt teestä!

Tylsyys on nykypäivänä melkein hirvein mahdollinen tuomio. Sosiaalinen media on tarinallistanut meidät kaikki, ja se, joka kertoo parhaat tarinat, saa eniten kavereita ja näkyvyyttä. Tylsät jäävät marginaaleihin. Tylsät eivät viihdy edes toistensa seurassa.

Mutta samaan aikaa tylsyys tuntuu jotenkin aidolta vaihtoehdolta. Olla tylsä! Miten ihanaa!

Tylsyyden ajatus aiheuttaa minussa samaa kihelmöintiä kuin ajatus siitä, kuka olisin, ellen kirjoittaisi. Se on vaihtoehtoinen todellisuus, jota mielikuvitukseni haluaa tökkiä. Kirjoittamisen hylkääminen tuntuu kaukaiselta, aidosti mahdottomalta, mutta mielenkiintoisena olemisen voin jättää saman tien. Sen jättäminen ei satuta ketään, sillä en ole kovin kiinnostava ollutkaan.

Ajatella, että voisi aloittaa päivänsä tylsästi ja jatkaa siitä tylsästi. Voisi unohtaa jatkuvan nokkelien somepäivitysten teennäisen muotoilemisen. Voisi jättää huomion etsimisen erilaisilla tempuilla kuten uusilla profiilikuvilla.

Jos sallin itseni olla tylsä, pääsen mielenkiintoisuuden loukusta kokonaan.

Ehkä tylsyydestä tulee seuraava suuri tutkimusretkeni. Selvitän, kuka olen, jos en enää ajattele, että minun on pakko olla mielenkiintoinen ollakseni olemassa.

Unohtuminen tietenkin pelottaa. Eihän kukaan nouda minua runotapahtumien esiintymislavoille, ellen jatkuvasti muistuta itsestäni erilaisilla somealustoilla. Jos en näy, en ole.

Ajatus tylsyydestä on siitä huolimatta helpottava. Hartiani rentoutuvat ja hengitys kulkee paremmin.

Mitä tylsyyden hyväksymisen toisella puolella on? Viihdynkö itsekään siellä?