Asun Lapin ja lannan rajalla, Sodankylässä. Saamenmaa aukenee Sodankylän kuntaan kuuluvasta Vuotsosta, joka on eteläisin saamelaisalueen kylistä. Paluumuutin eteläisestä Suomesta kuudentoista vuoden jälkeen tälle kulttuuriselle rajamaalle, jossa kukkivat omalaatuiset hybridit. Synnyin täällä, olen keskilappilainen opportunisti. Aapasoiden kulkijoiden, pirunistumapuiden, onnenonkijoiden, sotilaskarkureiden, lentojätkien, lautatarhan äitien ja navettapiikojen maasta. Olen valloittajien, valloitettujen, voittamattomien ja voitettujen, kunniallisen ja kunniattomien ihmisten jälkeläinen. Kuka heistä oli kuka, sitä en en tiedä. Yleistykset tekevät väkivaltaa yksityiskohdille.

Keskilappilaisessa kertomuksessa korostuvat maailmanhistoriallisesti merkittävät ihmiskuntaa muovanneet teemat: rajamaiden identiteetit, kulttuurinen vuorovaikutus ja ylirajaisuus. Kyseessä on moniääninen, monikielinen, monitahoinen kertomusten vyyhti. Kertomusten vyyhdissä on sortoa, ystävyyttä, avunantoa, jänkään polkemista, köyhien kekseliäisyyttä ja selviämistä. Kertomuksissa on sukupuuttoja, kärsimystä, mutta toisaalta ihmisten uutteruutta ja kekseliäisyyttä, joka sai tarttumaan niihin mahdollisuuksiin, joita oli tarjolla.

Kielelliset oikeudet ovat perusoikeuksia

Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: inarinsaamea, koltansaamea ja pohjoissaamea. Vuodesta 1992 asti saamen kielillä on ollut Suomessa virallinen asema saamelaisten kotiseutualueella eli Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Sodankylän pohjoisosassa. Tämä merkitsee sitä, että saamelaisilla on oikeus asioida äidinkielellään virastoissa ja sairaalassa. Pohjoissaamenkieli on suurin saamelaiskielistä: sitä puhuu 25 000 ihmistä Norjan, Ruotsin ja Suomen alueella. Suomessa pohjoissaamen puhujia on noin 2000, inarinsaamea ja koltansaamea puhuu äidinkielenään noin 300 henkilöä kumpaakin. Inarinsaamea puhutaan vain Suomessa Inarinjärven ympäristössä. Kaikki saamenkielet ovat uhanalaisia kieliä, joiden säilymistä pyritään turvaamaan saamenkielilailla. Erityisesti pienempien saamenkielten osalta lasten kielipesätoiminta on ollut tehokas kielen elvytyskeino. Lapset ovatkin kielten säilymisen ytimessä. Yksinkertaisuudessaan kielen katoaminen on sitä, ettei enää synny lapsia, jotka puhuvat kieltä äidinkielenään.

Yksi Suomessa puhutuista saamen kielistä on kadonnut vuosisatoja sitten. Keski-Lapin alueella puhuttu keminsaamen kieli katosi 1700-luvun aikana ja kielen on sanottu kuolleen viimeistään 1800-luvulla. Kuollut kieli tarkoittaa sitä, ettei kielellä ole yhtään elossaolevaa puhujaa. Vielä 1820-luvulla Jacob Fellman ja Elias Lönnrot saivat kirjoitettua ylös joitakin joikutekstejä ja keminsaamenkielisiä rukouksia sekä yksittäisiä keminsaamen sanoja. Sen jälkeen keminsaamesta ei ole merkkejä.

Kasvaessani Sodankylässä en tiennyt alueen kadonneesta kielestä mitään. Kadonnut kieli vaikeni, eikä maa muistuttanut menneistä asukkaista. Moneen kertaan eletty maa tuntuu syntyvän uudestaan sukupolvien myötä. Myöhemmin minun mielenkiintoni herätti kertomuksen traagisuus ja kauneus: on olemassa kieli, joka päättyi runoon. Keminsaamen kielestä jäi jäljelle kaksi Olaus Sirman kirjoittamaa runoa: Kulnazad ja Mårse faurog. Nuoren Uppsalan yliopiston opiskelijan kirjoittamat runot julkaistiin vuonna 1673 Uppsalan yliopiston professorin, kirjailija ja historioitsija Johannes Schefferuksen teoksessa Lapponia.

Sodankylä syntyi kahden joen risteyskohtaan. Siellä missä Jeesiö ja Kitinen yhtyvät on tänä päivänä pieni kivilaatta Olaus Sirman runosta: Pastos päivva kiufvresist. Paistakoon päivä kirkkaasti.

