Huomisen ihme

Kalvea taivas, raihnaisuuttaan päättyvän maailman yllä, lähtee kenties pilvien matkaan. Auringonlaskujen haalean purppuraiset riekaleet sammuvat uinuvaan jokeen horisontissa, joka hukkuu säteisiin ja veteen. Puilla on ikävää ja niiden valkeaksi värjäytyneen (ei maantien, vaan ajan pölyä) lehvästön alla kohoaa kankainen paviljonki: Näytöksiä menneisyydestä. Katulyhtyjen paljous odottaa illansuuta ja herättää henkiin onnettoman väkijoukon kasvot. Siellä on kuolottoman sairauden ja vuosisataisen synnin painamaa joukkoa, miehiä ja näiden likellä heiveröisiä naisia, rikoskumppaneita jotka kantavat kohdussaan perikadon tuovaa hedelmää. Levottoman hiljaiset ihmiset anelevat katseellaan aurinkoa, kun se vajoaa huutavan epätoivoisesti vedenpeittoon. Silloin kajahtaa mutkaton mainospuhe: ”Mikään kyltti ei anna teille esimakua spektaakkelista teltan sisällä, kukaan aikamme taiteilijoista ei osaa maalata mitään sen tapaistakaan. Minä esitän teille ihka elävän (ja kaikkivoipaisen tieteen halki vuosien säilyttämän) entisaikain Naisen! Te saatte kokea alkuperäisen, viattoman hulluuden! Kultainen ekstaasi tai luoja ties mikä, mitä hän sanoo hiuksikseen, taipuu sulokkaasti kuin hieno kangas huulten verestävän alastomuuden kirkastamien kasvojen ympärillä. Tarpeettoman vaatteen sijasta hänellä on vartalo, ja jalokiven kaltaiset silmät! Mutta nekään eivät vedä vertoja katseelle, joka sinkoutuu hänen autuaasta lihastaan: rinnat ovat kohollaan kuin täynnä ehtymätöntä maitoa, niiden kärki osoittaa taivasta kohden, ja siloiset reidet vaalivat yhä alkumeren suolaa.” Aviomiehet muistavat kaljuja, sairaalloisia, kauhun kyllästämiä vaimoparkojaan ja tungeksivat oviaukolle. Alakuloiset naiset ovat hekin uteliaita näkemään.

Kun kaikki ovat saaneet tarkastella jalosukuista olentoa, reliktiä joltain jo kirotulta aikakaudelta, jotkut ovat välinpitämättömiä sillä he eivät jaksa ymmärtää näkemäänsä, jotkut taas katsovat toisiaan surullisina, alistumisen kyynelet silmissä. Ajan runoilijat sen sijaan tuntevat miten heidän sammunut katseensa syttyy, he hakeutuvat valaistujen työpöytiensä ääreen aivot hetkeksi juopuen sekavasta loistosta. Sen Rytmi jää vaivaamaan heitä, ja he unohtavat elävänsä ajassa kauneuden jälkeen.

Piippu

Eilen haaveilin pitkästä illasta työtä, kunnon talvikautista työtä, ja satuin löytämään piippuni. Hylätty savukkeet, kesän lapsekkaat ilot, auringon sinistämien lehtien valaisema mennyt, musliinit, jälleen tartuttu tärkeään piippuun jota vakava mies aikoo polttaa pitkän aikaa ilman keskeytyksiä, niin että työt sujuvat. Mutta en osannut arvata tuon hylätyn järjestämää yllätystä: tuskin ehdin imaista ensi tuprahduksen kun jo unohdin tekeillä olevat suuret kirjani, lumouduin, hellyin, hengitin viime talvea joka tuli jälleen takaisin. Palattuani Ranskaan en ollut koskenut uskolliseen kumppaniini, ja Lontoo, koko Lontoo sellaisena kuin sen sain kokea aivan yksinäni vuosi sitten, ilmestyi. Ensin rakkaat sumut, jotka verhoavat päämme pehmeyteen ja joilla on, sielläpäin, ominaishajunsa kun ne hiipivät sisään ikkunanraoista. Tupakkani tuoksui hämärältä huoneelta, missä nahkaisten hiilipölyn peittämien kalusteiden päällä kieriskeli laiha musta kissa. Suuret tulet! Ja kotiapulaisen punakat käsivarret hänen kaataessaan hiiliä, ja hiilten ääni kun ne putoavat peltisangosta rautaiseen koriin, aamuisin – jolloin postinkantaja arvokkaasti koputti kaksi kertaa oveen, mikä sai minuun eloa! Näin taas uudelleen ikkunasta aution puistikon sairaalloiset puut – näin aavan, jonka ylitimme niin monesti tuona talvena, värjötellen höyrylaivan kannella tihkusateesta märkinä ja savusta tummina – seurassani harhaileva rakastettu. Hän oli matkaa varten pukeutunut pitkään pölynharmaaseen mekkoon, päällystakkiin joka kosteana liimautui kylmiin olkapäihin, sulattomaan ja miltei nauhattomaan olkihattuun jollaisia rikkaat rouvat viskaavat pois saavuttaessa perille, niin pahasti meri-ilma niitä runtelee ja köyhät rakkaat kunnostavat vielä montaa tulevaa kautta varten. Hänen kaulaansa oli kiedottu hirvittävä liina, jollaista heilutetaan kun jätetään jäähyväiset ikiajoiksi.