Olimme Kreikassa, pienessä Glykin kylässä, joen rannalla jossa olin kirjoittamassa kahden kuukauden ajan. Joki oli Akhérontas, ehkä Akheron, todellinen joki jota pidetään yhtenä kreikkalaisen mytologian manalan viidestä virrasta. Se oli vetänyt minua puoleensa toiselta puolen Eurooppaa, sen kirkkaus ja väreilevä turkoosi. Joki sädehti veden kuvia öihin, unessa uin kuunläikkeisessä vedessä, rantaan heittyi aaltojen mukana metallinpaloja, kissapetojen kynsiä, unessa olin matkalla Akheronille.

Akheron on kärsimyksen, surun kirkas joki, ehkä kuin vanhempansa: Kirken ja Akheronin yhteinen isä oli säteilevä titaani, auringonjumala Helios. Akheronin äiti oli Gaia itse: maata, syvyyksiä ja loistavaa vihreää. Jumalten välisessä sodassa Akheron kuljetti titaaneille vettä, rangaistukseksi siitä Zeus muutti hänet virraksi. Ehkä se oli jonkinlainen kestovitsi, jumalan jokapäiväinen muistutus siitä että Akheron valitsi puolensa väärin, ja niin hänestä tuli murheen joki, mutta Sudan, bysanttilaisen ensyklopedian mukaan Akheron on ”parantumisen, ei rangaistuksen, tai ihmisen synneistä puhdistumisen ja puhdistautumisen paikka”. Se on myös portti mytologian aliseen maailmaan, Manalaan.

Tämä arkipäivän Akheron on 52 kilometriä pitkä joki Epeiroksen maakunnassa. Se alkaa vuorilta, polveilee väliin purosena, väliin syvänä ja turkoosina ja laskee Ammoudian rantakylässä Joonianmereen. Vaikka se on suurelta osin kirkas, se muuttuu sameaksi lähempänä merenrantaa, se on kerännyt viereisten peltojen lannoitteet ja liat, siihen on sekoittunut tumman sivujoen vesi. Alajuoksulla se muodostaa laajan, ruskeavetisen suistoalueen jonne paahtaa aina aurinko.

Ilma oli liikkumaton, kaskaat lauloivat, pilvet roikkuivat vuorten yllä, muutaman kerran oli jyrähtänyt yksinäinen ukkonen. Myrsky saavuttaisi Epeiroksen alueen vasta aamulla, mutta nyt jo ilma oli raskas ja niin vetinen, että siitä olisi voinut puristaa hikeä. Illalla salamat välähtelivät kaukana vuorten takana, vuorten silhuetit sävähtivät terävinä esiin. Samaan aikaan Akheronilla joku nauroi, heleästi ja useaan kertaan.

Yöretkellä kuu oli puolikas mutta keltainen ja loiski yli ääriviivojensa, kaikki näytti ja kuulosti toisenlaiselta; äkillinen ilmavirta kun lepakko tai yöperhonen lensi läheltä ohi, öisten lintujen oudot äänet, lehtopöllö, mastiksipusikkojen kahahdukset. Metsä tuntui ja tuoksui uudelta, joki kuulosti määrätietoisemmalta ja syvemmältä, tulikärpäset tuikkivat siellä täällä. Muistin Lampadit, Hekateen öiset seuralaiset, alisen maailman nymfit jotka kantoivat yössä maanalaisia soihtujaan, Hekaten, magian, tienristeysten ja kolmen hahmon jumalattaren, jonka muinaista mahtia edes Zeus ei kieltänyt, Hekaten joka on taivaassa, maan päällä ja alisessa maailmassa ja jonka voima kutistui vasta myöhemmissä kirjoituksissa noituudeksi, mustaksi magiaksi.

Hekateen kanssa kulkevat Lampadien lisäksi muotoaan muuttava Empusa, jonka toinen jalka on kuparia tai aasin jalka, Lamia joka säilyttää silmiään rasiassa, Mormo, pitkäkielinen ja suurikorvainen Mormo jonka kasvot vaihtuvat toisiksi, jolla lapsia peloteltiin ja jota runoilijatar Erinna ja hänen ystävättärensä Baukis kammosivat pieninä. Hekateen kanssa liikkuvat myös naispuoliset henget jotka imevät verta nuorista miehistä ja Erinykset, siivekkäät kostottaret jotka syntyivät Uranoksen kastraation kolmesta veritipasta. Hekate kulkee kuolleiden ja kuoleman valtiaiden kanssa, Persefone on hänen ystävänsä, ja siellä joen rantaa pitkin nuo kaksi ehkä liukuvat, yön ja pimeyden suojissa. Hekate, naispuolisten henkien ja muodonmuuttajien turva, outoa, yöllistä äidillisyyttä tarjoava jumalatar, ehkä nuo polulla tuikkivat tulikärpäset ovat hänen kutsunsa.

Ajattelen najadeja, jokien ja purojen ja virtaavien, makeiden vesien nymfejä, he ovat muodonmuuttajia, veden hopeisia, hetkessä katoavia kuvia, he liukuvat hahmosta toiseen, mukautuvat hiekkaan, penkereisiin, joenpohjiin. Jos joki saastuu tai kuivuu, sitä edustava nymfi saattaa kuolla. Joen pulina, najadien nauru. En tiedä mitä vesi puhuu vaikka kuulen sen joka hetki korvissani, vesimassojen pyörteet, väliinupotetut najadit, ihmisen kaltaiset, jotta vedellä olisi ymmärrettävä henki, olemus. Elohopea joka soljuu selkä metallia kimaltaen. Ehkä veden jumaluudet ovat mytologian runoilijoita, sen arkaainen kerrostuma, mutta he ovat myös näkijöitä, tulevaisuuden ennustajia, ehkä he näkivät oman tuhonsa ennalta?

