Näin vastaa runoilija Kai Nieminen, kun häneltä kysyy runouslehti Janon tämänkertaisen teeman mukaisesti, oliko runous hänelle vaihtoehto. Istumme aamiaisella entisen koulun keittiössä Pernajassa. Kai on asunut tässä talossa 40 vuotta, mäenrinteessä vihantien puitten keskellä. Hetkeä aiemmin hän ilmestyi pihaan kävelylenkiltä, kutsui sisään ja alkoi kattaa pöytään tee- ja voileipätarvikkeita.

Nieminen on pitkän linjan runoilija, jos niin kliseisesti voidaan sanoa, julkaissut parisenkymmentä runokokoelmaa. Debyytti Joki vie ajatukseni ilmestyi vuonna 1971 ja uusin, viimeisin nyt vastikään kokoelma nimeltä Heräsin taas unesta.

- Se on mun vaimovainajalle Elina Soraiselle kirjoitettua keskustelua, runoilija kertoo. - Siinä kirjassa toteutuu se, mikä on runouden idea. Puhutaan jollekulle, sana kohdennetaan. Tässä kirjassa puhuin Elinalle samaan tapaan kuin hän olisi ollut yhä elossa ja tässä.

- Materiaalia tuli aika melkoisesti. Olin sopinut Basam Booksin kanssa runokokoelmasta, mutta tekstiä oli kolmisensataa sivua, hän jatkaa. - Sitten Tommi Parkko ilmoitti, että hän ottaa tekstit mielellään editoitavakseen ja hän ehdotti myös melko pian, että rikottaisiin materiaalin kronologisuus ja vaihdettaisiin se temaattisuuteen. Tämä oli hyvä idea.

- Tällöin löydettiin missä oli toistoa ja mitä piti karsia.

Ulkopuolisen silmän voima, ehdotan.

- Nimenomaan! Nieminen nyökkää. - Lukijallehan kirja on tarkoitettu. Olen tehnyt samaa hommaa itse, editoinut käsikirjoituksia eri kustantamoiden pyynnöstä ja huomannut, ettei kirjoittaja loukkaannu, jos tälle perustelee muutostoiveet ja poistot hyvin.

Luontorunoilijat Mustan Jaskan tähtäimessä

Runous on aina ollut vahvojen tuntemusten tanner, ja usein se on ollut sitä varsinkin sen liepeillä, keskusteluissa, debateissa, luonnehdinnoissa. Karkeasti sanoen, kun on haluttu luokitella, jaotella. Ja jolloin on kärjekkäimmillään syntynyt vastakkainasettelua: ’tää on oikeaa, toi ei ole, tommonen on kevytlevitettä, tää jytisee, puhuttelee’.

- Samoihin aikoihin, kun mun esikoiskokoelma ilmestyi, debytoi myös muun muassa Risto Rasa, Leif Färding, Tommy Tabermann ja Arja Tiainen, Kai Nieminen muistelee. - Nuorina aloittelevina kriitikkoina olivat Hesarissa aloittaneet Pertti Lassilla ja Vesa Karonen. He myös kirjoittivat kolumnintapaisia juttuja kimpassa nimimerkillä Musta Jaska.

- Musta Jaska rupesi mollaamaan, tosissaan tai ei, luontorunoilijoita. Eihän sen paremmin mua, Ristoa, Lefaa tai Tommya olis voinutkaan kutsua leimallisen poliittisiksi runoilijoiksi. Mua se vinoilu ei hirveästi häirinnyt. Koin, että sanotaan mitä tahansa, kirjoitan kuitenkin yhteiskunnallisista asioista, on ne sitten enemmän tai vähemmän pintaan nostettuina. Näin on mulle hyvä.

Nykykatsannossa hieman kummastuttaa esimerkiksi Leif Färdingin niputtaminen yksinomaan luontorunoilijaksi. Hänhän, niin ’hippi’ kuin olikin, oli suomalaisen vihreän aatteen varhaisimpia esitaistelijoita kirjallisuuden kentällä. Mutta tätä ei silloin nähty ja niputus oli valmis.

- Just näin, Nieminen on samaa mieltä. - Ystävystyin monen poliittiseksi luetun runoilijan kanssa, esimerkiksi Pentti Saaritsan kanssa. Tulin toimeen Kulttuurivihkojen jengin kanssa. Sinä aikana paljon kärjistettiin hyvin nopeasti, moni asia polarisoitui, mutta en henkilökohtaisesti kokenut kuuluvani polarisoituneisiin.

- Toki mut alettiin tuntea pikkuhiljaa myös japanin kielen käännöksistäni ja tiedostin, että japanilaisuutta pidettiin aika snobistisena touhuna, mutta heidänpä oli syytä perehtyä siihen tarkemmin.

Herra Ogishima

Kai Nieminen tunnetaan todellakin runoilijan työn ohella hänen taidoikkaista japanilaisen kirjallisuuden suomennoksista. Ja jälleen kerran hän itse sanoo kääntämistyön kulkevan luontevasti limittäin oman kirjoittamisen kanssa.

- Multa on usein kysytty ’onko japanilainen runous vaikuttanut suhun?’ Olen vastannut, että ilman muuta, yhtä lailla kuin saksan-, englannin- tai ruotsinkielinen runous, hän sanoo. - Olisin hirveän huono lukija, jos lukisin kirjoja, jotka eivät tee muhun vaikutusta. Kaikki mitä luen, vaikuttaa persoonaani jollain tavoin.

- Japanin kieleen päädyin faijan kautta, Nieminen jatkaa. - Kysyin häneltä lukioiässä, voisiko hän opettaa mulle kiinaa. Eihän faijakaan oikeastaan puhunut kiinaa, koska hän oli klassisen kiinan kääntäjä eikä sitä kieltä ole oikeasti puhuttu koskaan. Klassinen kiina on ollut kirjoituskieli, runouden ja filosofian kieli.

