Kevät on kohokohta, keskikohta, ja se koittaa. Aivan kuin, kuin.
Kevät koittaa. Voittaa viimeinkin, edellyttää itseään
ja tosiaan, toisiaan, viimeisetkin rippeet. Huuhtelee nesteet alas mahaan.
Perkaa. Ryöstää ojasta vedet, ojat vedestä, järvet, jääteet ja tietenkin
mukeltaa istutukset penkkiin ja kehyskertomukseen, kehikkoon.
Vetää huivin kaulaansa, naamaansa, ja tien toisella puolella
perkaa kurkkunsa.
Viimeinkin hän istuu puunatulla terassilla.
Viimeinkin hän istuu paikallaan omassa tuolissaan
sivusta vedettävässä lukunurkkauksessa. Kävelytie valuu,
vettyy jatkuu pyörätiellä. Lukee aurinkoa ja valaistusta hyväksi.
Hän hyväksyttää minulla tämän. Ja minähän annan. Annan ja palautan.
Aurinko hilseilee, mykistelee viisareita, klenksuttelee seinällä
lautalattialla, matolla. Aurinko hyötykäyttäytyy irti näkökyvystään.
Sen ääni mykiöityy.
Nuha. Niin kevät tulee, tekee seuralaisensa serkkunsa kanssa.
Johdattaa meidät pieliin, puille. Esittelee meidät teidät itselleen,
heille, toisille. Tulee vieras. Tulee, tekee päivää surulliseksi,
seuralliseksi ja iloiseksi. Huomauttaa pelkkää iloisuuttaan,
liikkuvuuttaan, lajiominaisuuttaan, läpilyöntiään.
Luen ne tähän mukaan, kannattelemaan. Litistymään,
vesittämään mahdollisuudet kasvaa ihmiseksi,
ihmisiksi, elämä, kevät, tämä syksy, kesä.
Tuo noin on talvi.
Talvi. Tulokulma. Vastinrakkaus, lumeton eteinen.
Terveisin. Rengastaa meidät. Lähettää jälleen matkaan, muuttomatkalle.
Lähettää jaloilleen. Kehottaa olemaan. Kiinnostuu,
kiinnostun meistä.
Kevät esittää parhaat puolensa ja päivänsä kerralla. Tämän jälkeen
niitä ei enää oikein ole. Ne olivat. Kevät esittää olevansa
kiinnostunut myös syksystä, metsästä ja sienistä.
Vien sen sinne. Huomaamatta on jälleen keskiviikko. Niin kevät toteaa, päivämäärittää oman alkunsa.
Aloitus. Aloittaa. Peruuttaa haarojen välistä metsään. Niin kevät
toteaa, nimeää seuralaisensa, laskee talven aikaisen kulutuksen,
aikuiskoulutuksen, pudottaa sen pois laskuista.
Teroittaa itseään
sanoilla, penkillä seinän ja auringon välissä.
Aamutee. Aina valmis. Sanat taskussa. Olen valmis pyjamassa.
Lähden ulos. Lumi kattaa.
On kevät. Päivä oli välissä, päivä päivässä,
kaksi päivää, muutama minuutti, ajatus, aloitus, täytekakku
leipäkakku tässä välissä. Monta päivää oli välissämme. Hetki
ennen esiintymistä sitten juustokakku. Sitten jälleen
Nythän se jälleen on. Täällä taas, kuusten jalat,
toive päästä perille yhteenlaskussa.
Onnittelen kaikkea. Käyntiäni muistetaan.
Kokonainen päivään asti aikaa olla.
Kokonainen päivän.
Päivä räiskäyttää asiansa yhtä kyytiä juureeni kaakkoon
suoraan nähtäväksi päin aika kyytiä. Läimäyttää.
Päällystän päivän. Uusivat päivät, uudet ajat varauskirjassa
määräysluettelossa. Juttelen niille. Millaista on?
Jokin kavahtaa.
Sanon sille vastaan. Se särkyy. Sanani leviävät vartaloon.
Sanon leveän. Sanon lauseita, kahdenlaisia, lausahduksia
yrityksiä. Jopa virkkeen.
Väenpaljouksia, yhdentymiä.
Sanon sille vastaan, ja se särkyy. Virke pilkkoutuu sanomattomiksi
kohdiksi alta aikayksikön, tuuman mittaisiksi kohdiksi, joista puuttuu
lankku, tie, viiva.
Sanani alkavat tarkoittaa. Ne järjestyvät. Ne käyvät
selvittämässä kaikkia asioita. Niinhän ne tekevät.
Sanon sanan, pitkän lauseen. Sanat kalskahtavat.
Jokin ääni mätkähtää. Täällä näyttää tältä, summia.
Ulkona sataa harvakseltaan lunta ja eripituisia sanoja,
pätkiä lauseista.
Olen käytännöllinen. Olen käytännöllisesti katsoen. Lunta,
sumua ja sadetta, mustuaisia, sillan aukkoja. Sunnuntaita,
sunnuntaina. Sadekuuro reunustaa metsän nielurisan.
Puoli metriä sivussa. Minun pitäisi sanoa, hyväksyä. Mitä
niitä tulee, kuinka monta iltapäivää kohden? Mutta.
Pitää mennä ulos niiden viereen seisomaan, loppuun asti
alkanut tämä. Olla loppuun asti juovikkaat.
Loppuun asti ulkona.
20.4.2021