Kirjoitan ylös päivien mittaan niin sanottuja avainsanoja. Nämä ovat sanastoa, jota en arkikielessä tai lyriikassakaan näe usein käytettävän. Kuten esimerkiksi viime aikoina: veriside, juurisyyt, gimbaali, etabloitunut, katalyytti, psykodynamiikka tai bonsai.
Viimeistelen uusinta runokirjaani, joka kertoo Japanista. Yleensä tykkään kirjoittaa suoraan jostain tietystä aiheesta tai teemasta. Näen, että runoilija toimii parhaimmillaan sanavaikuttajana. Jokin tietty ilmaisu tai sanamuoto jää elämään ja siitä tuleekin taas valtavirtaa. Tämä on edelleen harras toive.
Pyrin jatkuvasti siihen, että runokirjoissani on rikas ja vaihteleva sanavarasto. Kun tulee olo, että en pääse yhdessä runossa eteenpäin, käännyn sanalistan puoleen. Tarkastelin uteliaisuudesta miltä sanalistani näyttää kokonaisuudessaan muistiinpanoissani. Niitä on yhteensä 128 sivua.
Mieluiten kirjoitan tietysti aihepiiristä. Tällöin kirjoitan kuitenkin runot ensin, ja vasta sen jälkeen mietin, miten ne sopisivat rakenteeseen. Viime aikoina on tuntunut siltä, että kirjoittaminen on tervanjuontia. Mietin, mistä se johtuu, ja tulin siihen johtopäätökseen, että haluan kontrolloida tekstiä jo mielessäni ennen kuin kirjoitan mitään. Ehkä omituista, mutta näin vain tapahtuu.
Luen paljon nykyrunoutta ja siellä on laajan kirjon lisäksi hyvin paljon kunnianhimoa. Positiivisessa mielessä etenkin. On lohdullista nähdä, kuinka paljon moni muu runoilija näkee vaivaa tekstiensä eteen. Monissa tapauksissa tunnen hengästyväni, kun luen nykylyriikkaa. Välillä näkee todella runsasta sisältöä ja toisinaan hyvinkin niukkaa, aforistimaista runoutta.
En ole teknisesti mitenkään lahjakas, mitä tulee tietokonetaitoihin. Näin ollen en ole taipuvainen myöskään tekemään erilaisia kikkailuja tekstin ulkoasun tai rakenteen suhteen. Siinä mielessä tunnen toimivani aika tylsällä tavalla. Yritän kehittyä tälläkin sektorilla.
Suhteellisen moni ystävistäni asuu ulkomailla ja kirjoittaa joko proosaa tai runoutta. Olen huomannut, kuinka heidän toimintaympäristönsä tarttuu runoihin, ja samalla opin uutta toisesta maasta ja kulttuurista. Työskentelen myös matkailualalla, joten sitäkin taustaa vasten on äärettömän mielenkiintoista nähdä ja lukea toisten näkemyksiä tietystä maasta ja sen väestöstä.
Omalla kohdallani olen aina ollut äärettömän innostunut Japanista. Jos etsii jotain punaista lankaa, joka toistuu kaikessa toiminnassani elämäni ajan, niin se on Japani. Tunnen olevani hukassa, jos en pääse käymään siellä tai puhumaan japania kenenkään kanssa. Samalla huomaan, että fokus on todellakin tässä yhdessä ja ainoassa kulttuurissa. Kiinasta en ole koskaan innostunut, tai vieraillut siellä. En usko sen enää tapahtuvan tässä elämässä. Sama koskee edelleen muitakin maita Suomesta itään katsottuna.
Tokio on poikkeus. Tunnen siihen valtavaa vetoa, koska kaupunki on itsessään megalomaaninen monsteri. Tai kuten tulevassa kirjassani totean: ”giganttinen betoniorgasmi”. Kaupunkina se on äärettömän haastava, onhan se edelleen maailman suurin. Mutta palaan lopuksi vielä näihin avainsanoihin. Jos jollekin sosiaalinen media on koukuttava, niin itselleni koukuttavaa on uusien sanojen etsiminen ja löytäminen. Koen runoilijana, että tehtäväni on rikastuttaa suomen kieltä. Tämä taas on ikuisuusprojekti. Joskus ehkä raastavakin, mutta itsepähän olen tämän tieni valinnut.