Ihminen on, sanotaan, ainoa eläin, joka murhaa oman lajinsa jäseniä (vaikka delfiinit ja simpanssit raiskaavat ja kiusaavat toisiaan myös). Samalla meissä on kuitenkin laumaeläimille ominainen empatia kehittynyt huippuunsa: ihmiskunta on armon, pyyteettömän rakkauden temppeli ja monumentti. Olemme myös keksineet kauneuden, joka on olemassa vain itseään varten, esittääkseemme itsellemme taiteen keinoin sen, mitä olemme, miten synnymme, rakastamme, vihaamme ja kuolemme.

Miten saman olennon on mahdollista niin paljon sekä vihata että rakastaa, nähdä kauneutta ja synnyttää rumuutta? Miten älykkäin olento voi olla myös typerin? Joskus, kun ajattelen näitä asioita, minut valtaa toivottomuus. Nälkä ja himo, suru ja kipu, raivo ja pelko, nämä alkukantaiset, ristiriitaiset voimat heittelevät meitä niin kuin antiikin jumalat Homeroksen eepoksissa. Tuossa maailmassa jumalat puuttuvat kuolevaisten kohtaloihin konkreettisesti, viskoen, työntäen ja puskien: tempaavat Troijan prinssin, rohkearinnan Aineiaan askelnopsan Akhilleuksen heittämän keihään tieltä, koska Aineias, Afroditeen poika, puolijumala itsekin, ei voi kuolla Akhilleuksen kädestä, hänen kohtalonsa on toisaalla (vaikkei Homeroskaan vielä tiennyt, missä: Rooman valtakunnan kantaisänä, kaukana Troijasta, Latiumin kukkuloilla.)

Runoilija kuvaa, kuinka Olympokselta laskeutuvan Poseidonin käsi lennättää prinssin varman kuoleman luota kohti tulevaa kohtaloaan viemällä "hänet kauas ilmojen kautta" "taa monen valjakon" jälleen "sotamelskehen ääreen", missä maan järisyttäjä toruu häntä lausuen: 

"Väisty aina Akhilleuksen tieltä." Joskus on vaikea muistaa, ja muistaessaan ymmärtää, että länsimaisen kirjallisuudenkin aloittaa sota: että ensimmäiset sankarit, joihin samastuimme, olivat vallan- ja kostonhimoisia, pikkumaisia, kateellisia gangstereita, jotka uhrasivat alaisensa, veljensä ja sisarensa, heimonsa ja kansansa menetetyn kunnian tähden; että ensimmäinen juoni, jota toisillemme kertasimme, on tarina silmittömästä väkivallasta, jota runous keinoillaan ylevöittää. 

Ilias, antiikin kreikkalaisten pyhä kirja, heidän yhteiskuntansa arvojen ja ihanteiden tärkein lähde, on laulu vihasta: Hera-jumalatar vihaa troijalaisia ja kannattaa akhaijeja, koska akhaijien johtaja Agamemnon vihaa troijalaisia; Agamemnon vihaa troijalaisia, koska hänen veljensä Menelaos vihaa troijalaisia, ja vain siksi, että yksi heistä, Paris, ryösti Menelaoksen kevytkenkäisen morsiamen. Zeus puolestaan vihaa vaimoaan Heraa, joten kannattaa akhaijeja tehdäkseen puolisolleen salaa kiusaa; merenjumala Poseidon vihaa akhaijeja, joten kannattaa troijalaisia; Akhilleus vihaa ensin Agamemnonia, joka vie Akhilleukselta tämän suosikkiorjattaren, ja sitten Hektoria, joka surmaa Akhilleuksen parhaan ystävän Patrokloksen, koska Patroklos typeryyttään esiintyi Akhilleuksena sotatantereella sankarin murjottaessa teltassaan. 