Gaston Bachelard kirjoittaa yöllisistä vesistä teoksessaan Vesi ja unet: ”…vesi on yön ainetta. Sen lähellä kaikki kääntyy kohti kuolemaa. Kun vesi puhuu, se puhuu yön ja kuoleman voimin.” Ajattelen: ei voi tietää mikä metsä on ennen kuin on ollut siellä myös yöllä. Ihmistä ei tunne ennen kuin on nähnyt hänen toisen puolensa, yleensä sen, joka näkyy vasta erotessa. Rauhasta ei tiedä miten pysyvää se on ennen kuin on sota.

Rajuilma alkoi aamulla, ja siihen heräsimme. Vuoret olivat jylisevä kaikukoppa. Salamat iskivät lähelle, niiden toistuvat räsähdykset vavisuttivat taloa, talo tärähteli, sen ikkunat helisivät, niistä näkyi maata viistosti piiskaava sade ja tuulessa taipuvat puut ja pensaat. Rajuilman ja kaatosateen jälkeen vuorten takana näkyi salamanvälähdyksiä ja yhä nousevia ukkospilviä tai poispäin vyöryviä mustanturpeita rintamia.

Illalla kun sää oli tyyntynyt, kävelin hetken Akheronin varrella. Minun oli tarkoitus tehdä aamulla tuttu vaellusreitti joenpohjaa kävellen ja vastavirtaan uiden. Mutta turkoosi ja läpinäkyvä joki oli nyt samea ja maitokahvinruskea kun penkkojen muta, savi ja muu maan aines oli liuennut sen kirkkauteen, jokea ei olisi millään voinut uskoa samaksi. Helteiset päivät olivat mennyttä, veden kuultavuus ja käveltävyys oli mennyttä, edessä oli vain likainen, kovaa kuohuva virta. Samea joki oli masentava, oli kuin elämä olisi kadonnut siitä.

Akheron kuten mikä tahansa joki reagoi sateisiin tällä tavalla, sateet huuhtoivat penkereiltä maa-aineksen ja nostivat veden pintaa niin että rantojen eloperäiset ja elottomat ainekset sekoittuivat sen virtaan. Tuulet nostivat veden pintaa, kun ne toivat nopeasti lisää vettä sivuhaaroista. Joulukuussa 2021 joki tulvi koko kylään, jälleen lattenvärisenä, se ulotti virtauksen katulamppuihin, portaille, terasseille, kaduille. Nyt savenruskealle Akheronille eksyneet turistit tuijottivat toisiaan epäuskoisina, he olivat ehkä myös nähneet lasinvärisen joen tai kuvia siitä, ehkä he jotka olivat nähneet vain kuvia, ajattelivat että joki oli pilalla ja feikki, sen ainoista puhtaista kohdista muodostettu kulissi. Ehkä he kertoisivat myöhemmin että Akheron on ylimainostettu ja luultavasti saastunut, mutta turisimissa on vikana myös tämä: se olettaa että maailma on läpikäytävä ja staattinen, kulissin kaltainen representaatio, vaikka tosiasiassa ympäröivän maailman ja ihmisen kohtaaminen on aina satunnainen, objektiivinen. Ja joki on elävä, liikkuva, reagoiva systeemi, samaan virtaan ei…

Ylitulviva vesi ahdisti minua lapsena, ja silti tuijotin miten vesi nousi lavuaarissa, poistoaukkoon asti. Kylpyammeessa pitelin pientä metallista sotilasta, päästin sen sormistani, se putosi pohjaan nopeasti ja kilahti vaimeasti. Suunnaton ahdistuksen ja hukkumisen tunne valtasi minut, en päässyt sitä pakoon, en vaikka nostin metallisotilaan pohjasta, minun oli noustava ammeesta itsekin. Miten haavoittunut täytyy olla että samastaa ja jakaa itsensä kaikkeen, ajattelen nyt, ja hetken on kuin kylpyvesi valuisi iholta, kuin kylppärin lattian oranssi ja sieltä täältä kupruuntunut, kova muovi tuntuisi jalan alla, ja kuin kämmenellä haukkoisi happea pieni, hukkunut, aineesta tiivis tinasotamies jonka tinakeuhkoissa vesi tulvi yli.

Video- ja installaatiotaiteilija Bill Violan näyttelyssä Inner Journey vesi liikkui, pisaroi, kohisi, jylisi ja solisi. Viola käsittelee teoksissaan eri elementtejä, erityisesti vettä ja tulta, minua vesi puhutteli eniten: hiljaisuus, äänet, puhtaus ja pyhä. Teoksessa Tristanin ylösnousemus kivipaadella makasi valkoisiin puettu androgyyni, veistoksellinen hahmo. Mustaan, alttaritaulumaiseen hiljaisuuteen ilmestyi sieltä täältä pieniä vesipisaroita, pisarat muuttuivat vesinoroiksi, sateeksi, sitten vesiputoukseksi joka samaan aikaan kasvoi ylös ja satoi lattiaan kohisten ja jonka mukana hahmo kohosi ylöspäin. Liikkeen vaihtuvat suunnat tuntuivat kääntävän ajan toisin päin, ehkä menneisyys oli tulevaisuutta ennen? Pisaroiden kiivas, suunnat kätkevä liike ja joen virtaus muistuttivat toisiaan. Hetken pimeyden jälkeen kaikki alkoi alusta. Sarkofagin kannella makasi valkoisiin puettu hahmo. Mustan keskeltä liikkui yksi pisara. Elämä alkoi alusta, kuolema alkoi. Ylösnouseva hahmo muistutti hetken vedenolentoa, kalaa tai säkenöivää merenneitoa tai proosallisemmin: vettä suihkuavaa katkarapua.

