Oli vuosi jolloin veljeni kuoli, asuin pohjoisessa ja minulla oli vain vähän ystäviä tai he kaikki lähtivät pois. Joulupäivänä istuin nojatuolissa lukemassa jotain Hegelistä. Suonet anteeksi, jos tiedät paljon Hegelistä tai ymmärrät häntä, sillä minä en ja tulen esittämään huonon parafraasin, mutta ymmärsin, että hän sanoi olevansa kyllästynyt kammottavan proosansa kansanomaiseen kritiikkiin ja esitti, että tavanomainen kielioppi, subjektin ja verbin kömpelöine dikotomioineen, oli ristiriidassa sen kanssa, mitä hän kutsui ”spekulaatioksi”. Spekulaatio oli filosofian varsinainen tehtävä. Spekulaatio oli pyrkimystä tavoittaa todellisuus vuorovaikutuksellisena kokonaisuutenaan. Sellaisen lauseen kuten ”Järki on Henkeä” ei ollut tarkoitus esittää tosiasiaa (hän sanoi), vaan asettaa Järki rinnatusten Hengen kanssa, jotta niiden merkitykset voisivat lempeästi sekoittua spekulaatiossa. Minua riemastutti tämä käsitys filosofisesta tilasta, jossa sanat ajelehtivat hellässä molemminpuolisessa toistensa uudelleenmäärittelyssä, mutta samaan aikaan olin viheliäisen yksinäinen, koska koko sukuni oli kuollut ja nyt oli joulupäivä, joten panin jalkaani isot saappaat ja puin takin ja menin ulos seisomaan lumihangessa. Ensimmäisen kerran sitten lapsuuden! Olin unohtanut, miten ihmeellistä sellainen on. Menin metsän keskelle. Kuusia, tällaisen toimen opettajia, kaikkialla ympärillä. Miinus kaksikymmentä astetta tuulessa, mutta puiden keskellä ei tuule. Maailma vähenee kerroksittain. Ulommat äänet, kuten liikenne ja lumenluonti, katoavat. Sisäiset äänet käyvät kuuluviksi, naksahdukset, huokaukset, hyväilyt, oksat, linnunhenkäys, oravan kynnet. Kuuset liikkuvat massiivisina. Valkoinen on täydellisen kaartuvaa, äimänä itsestään. Jäisen usvan pöllähdyksiä ja jotain kullanväristä leijailee ilmassa.Varjojen liikkumattomuus piirtyy lumihangelle, jolla niiden kanssa ristiin kulkevat varjot värisevät, varjo varjon päällä, tasaisessa liikkeessä. On hyvin kylmä, sitten sekin alkaa hälvetä, kehon pinta jäähtyy, mutta ydin on kuuma ja on mahdollista irtaantua pinnasta, vetäytyä ytimeen, jonne raju rauha virtaa sisään, niin raju, että minua hävettää käyttää sanaa raju, eikä se ole aisteista eroamisen rauhaa vaan katselemisen, kuuntelemisen, tuntemisen läpikotaisin huuhtovaa rauhaa aivan lumen ytimessä, aivan lumen lempeyden ytimessä. Sillä ei ole mitään tekemistä Hegelin kanssa, eikä hän antaisi arvoa kömpelön tavanomaisille lauseille, joilla olen koettanut kertoa siitä, mutta luultavasti jos en olisi koetellut Hegelin tarkan kieliopillisen närkästyksen tunnelmaa tuona joulupäivänä, en olisi ikimaailmassa lähtenyt ulos seisoskelemaan lumihangessa, tai jäänyt spekuloimaan sillä, tai löytänyt kärsivällisyyttä istua alas kirjoittamaan tätä spekulaatiota itselleni talteen ikään kuin se olisi arvokas tapa viettää iltapäivä, mahdollinen tapa vaihtaa pyhien jäinen kauhu eräänlaiseksi kotiinpaluuksi. Hyvää joulua Hegeliltä.