Aikamoinen kaari, vai mitä? Varsinkin kun ottaa huomioon, että Kontio identifioitiin aluksi hyvin vahvasti itähelsinkiläiseksi runoilijaksi. Urbaaniksi, betonibrutalismin keskellä kasvaneeksi kirjoittajalupaukseksi.

”Se identifiointi alkoi ottaa mua eräässä vaiheessa päähän aika tavalla”, Kontio tunnustaa. ”Hakeuduin jo silloin luontoon, esimerkiksi toisen runokokoelman Lukinkehrän kohdalla mulla oli projektina kartoittaa, kerätä ja kuvata Itä-Helsingissä esiintyviä putkilokasveja ja tämän hartaan pyrinnön kautta muodostui siihen kokoelmaan mutkattomasti kasviosio. En sikäli ajattele, että olisin nyt päätynyt johonkin ihan toisaalle, kun alkupäätä ajatellaan.”

”Luonto on kulkenut mun mukana aina hyvin vahvasti. Itä-Helsinki loistaa kyllä uudessa kokoelmassa poissaolollaan, se pitää tunnustaa”, runoilija myöntää. ”Yhdessä runossa taitaa kyllä olla huone, jossa vois olla mahdollisesti Myllypuron ikkuna. Sitä ei kylläkään siinä runossa tosin mitenkään tarkemmin paikanneta.”

Ulvovan suden siluetti

Alku, loppu, esikoinen, debyytti, tämän kertainen, seuraava. Eletään tässä huumaavassa virrassa, sojautetaan matkasauva porisevaan, kuohuvaan puroon. Alkuun.

”Ehkä ensimmäinen muisto kirjoittamisesta mulla on alakoulusta, kun kirjoitin yksinäisen suden tarinan”, Tomi Kontio muistelee. ”Innoituksensa suden tarina varmaan sai James Oliver Curwoodin Kazan, susikoiran tarinoista, joita luin sen ikäisenä, kymmenvuotiaana. Ne lumosivat mut täysin. Nautin tarinan kirjoittamisesta, varmaan koska samastuin tarinan päähenkilöön, joka oli puoliksi susi, puoliksi koira.”

Muisto nostaa hymyn runoilijan kasvoille, ei vähiten assosiaatiot puolikkaisuuksista, kirjailijan identiteetistä: kasvusta poikasena, nuorena miehenä, kaikesta sittemmin.

”Enkä ajatellut silloin todellakaan, että ryhdyn kirjailijaksi”, Kontio huomauttaa. ”Musta piti tulla lentäjä. Se oli aina ollut mun suuri haave. Mua vaan viehätti äärettömästi kirjoittaa toi tarina. Näin silloin ja näen edelleen suden siluettimaisen hahmon, joka ulvoo erämaassa. Se vetos suuresti.”

Kului joitakin vuosia ennen kuin Kontio löysi kirjoittamisen uudelleen, seuraavalla postilla, sillä samaisella portilla kuin moni muu: viidentoista ikäisenä.

”Olin alkanut lukea Dostojevskia, ja ihan sillä apinoinnilla, jolla olin kirjoittanut Curwoodia seuraten, aloin kirjoittaa lyhyitä dostojevskimaisia tarinoita. Olin koulussa ysillä. Uusi maailma löi hyökynä vastaan. Lentäjähaaveet sai väistyä, päätin, että musta tulee kirjailija.”

Upea, uhoava päätös. Juuri sellainen kuin siinä iässä aina, herkkä, vahva - ja haavoittuva.

Kokoelmasta Tunturin luokse, rakkaan TEOS (2023)

Kielen vietävä

Lyhyiden tarinoiden kanssa astui vähitellen runous kirjoittajan maailmaan. Alkuun runot olivat melkoisia purkauksia, joita nuori skribentti kirjoitti muistiin päiväkirjoihinsa. Ja kohta niistä tiesi jo kaveripiiri.

Esimerkiksi Kelpo Pojat - yhtyeessä vaikuttavat hemmot.