Viha läpäisee teoksen, on sen alkusyy, läsnä lähes jokaisessa hetkessä, sankarien teoissa ja valinnoissa, niitä motivoiden, niitä ohjaten. Teos alkaa: "Laulaos oi Runotar viha Peleun poiaan Akhilleen" – Ilias on esitys siitä, mitä sota ja väkivalta meille tekee, niin miehille kuin naisillekin, niin kuolevaisille kuin kuolemattomillekin. Sota on viimeinen raja, etiikan, uskonnon, demokratian mitta. "Väisty aina Akhilleuksen tieltä": hieman kuin toinen tuttu sanonta, "ei koskaan enää." Mitä tahansa olemmekin Euroopassa saaneet aikaan, mitä ikinä olemmekaan unohtaneet tai voittaneet, tai missä olemmekaan epäonnistuneet tai onnistuneet nykyaikaisina yhteiskuntina, voimme olla iloisia siitä, että olemme välttäneet sotaa jo vuosikymmenten ajan – paitsi Balkanilla; paitsi Ukrainassa; paitsi kaikilla niillä rintamilla, jotka ovat rajojemme ulkopuolella, Troijassa, jonne yhä lähetämme ylpeimmät poikamme tavoittelemaan – mitä? Kunniaako? Demokratiaa? Ryöstettyjä morsiamia?

Kunniasta ei ole kyse silloin, kun kaksi Iliaan tärkeintä sankaria eivät väisty Akhilleuksen tieltä. Toinen on Hektor, Troijan kuninkaan Priamoksen poika, joka puolustaa pakon edessä kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan kunnes välttämättömyys niittää hänet tieltään Akhilleuksen keihäällä: hän ei etsi kunniaa, ei tavoittele palkintoa, eikä sellaista saa. Toinen on Priamos itse, jota ajaa suunnaton murhe: surmattuaan Hektorin Akhilleus raahaa tämän ruumista Troijan muurien ympäri vaunujensa perässä, kunnes kyllästyy ja hylkää Troijan kauneimman ja rohkeimman pojan ruumiin haaskalintujen nokittavaksi telttansa ulkopuolelle. 

Priamos, surun murtamana, kaipaa saada lapsensa ruumiin takaisin, voidakseen haudata hänet. Hän rukoilee Zeukselta armoa. Jumala heltyy ja lähettää kotkan merkiksi, ja "viuhuin / lens idän puolt' yli Ilionin Zeun viesti". 

Priamos“ uskaltautuu vaunuihin, ajaa portista ulos, ja Zeus, yhä lempeämmäksi heltyen, lähettää Hermeksen saattamaan kuolevaista kuningasta puolijumala Akhilleuksen teltalle. Jumalkeinoin kätkettynä, 

Priamos asettuu tässä kohtauksessa seremonialliseen asentoon, joka merkitsi kreikkalaisille alistumista kesti-isännän tahtoon, armon rukoilemista, oman heikkouden tunnustamista. Hän anoo Akhilleusta, pyytäen tätä muistamaan omaa isäänsä: 

Akhilleuksella on vielä isä, jonka luokse palata, isä, joka voi, huolta kannettuaan, tuntea helpotusta toivottaessaan poikansa tervetulleeksi rauhan aikana, mutta Priamoksen pojat ovat kuolleet, viimeisenä heistä syntymämaataan puolustanut Hektor. Priamos alentaa itsensä, tekee jotain, mitä soturin ei koskaan pitäisi tehdä; hän ilmoittautuu pelkuriksi, hän luopuu kunniastaan, rukoilee poikaansa takaisin: "mua sääli, Akhilleus!" 

Tämä hetki on tärkein koko teoksessa. Se on viimeisen, XXIV:n kirjan ytimessä, ja paljastaa, että Iliaan suurena aiheena ei olekaan viha, niin kuin sen ensimmäinen säe väittää, vaan sääli: 

Miten nopsajalka Akhilleus reagoi? Miten voittamaton Akhilleus, jonka tieltä on väistyttävä, ellei tahdo lähteä viimeiselle matkalleen Haadekseen, vastaa?

