Viimeisen vuoden aikana Helsingissä on tuntunut siltä, että ei ole paikkaa, missä koota rauhassa ajatuksiaan, kirjoittamisesta puhumattakaan. Runoilija pandemia-ajan kulttuurittomassa maassa, jossa kirjastot toimivat kioskiperiaatteella, pakkasessa ja lumessa, on surullinen vitsi. Tunsinkin itseni vitsiksi pohtiessani, nojaanko nyt tuohon lyhtypylvääseen raapustaakseni pari sanaa, vai istunko tuolle jäiselle penkille, vai annanko vain olla.

Aika pian unohtaa, että voi olla väljää, tilaa joka suuntaan, varaa ja uskallusta olla kaukana ja lähellä. Buddha vartioi kirjahyllyssäni Nykysuomen etymologista sanakirjaa. Etsin ’vaihtoehtoa’, mutta löysin itämerensuomalaisten kielten muodon *vaješ, josta on kehittynyt suomen ’vaihe’. Tuon muodon alkuperä saattaa puolestaan olla sanassa ’vaja’, jonka merkitys on joskus saattanut olla jotakin sellaista kuin ”väli(paikka), tyhjä kohta, rako”. Enkös juuri sitä etsinytkin! Väliä, paikkaa, rakoa ja tyhjää kohtaa. Paikkaa, vaikka väliaikaistakin olla, väliä ja rakoa, johon mahtuu, tyhjää kohtaa, johon hakeutua ja joka ei ole valmiiksi merkityksillä ladattua. Johon ei liity yhtään ristiriitaista tiedotetta, suositusta tai muuta inhimillisiä syvämerkityksiä tuhoavaa.

Vaihtoehtonsa on puullakin. Siinä on täysin lehdettömiä oksia tai sellaisia, jotka ovat vihreitä mutta autioita tai vihreitä mutta eivät yhtään autioita. Tai sellaisia, jotka ovat osittain vihreitä ja elossa tai sellaisia, jotka näyttävät eloisilta mutta eivät sitä ole. Kauan sitten, noin 100-luvulla, kirjoitettiin outo teksti, jonka kirjoittajaminä Hermas, tuntematon, halusi vimmaisesti luokitella puun, jättimäisen valkosalavan oksia. Teksti tarjosi yllättäviä vaihtoehtoja arkipäivääni, joka on pitkään ollut kulunutta samassa kulkemista. Tallautuneessa polussa ei ole mitään vikaa, mutta silti: Hermas se on toista maata! Hän ei anna itsensä polkea paikoillaan hetkeäkään tallaamallansa polulla vaan revittelee taksonomioilla ihan kunnolla. Ehkä jopa niin, että ne alkavat kuulostaa vaihtoehdoilta? Hän kirjoittaa, että jättipuun oksista osa oli kuihtuneita, toukkien syömiä, osa oli ei toukkien syömiä. Osa oksista oli puoliksi kuihtuneita, osa vihreitä mutta halkeilleita, osa puoliksi vihreitä ja puoliksi kuihtuneita, osa sellaisia, joista kaksi kolmasosaa vihersi ja yksi kolmasosa oli kuihtunut sekä sellaisia, joista kaksi kolmasosaa oli kuihtunutta ja kolmannes vihersi. Oli myös sellaisia oksia, jotka olivat lähes kokonaan vihreitä, tosin niissä oli halkeamia. Oli myös niitä, joiden oksat olivat kokonaan vihreitä.

Uutta runokirjaa kirjoittaessani olen pohtinut ihmistä, joka on olosuhteiden vangitsemana yhdessä huoneessa.

Hän on tottunut asumaan paljon väljemmin, ja sitä paitsi vaihtoehtojen keskellä, monissa paikoissa ja kulttuureissa. Nyt hän ei ole enää siellä ja hänellä on vain yksi huone asunnossa, jossa asuu eri-ikäisiä ihmisiä. Hän on tottunut vetäytymään rauhaan kirjoittamaan, nyt hänellä on vain se yksi ja sama huone, jossa on ohuet seinät. Hänen on vaikea keskittyä. Niinpä hän luuttuaa ainoan huoneensa lattiaa usein, yhä uudelleen, jotta saisi tunteen kuulumisesta paikkaan – jotta hänen mielensäkin löytäisi sinne jonakin päivänä.

Eikö olekin niin, että taukojen aikana on mahdollisuus vaikka mihin? Välipaikka ja rako ovat taukoa. Vaeltajan huoneessa ei ole taukoja eikä rakoja. Tauon aikana tai sen jälkeen voi avata ja sulkea peltejä tietyssä järjestyksessä ja katsella reaktioita. Tällaista tulee, kun saa kulkea. Vajan seinässä on linnun ja isommankin mentävä aukko. Reikä tarkoittaa sitä, että joku on tehnyt siinä kohdassa töitä, toivonut muutosta ja aiheuttanut sen. Kun reikää katsoo, käsitys tavoitteellisuudesta laajenee ihmisestä poispäin.

Tai että voi asettaa loputtoman avaraan tilaan esineen tai asian niin, että mikään ei ole näkemisen esteenä ja voi katsella, kun sataa lehtiä, vettä tai lunta päälle ja tulee uusi näkö, näkemys, valo ja varjo. Kielen pitää saada mennä päin kaikkea. Kielen perässä pitää saada mennä silloin, kun on mentävä. Siirtymäreittejä ja verkkojen liitoskohtia ei pidä heikentää.