Ajattelin Violan teosten veden liikettä, veden läsnäoloa. Esikoisteokseni Siivekkäät ja hännäkkäät ilmestyi vuonna 2001. Sen kirjoittamisen aikaan näin jatkuvasti unia vedestä, vettä oli kaikkialla. Minulle vesi on luovuuden ja alitajuisten tunteiden elementti, unissani vesi ”nousi likaisissa kaakelialtaissa, emalisessa kylpyammeessa, se nousi lasten puhallettavan altaan reunoille. Se pulppusi maasta lähteenä, suihkusi vessojen viemäreistä kapakoissa, tulvi pöntöistä, altaista, pisuuareista. Se pärskähti kraanoista. Se nousi mustassa kraaterilammessa. Se putoili katosta, valui ylöspäin sateena kaariholvissa”. Vesi nousi myös toisen kokoelmani, Huoneiden kirjan lopussa, se nousi talon sisällä ja huuhtoi sen lopulta virtaan, kirjan tytöt veistivät puusta veneen ja jättivät sen myötä hyvästit talolle, perinteiselle minän, erityisesti naisen identiteettinä pidetyn symbolille. Minä halusin että nuo kolme tyttöä seilaavat merelle, että he ovat kuin vieras kolmiyhteys ja että heidän seikkailunsa ulkomaailmassa on tyttöodysseia, se, minne seuraava kirja, Auringonkierto heidät johti.

Veden kuvat ovat seuranneet minua aina, veden kirkkaudesta tiedän mikä vaihe kirjoittamisessani on, missä kunnossa elämäni ja psyykeni on. Uneksin laajasta joesta jolla ei ole näkyvää uomaa, se on enemmän tulva, kävelen vedessä suuren, vanhan koiran kanssa. Uneksin jäisistä rinteistä, puroista, säihkyvästä merenselästä, järvien lempeydestä ja lampien syvyyksistä, kirkkaasta joesta jossa vene heittelehtii. Virtaavan veden kieli on kiemurtelevaa, pulppuilevaa, elohopeamaista, leikkisää. Vedessä olemme kaikki jälleen lapsia. Ajattelen että lapsi tietää vaistomaisesti enemmän siitä, miten maan päällä tulisi elää, lapsi puhuu puille, silittää kukkia, ymmärtää että vedellä on muisti ja syli, tietää että eläimillä on tunteet ja kieli, että virta on elävä, että ympäröivää elämää on vaalittava, ei tuhottava. Lapsi kaipaa kirkasta vettä, kaipaa vielä enemmän kuin aikuinen, vaikka puhtaan veden kaipuu on primaarinen, kaiken elävän elinehto. Geeneihin on tatuoitu virtaavan ja makean veden lumo. Se on saanut ihmiskunnan ja eläinkunnan vaeltamaan ja muuttamaan; siunattuna lankeavan sateen ja maastosta puhkeavien lähteiden kaipuu. James Cameronin muuten hiukan rasittavassa elokuvassa Avatar – the Way of Water vesi hehkuu turkoosina ja läpinäkyvänä, minulle se oli pääosassa, kyllästyin kaikkeen muuhun sälään mitä elokuvassa oli, odotin vain pääsyä kirkkaiden vesien äärelle, kuvittelin, että sellaiselta maailman vedet ovat näyttäneet ennen ihmistä: puhtailta, elämää täysiltä.

Mitä olisi kirjoittaa kuin joki, tempoilla, laajentaa uomaa, tulvia, syvetä äkisti, kaventua sitten kepeäksi puroksi, muuttaa muotoaan jatkuvasti, helliä hiuksilta näyttäviä vesikasveja, tarjota suoja kaikelle sille, mikä ympärillä on?

Kenneth Angerin lyhytelokuva Eaux d'Artifice vuodelta 1953 on kuvattu Rooman Tivolissa, Villa d’Esten palatsin puutarhassa. Villa d’Este on loistelias huvila, ja erityisesti sen vesiarkkitehtuuri on kuuluisaa: yltäkylläinen vesi virtaa, pisaroi ja roiskuaa patsaita pitkin, kiviveistoisten suusta, portaita pitkin, lähteistä, Artemiksen monista rinnoista. Villa d’Esten vesi on tuhlailevaa, loputonta ja runollista. Angerin elokuvassa palatsin puutarhan vesielementtien välissä juoksentelee 1700-luvun vaatteisiin sonnustautunut nainen, taustalla soivat Vivaldin vuodenajat, rynnistävä, pisaroiva, valuva, purskahteleva, roiskuva vesi saa eroottisia vivahteita, mutta veden liikkeeseen ja kuvioihin tulvii aika, valon kitka ja säihke, atomien liike, jotain muuta.