Sääli on voittanut voittamattoman. "Mutta kun itkenyt kyllikseen oli aimo Akhilleus",  nousee hän istuimeltaan ja auttaa Priamoksen pystyyn, pyytää käymään viereensä vertaisenaan, jättämään huolen ja murheen, sillä niistä ei ole enää hyötyä heille, kuolevaisen kohtalon jakaville.

On totta, Akhilleus sanoo, että eroamme sen suhteen, millaisia lahjoja jumalat meille jakavat: toisen osana on tuho, ja hän joutuu vaeltamaan "ääriä mahtavan maan, nälän ain' ajaessa, / hylkynä ihmisien, jumalainkin, kulkuri kurja", toinen, kuten Akhilleuksen oma isä, Peleus, saa "jalot antimet" kun "osa, onnipa häll' oli runsain / heimoss' ihmisien, hän myrmidonein oli päämies; / vaikk' oli ihminen, vaimoks sai jumalattaren ylhän." Mutta juuri siksi Akhilleus voi nyt sanoa, ettei "saata / vaalia" isänsä vanhuutta, "näet kaukana syntymämailta / Troian rannoill' oon suruks sun sekä lastesi kaikkein". Sen sijaan hän kehottaa Priamosta, joka jälleen pyytää Akhilleukselta poikaansa ("Viel' älä istua mun, Zeussynty sä, käske, kun maass' on / vainaja vaalimatonna!"), olemaan "kiusaamatta" häntä, ettei viha syttyisi uudelleen.

Akhilleusta ja muita Homeroksen sankareita on syytetty äkkipikaisiksi, tunteidensa heittelemiksi, ikään kuin heiltä puuttuisi kyky tarkastella tunteitaan analyyttisesti, harkita niiden syitä ja seurauksia ja suunnitella toimintaansa harkintansa perusteella. Siksi Odysseus on niin poikkeuksellinen, niin "monineuvoinen" ja monimielinen, kuten hänestä sanotaan: hän juonii, suunnittelee, miettii motivaatioita, toisin kuin Akhilleus, Aias, Sarpedon, Hektor tai Agamemnon, jopa vanha Nestor, jonka viisaus on vain kokemuksen natinaa, ei uusiin tilanteisiin reagoimista uusin suunnitelmin.

Tämä näkemys ei tavoita aivan täysin sitä, miten homeerinen sankari maailmaansa ja itseään lähestyi. Akhilleus on vihainen, mutta tyyntyy nopeasti, koska tunnistaa ja tunnustaa myös säälin vaatimuksen, silloin kun se aidosti hänelle aukeaa. Hän puhkeaa vuolaisiin kyyneliin, koska on surullinen, ja suru ottaa hänet valtaansa; hän ei kiellä sitä, ei analysoi sitä, hän antaa sen tapahtua, hän on tunteensa, joka tapahtuu. Yhtä nopeasti hän kuitenkin siirtää surunsa syrjään, koska hän ymmärtää myös, ettei maailma ole kaikille sama, että jokaisella on osansa, emmekä voi surra toisten osaa, ainoastaan omaamme. Maailman olemus ei myöskään ole surun kohteissa, menetetyissä asioissa, koska se ei ole asioissa itsessään ensinkään, vaan siinä, miten se paljastuu meille omalta rannaltamme, oman elämämme käytännöllisistä todellisuuksista käsin. Tuo todellisuus on kohtalomme sanelemaa: olemme syntyneet, kuka Peleun pojaksi, kuka Hektorin isäksi, ja ominaisuutemme ja perintömme, jumalat ja suku, ruumiimme ja kansamme tavat, vaikka ovatkin sattumanvaraisia, siis eivät pyytämiämme tai tahtomiamme, sanelevat kuitenkin välttämättömyydellään sen, mikä on oleva mahdollisen maineemme horisontti.  