- Mutta faija sanoi, ettei hän osaa opettaa ja ojensi mulle sen sijaan kirjat, joista hän oli oppinut. ’Aloita niistä’, se ehdotti. Mutta hän vinkkasi, että mun kannattais opiskella myös japania.

Kiinassa oli käynnissä 60- ja 70-lukujen taitteessa kulttuurivallankumous eikä Kiinasta toimitettu enää ulkomaille klassikoita. Maassa oli lopetettu niiden julkaiseminen, vanhat kirjat oli pantu kirjastojen lukkojen taa, klassikkorunoilijoiden ja filosofien tekstejä ei saanut levittää kansalle.

Mutta Japanista klassikoita yhä sai ja sellaisina painoksina, joissa oli alkuteksti sekä mukana japanilaiset selitykset ja kommentit.

- Faija sanoi, että hänelle ois nyt japanin kielen taidosta hyötyä, koska hänellä on ne kirjat, mutta hän ei ymmärrä niistä nuoteista mitään, Nieminen muistelee. - Vastasin, että en mä japania, se on sellaista kirsikankukkia ja kimonoa.

- Mutta kun olin alkanut yliopistolla opiskelemaan teoreettista filosofiaa ja sain käsiini johdatuskirjan zeniin, niin siinä oli aika lailla kiinalaisia ja japanilaisia runositaatteja. Ne lumosivat mut. Aloin funtsia, että japanin kielen opiskelussa vois olla itua.

Ja niin se sitten alkoi. Ensin yliopiston studia generalia keskusteluryhmissä, koska muuta ei vielä tuolloin ollut. Näihin aikoihin Nieminen tapasi Veikko Polameren, toisen maineikkaan japanin kielen ja kirjallisuuden entusiastin, ja Polameri tutustutti Niemisen herra Ogishimaan.

- Veikko otti Ogishimalta yksityistunteja, pian otin minäkin, Nieminen kertoo. - Ja ennen pitkää Ogishima tiedusteli multa, tietäisinkö Helsingistä asuntoa eräälle japanilaiselle pojalle vuodeksi. Kerroin, että siinä asunnossa, jossa asuin, oli vapautumassa palvelijan huone, ja sinne tämä kaveri muutti.

- Se oli mun japanin arkikielikylpy, sillä juttelin tämän kaverin kanssa japania päivittäin. Ja kun hän muutti, tilalle tuli toinen japanilainen kaveri ja kolmantena vuonna kolmas. Ja kun tämä viimeinen muutti pois, osasin japania jo niin paljon, että saatoin jatkaa sen opiskelua omin päin.

Kääntäjä häviää välistä

Ulkona puhaltavat syyskesän navakat tuulenpuuskat. Kesä näyttää päättyneen nopeammin kuin olisi uskonut, jo elokuussa. Kai Niemisellä on keittiönikkuna raollaan. Kuuluu kun pihalla pensaikot havisevat puuskissa.

Runollinen ilma, ajankohta, vuodenaika - vai johtuuko se vanhan talon, keittiön ja sen isännän luomasta aurasta, ilmapiiristä?

Nieminen alkaa kertoa omasta näkökulmastaan suomentamiseen. Yhtä hyvin hän voisi puhua runoistaan, yhtäläinen ote, läheisyys. Voisi sanoa, niin kuin runoilija itse luonnehti aiemmin näiden kahden työn, kirjoittamisen ja suomentamisen, keskinäistä suhdetta: ne kulkevat limittäin.

Luonteva Pernaja, herää mieleeni. Ja sitä tämä mäensivu, talo ja talon asukas kaikkineen ovat.

- Näkökulmani suomentamiseen on, että koetan kääntää niin kuin tekstin kirjoittaja olisi ollut suomalainen, Nieminen kertoo. - Niin kuin hän olisi käyttänyt suomea äidinkielenään. Mä oon pitänyt sitä eräänlaisena dialogina mun ja kirjoittajan välillä. Olen ikään kuin työn edetessä kysellyt kirjoittajalta ’näinkö sen tarkoitit? olisiko tämä niin kuin sanoisit sen suomeksi?’

- Ja sen vastauksen on tuntenut sitten hyvänä, miellyttävänä värähtelynä. Oikealla polulla ollaan. Kirjoittaja kenties vuosisatojen takaa nyökkää hyvillään. hän jatkaa. - Sanoin tuossa aiemmin, että runous on aina kirjoitettu jollekin, tarkoitettu puhuttelemaan. Hyvästä runosta löytyy aina tekijän oma puhe, joka on tarkoitettu just sulle, lukijalle suunnattu.

Kai Nieminen tunnustaa, että tämä juuri on se, mikä häntä kiehtoo kääntämisessä ja mikä tekee siitä hedelmällistä dialogia.

- Se on ensin dialogia kirjoittajan ja kääntäjän välillä. Sitten se muuttuu dialogiksi kääntäjän ja lukijan välillä. Ja sen jälkeen on tarkoitus, että kääntäjä häviää välistä ja dialogi on tästä lähtien alkuperäisen tekstin ja lukijan välillä, hän tiivistää ajatuksen.

Erittäin hieno analyysi - ja mikä varmasti on hyvässä käännöksessä aina totta. Tätä vain ei tule lukijana aina niin ajatelleeksi.

- Kääntäjällä täytyy aina olla varmuus, Kai Nieminen tähdentää vielä lopuksi. - Tällöin tämä dialogi toteutuu. Jos kääntäjä ei ole varma, heijastuu se sitten tietenkin käännökseen. Ei voi käyttää käännöstä, jossa asia on ehkä näin, vaan sen täytyy olla just.