Susanna Majurin valokuvassa Saviour nainen sukeltaa vihreässä vedessä, hänen vaatteensa ovat valkoiset, veden alla oleva talo on valkoinen, sen katto ja ovenpielet ja ikkunoiden puut ovat turkoosit, Majurin teosten lempiväri. Ovi on raollaan, nainen on sukeltamassa sitä kohti, hän on ehkä pelastamassa sieltä jotakuta, kauempana saattaa olla hahmo joka kävelee vedenpohjassa kaikessa rauhassa, vielä kauempana kenties auto, rihmoja.

Majurin vedenalainen maailma on samaan aikaan lapsuuden kummallinen haavemaailma, hiukan sellainen jota Tove Jansson kuvasi teoksessa Vaarallinen juhannus. Muumilaaksoon tulvii vettä tulivuorenpurkauksen, maanjäristyksen ja sitä seuraavan hyökyaallon jälkeen. Muumiperhe istuu katolla, mutta kahvikuppeja ja aamiaistarpeita sukelletaan alhaalta, veden valtaamasta keittiöstä, lattiaan sahatun luukun kautta, tiet korvautuvat venereiteillä. Tämä oli lapsuuteni unelma: että asiat muuttuisivat, painuisivat kuin tulvan alle, että maisemasta tulisi toisenlainen noin vain, että kaikki muuttuisi, minä, että horisontissa näkyisi vettä jota aina kaipasin, että omasta ikkunasta voisin soutaa ystäväni tai kuviteellisen ystävän ikkunan luo. Ajattelin tätä usein, liian usein, kaipasin vettä maisemaan jossa sitä ei ollut, sitä enemmän kaipasin poispääsyä, kuten alkoholistiperheen lapset kaipaavat, ehkä kyse oli myös syvemmästä kaipuusta, halusta irtaantua kokonaan, ehkä jostain, mistä Rebecca Solnit kirjoittaa teoksessaan Eksymisen kenttäopas Virginia Woolfin Majakasta ja Woolfista itsestään:

"Eksymisessä ei Woolfille ollut kyse maantieteellisestä vaan identiteetistä, intohimoisesta halusta ja jopa pakottavasta tarpeesta muuntua ei-keneksikään ja keneksi tahansa, ravistaa kahleet, jotka muistuttavat ihmistä siitä kuka hän on ja kenenä muut häntä pitävät. Tämä identiteetin hajoaminen on tuttu kokemus ihmisille jotka matkustavat vieraisiin paikkoihin(...)"

Uskon että moni tunnistaa tuon halun kiihkeän sisaren, joka on miltei polte, tunnistaa sen miten jollain tavalla on omimmillaan juuri silloin kun ei ole muuta kuin tuo polte, kun arkipäivässä on itse itselleen painava laahus tai kulmikas ja lyijynpainoinen, tunnistaa tuon riivauksen ja halkeaman. Vuosia sitten olin Vardøn, Vuoreijan saarella jossa meri säihkyi ympärillä kuin maailmanpeili. Häkellyttävää valoa ja vettä oli kaikkialla minne katsoin. Olin saapunut illalla, nähnyt unta että ovella seisoi joku jolla ei ollut täsmällistä hahmoa, jokin enemmän ääntä kuin muotoa, seisoin sydän pamppaillen, kurkistin ikkunasta: beigenväristen verhojen välistä näkyi kaukana kalpea niitty, kimaltava Barentsinmeri, edessä parkkipaikka, auto jonka valot syttyivät ja sammuivat. Oli elokuun loppu, kylmää mutta niin pohjoisessa vielä valoisaa. En käsittänyt valojen räpäyttelyä, tuijotin autoa jossa ei näyttänyt istuvan ketään, valoja jotka syttyivät ja sammuivat, syttyivät ja sammuivat. Levottomuus sisälläni kasvoi, oli kuin rajat minun ja maiseman väliltä olisivat liudenneet, kuin vaatteet olisivat olleet liikaa, iho, kuin kaikki mikä pitää kiinni maassa ja elämässä olisi ollut liikaa ja tukahduttavaa, niin kuin saari olisi puhaltunut sisääni ja puhunut siellä, liikuttanut käsiäni, tunsin sen voiman: se tahtoi minut pois huoneesta, se tahtoi minut ulos, se tahtoi minusta ulos, se tuntui puhuvan minulle, se murtautui toisesta todellisuudesta ja tahtoi minut sinne mukanaan. Se oli ulkona räpsyvä auton valo, ehkä viaton ja rikkinäinen auto, herääminen säpsähtäen, tuntumattoman sanaton puhuttelu, lumous, riivaus. Sain kerätä kaikki voimani siihen että pysyin paikallani. Ja silti minusta tuntuu että menetin jotain, jäädessäni.

Seuraavana aamuna kävelin kohti hopeisena laskostuvaa merta ja niittyä, veden säihke ulottui maalle ja taivaaseen, saaren rajat sekoittuivat ja liukenivat toisiinsa. Ehkä maiseman liudentuminen ja vedenläikkeen kajo sekoittivat myös minun rajani, ehkä lapsuuteni unelma kävi hetkeksi toteen ja olin jokin toinen, ehkä minussa oli säntillisyyden ja hetkellisen holtittomuuden takana muutakin kuin ajoittainen halu lähteä ja jättää kaikki, syvempää, reunan läheisyyttä, toisen maailman läikähdys. Kohtaaminen oli myös jollain tavalla lohdullinen. Sillä lohdullista on kaikki se mitä en tunne, lohdullista on ripaus lumousta.

