1.
Kohtasin sinut ensimmäisen kerran roomalaisen runoilija Catulluksen kääntäjänä, ja sinun versiosi hänen runoistaan olivat minusta niin huimia, että etsin välittömästi käsiini myös omia töitäsi, joista vaikutuin yhtälailla. Mikä Catulluksen runoissa vetosi sinuun kun kohtasit ne ensimmäisen kerran?
Hänen pääasiallinen voimansa oli kapinallisuudessa. Roomalainen runous ikävystytti häntä: hän repi sen rikki. Konventionaalinen hyveellisyys ärsytti häntä: hän häpäisi sen. Hän muutti lyyrisen runouden esitystapaa rinnastamalla graffititasoisia karkeuksia psyyken ruumiinavaukseen, joka oli yhtä herkkää kuin Sapfolla, ja otti mukaan sanoja kuten lotum (”kusi”) tai defututa (”palasiksi nussittu”). Hän vaihtoi koko runollisen tehtävän “sano asia niin kuin se on” vauhtia, oli asia sitten mikä hyvänsä – hän kiihdytti pintatasoa. Hän kuoli kolmekymmenvuotiaana.
2.
Olet työstänyt hänen kirjoituksiaan myös omiin töihisi, kuten muidenkin kirjoittajien aina Virginia Woolfista Euripideeseen. Millainen tämä prosessi on sinulle?
Se on kuin parsimista. Tai niin minä ajattelen, vaikka en ole koskaan (oikeasti) parsinut mitään. Parsiessa molemmat pinnat täytyy lävistää pienin rei'in, pienin vahingoittamisin. Eikö ole kiinnostavaa?
3.
Äskettäin London Review of Booksissa julkaistussa artikkelissasi puhut islantilaiseen Stykkishólmurin kaupunkiin palaamisesta 13 vuoden poissaolon jälkeen, ja siitä miten olit hämmästynyt ”uudesta säästä”, niin kuin asian ilmaiset. Onko uusi sää löytänyt tietään runoihisi?
En ole varma, käykö niin, paitsi täysin huomaamattomasti, ellei LRB pyydä minua täsmentämään tätä.
4.
Ovidiuksesta kertovassa runossasi Lyhyissä luennoissa, jonka Aki Salmela on hiljattain suomentanut, sijoitit nykyaikaisen esineen, radion, hänen huoneeseensa. Koetko kauan sitten kuolleet runoilijat läsnäoleviksi tässä, omassa ajassamme?
Tietenkin he ovat läsnä. Tässä me keskustelemme heistä.