Uppsalan yliopiston cassa studiossorumin uudet vaatteet

Runojen kirjoittaja Olaus Sirma syntyi aikojen rajalla. 1600-luvun puolivälissä keskilappilainen elämänmuoto muuttui pysyvästi ja dramaattisesti. Ruotsin kruunu tiukensi otettaan maasta ja sen ihmisistä. Alue joutui voimakkaan käännytystyön kohteeksi. Käännytystyö merkitsi väkivaltaa, joka ilmeni uskonnollisena, kulttuurisena ja taloudellisena vainona. Kovista ajoista selviävät toiset, toiset eivät. Historiankirjoitus on usein selviytyjien hegemoniaa. Toisin kuin suurin osa yhteisönsä jäsenistä, Sirma ei jäänyt täysin tuntemattomaksi meidän ajallemme. Hänet on tallennettu historiankirjoihin ensimmäisenä yliopistokoulutuksen saaneena saamelaisena.

Olaus Sirman varhaisista vaiheista tiedetään varsin vähän. Erkki Itkosen mukaan syntymässä Sirma sai nimen Čirma Mohcee Vuolli. Hän syntyi ja eli lapsuutensa mitä ilmeisemmin Sodankylän Orajärven ympäristössä. Orajärvi sijaitsee Sodankylän kuntakeskuksesta noin 20 kilometriä kaakkoon. Kylä on saanut nimensä kauniista järvestään, jonka myös Sirma mainitsee runossaan Kulnazad. Orajärven liepeiltä kohoaa Oratunturi loivarinteisenä ja kauttaaltaan jääkautisten kivirakkamuodostelmien peittämänä. Oratunturin laelta voi yhä tänäpäivänä nähdä laajana avautuvat keskilappilaiset metsät. Vieläkin ne miltei peittävät modernin maailman jäljet. Kaivokset avautuvat kauempana, tuulivoimalat myös. Suuria asutuskeskuksia ei ole. Orajärven kylässä asuu 250 henkeä, Sodankylän kuntakeskuksessa viitisentuhatta. Sirman lapsuudessa elämänmuoto perustui vuotuiskiertoon: keminsaamelaiset olivat metsästijiä ja kalastajia. Pyynti tapahtui tietyillä alueilla vuodesta toiseen. Kruunu kuitenkin pyrki asetuksillaan sitomaan asukkaat tiettyyn alueeseen ja vähentämään kiertävää elämänmuotoa.

Sirman ja aikalaisten tuli oppia lukemaan, jotta he osaisivat lausua uskontunnustukset uudelle Jumalalle. Perimätiedon mukaan joku uskonmiehistä huomasi nuoren Sirman lahjakkuuden uskonkappaleita opeteltaessa. Hän päätti ottaa nuoren Sirman mukaansa. Historiankirjat eivät kerro, miltä lapsesta tuntui jättää taakse koko tuntemansa maailma: koti, suku, perhe, kieli, omat tavat ja uskonto. Tätä nykyä tiedämme, että vastaavassa tilanteessa olleet lapset asuntoloissa ja lähetyskouluissa Suomessa ja maailmalla kärsivät suuresti menettäessään oman kielensä, kulttuurinsa ja yhteisönsä. Ensimmäinen arkistoihin Čirma Mohcee Vuollista jäänyt jälki on valtionkansleri Magnus Gabriel de la Gardien kirjeessä vuodelta 1671. Siinä köyhän saamelaisopiskelijan opintoja alkaa sponsoroida yliopiston cassa studiossorum, joka tarjoaa lahjakkaalle opiskelijalleen majoituksen, oppikirjat ja jopa vaatteet. Uuden nimenkin hän sai: Olaus Mattson Sirma.

Sirma oli uuden ajan lapsi. Oliko hän uuden maailman uhri? Ehkäpä sitäkin. Ottiko hän hyödyn tilanteesta, tarttui niihin mahdollisuuksiin, joita annettiin? Ilmeisesti. Hän opiskeli ahkerasti, menestyi opinnoissa, valmistui ennätysajassa ja sai pian valmistumisesta jälkeen viran Enontekiön sielunpaimenena. Hänen äidinkielellään kirjoittamansa runot saavuttivat suurta suosiota eurooppalaisen ylimystön keskuudessa. Sirman runoja ihailtiin ja sanotaan, että ne inspiroivat itse Goethea luomistyössään. Sirma oli ristiriitainen hahmo: hän oli Jumalan sanansaattaja, runoilija, yhtä kaikki hän oli juoppo ja öykkäri. Hän oli ihminen kovassa ajassa. Ihminen, joka kirjoitti muistiin kaksi unohdetun kielen rakkausrunoa. Eläköön Sirma, eläköön kieli ja runo! Kieli on kuollut, eläköön kieli!

Runokokoelmassani Onhan sentään linnut (Aviador 2023) on kolmen runon sarja Olaus Sirmalle.

Alla Sirman runo kielellä, josta ei jäänyt jäljelle muuta.

Runo teoksessa Schefferus, Johannes: Lapponia, Arvi A. Kariston osakeyhtiö, Hämeenlinna 1979, s.238. Latinankielinen alkuteos Lapponia ilmeistyi ensimmäisen kerran 1674.