En ehtinyt tavata Susanna Majuria, vaikka tunsimme toistemme työt ja vaikka kohtaaminen oli suunnitteilla. Meitä yhdisti rakkaus veteen, veden väreihin, tyttöyden käsittely ja tyttöyden kuvat. Majuri viestitteli minulle Helsingin Observatoriossa kesällä 2015, jolloin Antikythera oli siellä näytteillä. Hän lähetti minulle myös sarjan runojaan saatteella ”Haluaisin osata kirjoittaa, mutta olen tehnyt vain valokuvia. Kun yritän kirjoittaa muistoistani, sanat menevät näin:

Me kuljettiin ne kaikki tiet, jotka täältä oli kulkea ulos. Paitsi yksi, joka oli suljetun oven takana. Ja se avain. Siitä ei saanut puhua. Äiti otti sen ja hyppäsi se suussaan. Hän sukelsi veteen. Vedessä oli sameaa ja pimeää. Me odotimme iltaan asti. Tällä kerralla hän palasi, mutta lähtöjä oli monta.”

Kyseessä oli sikermän aloitusruno, ja se resonoi hämmästyttävän paljon Saviour-teoksen kanssa. Ajattelen mielelläni että Majuri hahmotteli teemojaan myös kirjoituksen kautta, että kuva on aina muutakin kuin kuva: teoksen ulkopuolelle jäävä maailma, se josta itse teokseen siirtyy vain raapaisu, luonnokset ja harjoitukset, siirretyt, leikatut ja jälleensiirretyt elementit, niiden virtaava liike halkeamassa, joka on teos. Valokuvassa nainen sukeltaa taloon. Kummallisessa, vedenalaisessa maailmassa vallitsee oma lakinsa, vesi, Majurin kuvien omin elementti. Tytöt ja naiset ovat vedessä ja veden alla kotonaan, he ovat kuin nykyaikaisia najadeja tai nereidejä, mutta he eivät hallitse elementtiä, he ovat siinä. He eivät ole hukkumaisillaan, he ovat osa vedenalaista maailmaa. Majurin teoksissa veteen sekoittuu muita luonnon elementtejä, metsää, eläimiä, mutta vähemmän rakennelmia eikä juuri lainkaan rojua.

Submekanofobia on oma pelkonsa lukuisten, kekseliäiden fobioiden joukossa. Se tarkoittaa veden alla olevien ihmisten rakennelmien, yleensä koneiden, sukellusveneiden, ehkä talojen ja laivahylkyjen pelkoa, kauhua siitä että saattaa uida juuri sellaisen yllä, kauhua siitä, mitä näkyy veden, syvyyden läpi. Talassofobia on syvyyden, suurten vesimassojen pelkoa, mutta submekanofobia merkitsee nimenomaan pelkoa syvyyksissä lepääviä artefakteja kohtaan. Ehkä siksi että ne ovat ihmisen rakennelmia ja väärässä paikassa ja rikkovat kammottavalla, ruostuvalla ja kuolevalla tavalla vedenpohjan pyhyyden. Ehkä siksi että vesi ei ole säilönyt ihmistä, vaan yksinäisten koneiden ikuiselta tuntuvan elämän. Ehkä siksi, että kuvaan kytkeytyy kauhu: luonto, vesi on upottanut tämän, ja se kykenee hukuttamaan kokonaisen kaupungin, insinööritaidon, ihmisen teknillisine luomuksineen.

Vuonna 2007 olin runovierailulla Unkarissa. Budapestin runoillan jälkeen polttelin tupakkaa unkarilaisten naisten kanssa, oli hämärää, ehkä jo pimeää. Minulle tultiin kertomaan miltä tuntui kuulla runoja, jotka kertoivat nuorista naisista, naisista, meistä. Runoiltaan eksyneet miehet pyyhälsivät ohi, mutta me jäimme keväisen hämärän syleilyyn ja polttelimme, puhelimme hiljaa. ”Meidän runotilanteemme tässä maassa”, sanoi yksi naisista, ”ei ole samanlainen. On kuin meillä ei olisi ääntä.” Ajattelin kieltä, ajattelin sitä mitä voi sanoa ja mitä ei, ja millä tavoin sellainen maailma määräytyy, ajattelin käännöksiä, ajattelin siunattuja kääntäjiä. Kaksi päivää myöhemmin istuin kääntäjäni lapsuudenkodissa Szegedissä, Unkarin etelärajalla, lähellä Serbian ja Romanian rajaa. Huljuttelin karppikeittolautasen reunalla lojuvaa kuivattua chiliä. Olin tottunut tuliseen ruokaan, minusta yksi pieni chili ei ollut mitään. Olin väärässä. Chili oli kääntäjän isän omasta puutarhasta, koko uittelun ja keitonmaistamisen ajan isä, vanhempi herrasmies oli tuijottanut minua uteliaasti. Nyt häntä nauratti, ”tämä on paprikakaupunki”, hän sanoi, ”ja minulla on puutarhassani kaikkein tulisimmat chilit”.