”Kannaksen Juha, Poikien laulusolisti, yritti tehdä tekstejä, mutta se tunnusti mulle, että oli aika vaikeaa ja luovutti mulle mieluusti vastuun. Ja niin mä aloin. Mun salaisuuteni oli paljastunut, nyt se piti lunastaa”, Kontio kertoo. ”Kelpo Poikien esikuviin kuuluivat Hassisen Kone ja Juice, toisaalta myös Tapio Rautavaara ja Vesa-Matti Loirin eka Leino-levy. Kuljettiin mitallisessa, iskelmällisessä maastossa, jossa kirjallisuus oli eräällä tavalla mukana.”

”Toisaalta muistan selvästi, että sitä halus nuorena ylkänä murtaa sitä iskelmäkuvastoa jotenkin”, hän jatkaa. ”Vyörytin aivan hillittömän määrän kuvallisuutta joihinkin teksteihin tai sitten apinoin Bob Dylania valtavan pitkillä vuodatuksilla. Mulla oli tiukka pyrkimys mennä vastavirtaan ja hakea tiettyä haastavuutta, koska se oli hauskaa, tehdä itselleen tiettäväksi, että tässä ollaan.”

Summa summarum: Kelpo Pojille tehdyt tekstit olivat osa runouskoulua, hiomista, tihentymistä ja selkeytymistä, kaikki prosesseja, joita jokainen runoja kirjoittava käy läpi ja joka lopussa kiittää uurastajaansa.

”Kun aloin tehdä esikoiskokoelmaa Tanssisalitaivaan alla, niin se oli hyvin pidäkkeetöntä”, Kontio muistaa. ”On aika hämmentävää muistaa, miten paljon antauduin pelkästään kielen vietäväksi ajattelematta yhtään, mitä se runo vois tarkoittaa. Kunhan se vain virtaa. Kuului tietenkin nuoren kirjoittajan ylvääseen kuvitelmaan, että kun virtaa, niin se on mahtavaa. Ja olihan se sitä, tietysti.”

”Nyt vaan, kun esimerkiksi joku kääntäjä kysyy niiden runojen tiimoilta, mitä tämäkin tarkoittaa, sitä jää ehkä hiukan ulapalle. Ne ovat sen tietoisen minän kirjoittamia, osa ehkä hyvinkin kuohuksissa, virtaamisen ja vuolauden voimalla. Jos niistä runoista löytää joitakin taustamerkityksiä, ne ovat tulleet sinne ikään kuin tiedostamatta”, Kontio lisää.

Ei joka päivä voi olla nero, mutta melkein

Eräs tärkeä tekijä kirjoja tehdessä on tietenkin kustannustoimittaja, tämän ulkopuolinen, rakentava ja toisinaan raastava silmä. Eräs suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä kustannustoimittajista oli eittämättä Silja Hiidenheimo.

Sitä hän oli myös Tomi Kontiolle, alusta loppuun.

”Muistan, että Silja oli mun esikoiskokoelman syntymisen aikoihin itsekin aika tuore ja nuori kustannustoimittaja ja vaikka hänkin oli tosi innostunut kokoelmasta, niin ei Siljakaan tavallaan osannut ajatella miten se otetaan vastaan. Molemmat oltiin siinä mielessä vähän jännittyneitä, vaikka kummallakin oli olevinaan kova usko itseensä”, runoilija muistelee.

”Ensimmäistä kokoelmaa tehdessä olin jopa vähän käärmeissäni Siljalle siitä, miten hän oli mukamas mielestäni ronkkinut runoja. Näin sen liian kovakouraisena, mun mielestä Silja särki runojen rytmiä, hengitystä”, hän jatkaa. ”Jälkikäteen olen taas ymmärtänyt, että Silja oli oikeassa. Varmaan toiseen kokoelmaan mennessä, jos ei lasketa että siinä välissä ilmestyi pari proosakirjaa, mun sisälle oli kasvanut oma kustannustoimittaja ja osasin ikään kuin kustannustoimittaa omia tekstejä. Ja tällöin Siljan sanomiset vähenivät.”

Kontio muistuttaa, että varsin moni, ellei joka ainoa, kirjailija käy sisäistä kamppailua, milloin on nero, milloin floppi tai kokee olevansa feikki. Ja että tämä heijaus on täysin mielivaltaista, omaan napaan sidottua.

