Runo on eräänlainen kaiku. Kun olin saanut kirjoituskutsun, mieleeni nousi yhtenä päivänä runon ensimmäisen osan toistoon ja variaatioon perustuva rakenne, jonka tajusin pian olevan jonkun toisen runoilijan kynästä. Tai pikemminkin suusta, sillä olen varma, että olen kuullut jotakin tällaista jossain niistä harvoista virtuaalisista tai fyysisistä tapahtumista, joihin olen vuoden aikana osallistunut. Tai jo aiemmin, mutta nyt, edelleen keskellä pandemiaa, mieleen jääneet runot pulpahtelevat tajuntaan kuin vesipisarat kaikukammioon.

Sama tapahtui jokin aika sitten, kun työstin tekstiä erääseen monitaiteiseen esitykseen. Olin varma, että eräs kirjoittamistani riveistä oli toisen runoilijan kirjoittama, se tuntui niin itsestäänselvältä, totuudelliselta, jos sellaista sanaa uskaltaa käyttää, että sen täytyi olla jotakin olemassaolevaa. Luin uudelleen Suvi Vallin teoksia, mutta en löytänyt riviä. Jotakin sitä muistuttavaa kyllä. Näin on käynyt ennenkin, ja aina toisinaan hyväksyn, että erityisesti tilallisten metaforien kanssa kokemus siitä, että jokin on totta, voi olla niin vahva, että sen sekoittaa siihen, että asian on kuullut ennenkin. Ehkä kyse on eräästä muunnelmasta Wittgensteinin ajatuksesta: "Maailmaa on kaikki mikä on niin kuin se on". Kun rivi tulee kirjoitetuksi, on pieni hetki, kapea railo, jossa jonkin syntymä sekoittuu sen olemassaoloon.

Se ei tarkoita, ettenkö joskus suodattaisi toisten ajatuksia, jopa toisten sanoja omaan tekstiini. On monia rivejä, jotka olen varastanut niitä huolimattomasti heitelleiltä ihmisiltä. Tällaiset rivit ovat keskustelua, niitä ei ole tarkoitettu kuin kommunikoimaan jotakin siinä tilanteessa. Kuten eräänä kesäpäivänä Ruissalon Kuuvannokan rannassa, kun joku saadessaan pohjakosketuksen uidessaan kivikkoisessa rannassa sanoi jotakin, mitä se oli. Se on löydetyn runouden olemus, ei cento-perinteen alunperinkin kirjallisuudeksi kirjoitettujen rivien yhdistäminen vaan ready made -taiteen kaltainen tekstiolennon tilanteesta toiseen siirto.

Ehkä epävarmuus siitä, onko jokin rivi itsekirjoitettu vaiko jonkun toisen liittyy siihenkin, miten pandemia on muuttanut yksityisen ja julkisen välistä suhdetta. Minä on aina ensisijaisesti yksityinen tila, josta käsin teemme asioita. Toiset ihmiset ovat lähtökohtaisesti julkinen tila, johon olemme suhteessa, joka on suhteessa meihin katsellessaan meitä itselleen julkisina olentoina. Nyt me keskiluokkaiset tietotyöläiset keskustelemme zoomissa kotihousuissa hiukset miten sattuu, emme kävele työmatkoja merkittävien yhteiskunnallisten rakennusten ohi, ole suhteessa historiaan, yhteiskuntaan, julkiseen tilaan, jatkuvaan meidät vapauttavaan pakkoon tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Yksityinen ja julkinen menevät sekaisin, kun niin monet asiat tapahtuvat yksityisessä tilassa julkisen sijaan. Luulen, että siksi on toisinaan vaikea erottaa, onko jokin ajatus omani vai toisen, tarvittaisiin enemmän, useammin, toistuvaa vahvistusta sille, miltä toinen, miltä julkinen fyysisesti tuntuu.

Tuntuu mahdottomalta selvittää, mikä osa runoa on kotoisin toisen runoilijan kynästä, suusta. Onko se vain rakenne, tai tietyt sanavalinnat, vaiko myöskin jokin aiheessa, kannanotossa. En tiedä. Katson Youtubesta videotallenteita runoilijoilta, joita minä, tai ystäväni, jonka päänvaivaksi olen onnistunut laajentamaan tämän, epäilemme alkulähteeksi. En onnistu paikantamaan runoa. Ehkä sitä ei esitetty kuin muutaman kerran, ehkä se on jonkun alkupään tuotantoa, eikä sitä ole saatavilla missään, ehkä en tiedä esiintyjän nimeä, ehkä se oli jonkun suuri hitti, mutta en vain osu oikeaan videoon. Kuuntelen ääniä ja ajattelen esiintyjiä lavalla, Elsa Tölliä, Anja Erämajaa, Nihkeetä Akkaa, Susinukkea, Juho Kuusta, Kasper Salosta, Aura Nurmea, Sampo Sihvolaa, Juha Kulmalaa, J.K. Ihalaista, Helianne Kalliota, Marsalkka Kallasta, Kalle Talosta, Marjo Isopahkalaa, ja sukellan yhä hämärämpiin kerroksiin, yhä täydempiin turkulaisiin baareihin, joissa olen tai en ole kuullut jotakin kuten kirjoittamani runo.

5.5.2021

Linkit

Showerthoughts Urban Dictionaryssa

Antiikin Rooma ja aikalaisuus The Atlantic-lehdessä