Tuo sama paprikakaupunki, Szeged tuhoutui lähes täysin vuoden 1879 suuressa tulvassa. Maaliskuun 12. päivänä Tisza-joen vesi nousi: Karpaattien sulavat lumet ja Marosjoki toivat lisää vettä Szegedin yläjuoksulle, myrskyisä tuuli oli jatkunut kolme vuorokautta ja nostanut veden pintaa entisestään. Tulvan aikana kuoli 140 ihmistä, yli 6000 rakennusta romahti, se tarkoitti yli 90% koko kaupungin rakennuskannasta. 75000 asukkaasta yli 60000 jäi kodittomaksi. Katastrofi oli valtava.

Szegedissä tulvi usein keväisin mutta kaupungissa ei ollut kunnollista vedentorjuntajärjestelmää, vaikka sellainen oli ollut tekeillä. Insinööri Pál Vásárhelyi ehti kuolla ennen kuin hänen suunnitelmansa toteutui – Tiszan tulvien kesyttämiseksi ja tulvamaan hyödyntämiseksi tehty suunnitelma pantiin toimeen vain osittain, ja ilmeisesti huonosti. Joen luonnollisia mutkia oikaistiin yli sadan mutkan kohdalla, jolloin joesta tuli kyllä helppokulkuisempi mutta myös sen vesi virtasi suoraa reittiä pitkin nopeammin.

Szeged jälleenrakennettiin neljässä vuodessa, Itävalta-Unkarin keisarin Franz Josef I:n ja hänen puolisonsa, keisarinna Elisabethin, Sisin tuella. Mittavan hankkeen myötä Szegedistä kasvoi kaunis ja arkkitehtuuriltaan yhtenäinen kaupunki, mutta kenties sen historialliset kerrostumat olivat iäksi menneet, sillä tuossa Unkarin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa vain hiukan alle 300 rakennusta säästyi. Kävelin sen tyylikkäillä kaduilla, ajattelin vesimassoja jotka romahduttivat talot ja huuhtoivat mennessään esineet, muistot, liuoittivat maalauksista niiden värit, kirjeistä musteen, särkivät taidokkaasti uurretut liköörilasit, tunkeutuivat kankaiden kudoksiin ja turvottivat ne, ajattelin eläimiä ja ihmisiä jotka huuhtoutuivat virran mukana, ajattelin vettä joka oli toisinaan vain pisara kädellä ja toisinaan likaisenruskea, arvaamaton virta.

Uiminen on liukenemista, sulautumista toiseen elementtiin. Mutta pinnan alle vajoamisen pelko on pelkoa siitä että ympäröivä maailma tukahduttaa alleen, että on voimaton tai että omilla voimilla, omalla identiteetillä ei ole sellaista merkitystä jonka avulla maailma tai vesi kannattelisi. Kieleen voi hukkua, jos kieli ottaa kokonaan vallan – ajattelen että se on samaan aikaan kirjailijan toive ja pelko. Kielen kanssa solmittu sopimus tarkoittaa vaivalloista kirjoittamista ja kömpelöitä lauseita, hetkiä kun kieli ei vielä taivu. Kun kirjoittaa tarpeeksi, kieli notkistuu, ja kun kirjoittaa vielä enemmän, kieli nousee nautinnollisesti kirjoittajan kanssa ikään kuin samaan asemaan, se ei ole enää väline vaan yhtä lailla kohde ja subjekti. Maanittelun, esiinmanaamisen ja työn kautta pyrkii samalla esiin myös jotain tuntematonta, kielen rönsyilevä hyöky, tulva joka peittää joenpenkat ja kaupungin kiveykset alleen, merkityksettömät sanat, lorut, hokemat jotka liittävät kaiken kaikkeen. Ikään kuin kielen rakennelma, sen spiraalimaiset luut alkaisivat paistaa kaiken alta, mutta kohtaamiseen ei voi olla varautunut. Se mitä kielen takana on, on ajan takana. Tulvankaltainen kieli muistaa tulevaisuuden. Se neuloo järjettömyyksien ja järjellisten asioiden kehät toisiinsa kiinni. Se tietää jotain mitä sen käyttäjä ei tiedä – tai sen käyttäjästä on tullut väline, ihminen on halkeama josta kieli, vesi, tulvii.

Että kaiken arkisen ja säännöllisen takana on sittenkin jotain, joku toinen tai joki(n). Se on runouden lumous mutta se on myös fiktion lumous. Kirjallisuuden, teoksessa ja lukijan mielessä tapahtuvan ihmeen lumous. Merkkien ja merkitysten lumous. Kirjoittaminen ja lukeminen on yhdistymistä, kaikessa erillisyydessäänkin se on erillisyyden käsittämistä, yhteisesti. Jokaisen kirjan äärellä olen edelleen lumoutunut siitä miten kieli on mahdollinen, että sillä ei tunnu olevan rajoja, se kiemurtaa kirjailijoiden ajatuksista ja fiktiivisten, paperille ilmestyvien henkilöiden sanoilla rakennetusta tajunnasta toisen ihmisen, lukijan ajatuksiin. Ehkä se on ihme, yhteyksistä, lumouksista suurin?