”Ahvenjärven Juhani kehui mulle kerran erästä Taivaan latvassa kokoelman runoa, jota en itse niin hirveästi silloin noteerannut. Juhanin sanojen jälkeen olin näkevinäni siinä runossa kokonaan uuden asian ja ulottuvuuden, ja se oli kiinnostavaa. Hän ikään kuin avasi mulle itseni siihen asti tiedostamattoman ja myös syyttä väheksymäni puolen”, runoilija kertoo.

Eikä tämä heijaus lopu koskaan. Eräs kirjailijan ammattitaitoon vahvasti kuuluva osa on oppia elämään löysässä hirressä. Eihän siihen koskaan tietenkään täysin totu, aina se hiipiessään luo - tai päälle napsahtaessaan - kiusaa ja ahdistaa, aina se on yhtä pimeä noidankehä. Mutta vanha tuttu se on pitkin kirjailijan uraa.

”Ura on kyllä sanana aina vähän pelottava”, Kontio naurahtaa. ”Toisaalta nyt voi todeta kolmenkymmenen vuoden perspektiivillä julkaisseena kirjailijana tän ammatin valinnan olleen aikamoinen. Löysä hirsi on ollut ennen muuta taloudellinen ja pitänyt silmukassaan tiukilla monet kerrat”, Kontio sanoo. ”Intohimo kirjoittamiseen vain on ollut aina sen verran väkevä ja voimakas, että sitä on painellut sanojen sotilaana rohkeasti eteenpäin, vaikka on ollut perhe ja muuta.”

Piekana pahdan yllä

Kuten sanottu, Tomi Kontion uusin runokokoelma sijoittuu pohjoiseen, Lappiin, minne runoilija on tehnyt monta monituista matkaa ja vaellusta, kaikkina vuodenaikoina. Voi sanoa, että Kontio on löytänyt, ainakin tämänhetkisen, sielun maisemansa ja pukee sen runoiksi kokoelmaan hyvin kokonaisvaltaisesti.

”Siellä sitä on ihmisenä aika paljaana. Lappi ja pohjoinen on hyvin hedelmällinen paikka ajatella ja mietiskellä. Varsinkin erämaassa, jossa ei ole retkeilyrakenteita ja jossa säät vaihtelevat voimakkaasti ja missä ei ole yhteyksiä sosiaaliseen mediaan, internettiin eikä ole edes oikein puhelinverkkoakaan. En yhtään ihmettele, että ammoin vanhat pyhimykset rynnistivät erämaahan tutkiskelemaan itseään”, runoilija-vaeltaja naurahtaa. ”Mulle Lappi ja pohjoinen on ollut paikka, joka herätti mut kirjoittajana uuteen suuntaan. Pitkästä aikaa oikein halusin alkaa kirjoittaa.”

Alku, loppu, tunturin laki, kuru, pahta jonka yllä kuuluu piekanan naukaisu.

”Lapin jylhillä seuduilla sitä tosiaan kuulee”, Kontio myöntää. ”Ei hienompaa olekaan, kun piekanan naukaisu kaikuu yli hiljaisuuden. Se taitaa olla mukana ton uusimman kokoelman jossain runossa, tietenkin. Piekanahan on, petolintuna, aikamoinen valtias kaarrellessaan pahdan yllä.”

”Ja ehkä kuvaa tavallaan mun tavoitetta lapsena. Ensin ryhtyy lentäjäksi, sitten päätyy runoilijaksi.”

Kokoelmasta Tunturin luokse, rakkaan Teos (2023)

PS.

Haluan kiittää yhteisistä vuosista Janon tiimoilta. Pitkälti toista vuosikymmentä sitten runouslehti polkaistiin käyntiin ja sen jälkeen Jano on ilmestynyt hyvin taajaan. Niistä vissiin jokaiseen olen kirjoittanut haastattelun suomalaisen runon tekijöistä. Päällimmäisenä muistuvat mieleen haastatteluhetket Eeva Kilven, Sirkka Seljan, Lauri Otonkosken, Ilpo Tiihosen ja Marja-Leena Mikkolan kanssa. Saati monen nyt tällä haavaa nimeämättömäksi jäävän kanssa. Hienoja hetkiä, joita kannan mukanani hamaan asti. Haastattelut on luettavissa Janon arkistossa.

Kiittää myös pitää WSOYn kirjallisuussäätiötä, joka on monena vuonna osaltaan taannut tämän hienon lehden julkaisun.

Panta rei!