Lumoava Kirke on okeanidin tytär, eräänlainen vedenjumalatar itsekin. Hänen taitonsa ovat kasvien tuntemus ja muodonmuuttamisen taito, Kirke muuttaa nereidi Skyllan hirviöksi, Odysseuksen miehistön sioiksi, hänen taikuutensa on vaarallista, mutta siinä on ripaus keveyttä, humoristisuutta. Kirjailija Madeline Millerin aikuisten sadussa Kirke Kirkestä kasvaa mahtava noita joka kykenee voimillaan muuttamaan suurten jumalten taiat. Kirken veri on punaista, ei kultaista kuten jumalten, hänen äänensä kuulostaa jumalten mielestä lokin ääneltä, mutta on lopulta vain ihmisen ääni jonka jumalat kuulevat toisin. Hänessä on inhimillisyyttä ja lämpöä, hän katuu nuoruuden tekoja joista on koitunut vahinkoa muille, hän on enemmän ihminen kuin jumalatar, niinpä hänen on opeteltava taikuus alusta asti. Aiaian saarelle karkoitettuna hän rämpii mudassa ja metsissä, kaivaa esiin vaatimattomia yrttejä, likaa vaatteet ja itsensä, etsii ja opettelee vuosia, vuosisatoja. Hän on ahkera ja havaitsee ettei hänen syntymälahjakas sisarensa Pasifae, Kreetan kuningatar ja Ariadnen ja Minotauros-Asterioksen/Asterionin äiti ole. Pasifae on laiska, Kirke huomioi, eikä kasva suureksi noidaksi siksi. Millerin Kirke on feminiininen vastakohta J.K.Rowlingsin Harry Potterille tai Rick Riordanin Percy Jacksonille. Näille velho- tai jumalpojille maailma antaa taikavoimat melkein sellaisenaan, heidän tärkein läksynsä on opetella hallitsemaan niitä. Millerin Kirken elämä rakentuu toisin, se on kovaa työtä, vuosien yksinäisyyttä siinä missä velhopojat hengailevat kavereidensa kanssa ja posauttavat ilmaan milloin mitäkin taivaasta pudonneilla taikavoimillaan. Kirkelle yksinäisyys ja työ on maailman havaitsemista, tarkkailua, etiikan ja omien tekojen punnitsemista, katseen kääntymistä itsestä pois, kohti ihmisiä. Analogia kirjoittamisen ja taikuuden opettelun välillä on Millerin teoksessa selkeä.

Taikuus ja magia on elokuvissa ja kirjallisuudessa on kuvattu eräänlaisena rajallisena varantona, hämmästyttävän yhdenmukaisesti, jopa niin että suurella osalla ihmisiä on yhtenäinen käsitys siitä mitä taikuus olisi, jos sitä todellisuudessa olisi, sen säännöistä ja käytänteistä. Esimerkiksi näin: ihminen tai noita jolle kyvyt on suotu, ei voi loppumattomiin ammentaa varastostaan, magiaa ei voi käyttää liikaa tai tuhlailevasti, koska ihminen saattaa silloin menettää kaiken – hän on äkkiä kuin pelin hahmo jolta elämät ovat lopussa. Tai että magiaa ei voi käyttää toisia ihmisiä vastaan, se todennäköisesti kostautuu. Tässä kaikessa on minusta jonkinlaista hupaisaa, uskomuksiin sekoittuvaa pikkuporvarillista yritystä haltuunottoon, ehtymättömyyden ja runsauden kauhua. Ehtymättömyys ja jatkuvasti kasvava runsaus ovat yksittäisen ihmisen kronologiassa todellisuuden vastaisia, ja silti jatkuvaan kasvuun muka uskova kapitalismi ja luonnonvarojen loputon riisto pohjaavat ulkoisen ehtymättömyyden harhaan tai vihaan, jota runsautta kohtaan tunnetaan. Mutta runsauden lähde ei sijaitse ulkopuolella, se ei ole jotain mitä voidaan ottaa jostain, taikuus – tässä luovuuden ja voiman symbolina – ei sijaitse tuolla eikä ole keneltäkään pois. Ehkä todellista taikuutta olisi se, ettei sillä olisi loppua, että se olisi kuten lampunhenki jolle voi aina esittää kolme toivomusta lisää, luovuus joka ruokkisi ja voimistaisi itseään, taikuus joka ei kuluttaisi käyttäjää eikä vastaanottajaa. Ehkä se olisi kuin suurten äitijumalattarien aina uudelleen synnyttävä ja kuolemaan peittelevä kohtu, jumalten lupaukset ja armeliaat teot joita eivät ihmisten säännöt tai maailman lainalaisuudet koske, alati uudistuva, ympärillä kohiseva energia, onni loputtomasti virtaavan joen sylissä.

Luovuudessa taika on onnistunut irtaantuminen siitä, mikä pitää lokeroissa, kytkettynä, valmiiksi ajateltuna. Se on yllättävyyttä, lentoonlähtö, kepeän näköinen loikka, se muuttaa tekijänsä muotoa muiden silmissä, ehkä myös omissaan. Se on kyky uudistua, olla piittaamatta siitä muotista, mihin kulloinkin työnnetään tai tungetaan – ja todellakin tungetaan ­ – se herättää toisissa toivoa, myötäiloa ja energiaa, toisissa kateutta.

Luova työ on ristiriitaista, samalla kun se kuluttaa, se historian tavoin pyyhkii pois menneitä aihioita, oman taiteen jumittavia kuvioita, avaa maisemia toisaalle. Sen prosessiin kuuluvat ehtymättömyys ja ehtyminen, molemmat herättävät eräänlaista kauhua. Ehtymättömyys on sukua kuolemattomuudelle, kaaokselle, ikuisuudelle eikä sellaista kukaan kestä loputtomiin. Ehtyminen on pienentymistä, vanhentumista ja kulkemista kohti loppua, eikä sen hiljaisesta luovuttamisesta ja irtipäästämisestä kirjoiteta manifesteja.

Veteen piirretty viiva on jäljettömän jäljen jättämistä, se on riitti joka katoaa näkyvistä, piirrän jokeen ympyrän, itseni ympärille. Joen taikuus on kuunvalon ja joenpohjasta heijastavien peilien taikuutta. Se on katoavia merkkejä, veden kirjaimia, liukuvaa, elohopean tavoin muotonsa muuttavaa runoutta, hetkeen sidottua ja hetkessä häviävää runoutta.

Uin aamupäivällä kirkkaammassa Akheronissa. Parkkipaikka ja tie täyttyvät busseista, lasken että niitä oli yli viisitoista, lisäksi autoja niin paljon että tie on tukossa. Turistibussit kuin laivat matelevat hitaasti joenvarren tietä pitkin. Kun kevät vaihtuu kesäksi, alkaa turistisesonki, alkavat ruuhkat, kaupungit ja kylät tulvivat ihmisistä. Kreikkalaiset lapset ja nuoret ovat kevätretkellä, he ovat iloisia, meluisia, heillä on värikkäitä uimaleluja, autojen lavoilla rahdataan joenrantaan lisää rafting-lauttoja, ilmassa tuoksuu tuore munkki, niitä jaellaan lapsille laatikoista. Tällainen värikäs maailma, ajattelen. Tällainen täysi, ruuhkainen ja nuori maailma, kaukana Akheronin hiljaisuudesta, kaukana sen kuolemaa tai tuonpuoleista kantavista merkityksistä. Tämä joki on ainoastaan iloa ja toiveikkuutta varten mutta samalla se on ihmisten, joukkojen ja tarpeiden joki, jotakin varten ja tuo jokin on aina välineellistynyttä, joen ja ihmisen välissä on vene, lautta, uimalelu, luonnon kokemisen mahdollistavat mutta ihmisen valmistamat esineet. Luonnon kohtaaminen tuntuu vaativan paljasta hiljaisuutta joka on nykyisin ylellisyyttä, eksklusiivista, tilaa joka kuitenkin vähenee ympäriltä koko ajan.

Nyt joki on kirkas. Kivellä seisoo neljän nuoren joukko, kolme poikaa ja tyttö. Tyttö hyppää veden turkoosiin syvyyksiin, kirkaisee kun kohtaa veden kylmyyden mutta sukeltaa sitten ja jatkaa uimistaan virran mukana, tuonne, kauas. Pojat jäävät kivelle tuijottamaan, he tönivät toisiaan kunnes, koska heidän on pakko, sukeltavat sitten hekin jokeen yksi kerrallaan. Joen virta on kuin vanha elokuva, sen liike on nopeutunutta, ihmiset hujahtavat virran mukana ohitse, siinä on jotain huvittavaa ja jotain surullista, niin kuin oli huvittavaa uida itse virtaa vastaan, nauratti sillä virta heitti aina takaisin hullunkurisella tavalla. Joka kerta olin muutaman sentin päästä kalliosta, joka kerta olin taas hiukan väsyneempi ja käsissä vähemmän voimaa, joka kerta minua nauratti yhä hervottomammin virran heittotemppu, mutta joka päivä kädet vahvistuivat hiukan ja joka päivä veden virtauksesta oppi taas hiukan lisää, ja niin vain yhtenä päivänä pääsin uimalla joen syvät kohdat läpi.

Takaisinpäin matkaan kuluu puolet vähemmän aikaa, syvänteissä ei edes tarvitse uida sillä joki kuljettaa eteenpäin hellästi ja nopeasti. Luovuudessa tuo tila on flow, ja metaforan ymmärtää toisella tapaa kun on ensin rämpinyt kivikoissa pitkään ja ansainnut sitten veden läpi leijailevan palkinnon. Sitä luovuus on, ei taikatemppu vaan ihmeellistä työtä. Ja toisaalta: ei vain ihmeellistä työtä vaan taikatemppu, sillä kieli kuten vesi löytää aina tien, se löytää halkeaman sen herpaantuneesta kirjoittajasta, se huuhtoo hiekat ja kivet jalkojen alta ja työntää syvyyksiin, se avaa väylän siitäkin, mistä ei uskoisi, muistan mitä Margaret Atwood kirjoittaa Penelopeiassa:

Kirjailija, suomentaja Markku Pääskynen, (s.1973) on tarkistanut kreikankieliset osuudet ja käännökset.

Hekaten, kuten monien muidenkin kreikkalaisten myyttien tai myyttisten hahmojen alkuperä tai varhaisempi versio oli toisaalla, kauempana, joskus Vähässä-Aasiassa, Anatoliassa tai Mesopotamiassa, joskus Egyptissä, joskus ehkä vieläkin kauempana.

Tristanin ylösnousemus esitetään toisen teoksen kanssa peräkkäin. Tulinainen ja Tristan ovat itsenäisiä taideteoksia, alunperin ne olivat osa laajaa videokokonaisuutta jonka Bill Viola suunnitteli Richard Wagnerin oopperaa varten.

Vuoreijan saaren yöllisestä kokemuksesta syntyivät Antikytheran (2015) ja Ariadnen (2015) Noita-runot. Saaren historia tuli minulle tutuksi seuraavana päivänä, Vuoreijan saari on tunnettu noitavainoistaan.