On kyse käytännöllisestä elämisen taidosta, taivuttavasta taipumisesta, myöntyvästä myötäilystä, jota Aristoteles kutsui fronesikseksi, mutta homeerinen sankari Akhilleus ei pysähdy analysoimaan tilannettaan, hän elää sitä, hän on taitava: Akhilleus on kaikissa toimissaan ja teoissaan – hänet toiminnasta syrjään vievien tunteidensakin kohdalla – äärimmäisen pragmaattinen ja äärimmäisen suhteellisuudentajuinen, täysin yhtä motivaationsa kanssa, koska tuo motivaatio on hänen omalta paikaltaan katsottuna kaikkein ilmeisintä, silloinkin, kun se pakottaa hänet riitaan Agamemnonin kanssa ja riidan tähden murjottamaan laivojensa vieressä, kuten Plutarkhos muistuttaa, turhana taakkana maan päällä, taisteluun osallistumatta. 

Sekä Plutarkhos että Seneca, stoalaisia kun olivat, käyttivät Akhilleusta esimerkkinä ihmisestä, joka ei kykene rauhoittumaan, joka kääntyilee kyljeltä toiselle ahdistuneena ja yrittää käyttää olonsa muutoksia lääkkeenä tyynnyttämään mieltään, muttei onnistu tavoittamaan atomisti Demokritoksen kuvailemaa ja suosimaa euthymiaa, hyväntuulisuutta, joka hyväksyy kohtalon saneleman tilanteen ja antaa maailman olla ja tapahtua. Mutta stoalaiset yrittivät auttaa aivan toisenlaista tietoisuutta kuin Akhilleuksen: heitä kiinnostivat urbaanit ongelmat, vapaiden kansalaisten taudit, kuten toimettomuus, joka oli työstä vapauttavan pääoman mahdollistamaa ja luomaa, ja vaati länsimaista ihmistä kysymään kenties ensimmäistä kertaa, mitä varten hän oli maan päällä, mikä hänen kutsumuksensa olisi, sopivin tapa ilmaista persoonallisuuttaan, ikään kuin jokaisella olisi vapaus päättää, keitä he voivat olla — niin kuin Senecan ja Plutarkhoksen lukijoilla, varakkailla roomalaisilla patriiseilla, jotka kykenivät valitsemaan politiikan, armeijan ja yksityiselämän välillä.

Kaiken tuon terapoinnin taustalla olivat tietenkin vapauden ja toimettomuuden aiheuttamat uudet kansantaudit, levottomuus ja masennus, jotka eivät kuitenkaan ole samoja, jotka vaivasivat Akhilleusta, ja siksi stoalaisten mielipiteitä ei kannata kuunnella, jos haluaa ymmärtää myrmidonien päällikköä. Sen sijaan on ymmärrettävä tämä: Akhilleus ei pohdi, ei reflektoi, hän on mitä on, juuri silloin kun hänen täytyy olla sitä. Se ei tarkoita, etteikö Akhilleus olisi omalla tavallaan viisas. Päinvastoin, hän on kaikkein viisain oikeastaan juuri silloin, kun toimii toisin kuin olemme itse tottuneet toimintaa arvioimaan, kun tuomitsemme hänen suhteellisuudentajunsa puutteelliseksi omasta sosiaalista pääomaa ja kasvojen säilyttämisen ja menettämisen politiikkaa punnitsevasta näkökulmastamme käsin. Ei, meidän on yritettävä kuvitella, miksi kreikkalaiset ihailivat juuri Akhilleuksen kaltaista ihmistä niin kuin taiteilijaa, joka kykenee veistämään omasta, kohtalon langettamasta kivestään juuri sen teoksen, jota tilaisuus vaatii, ja miksi Akhilleus on juuri siksi malli kaikelle sille, mitä lännessä olemme tavanneet ajatella aidoksi olemassaoloksi, välittömäksi läsnäoloksi. 

Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole tällaisen sankarin huolen tai ahdistuksen aiheena, vaan se, mitä nyt tapahtuu, juuri sellaisena kuin se tapahtuu. Siksi Akhilleus muistuttaa Priamosta siitä, että säälin luoma side heidän välillään on ohut, ja perustuu vain siihen, että he itse vaalivat sitä varoen: "Niinp' älä tuimemmaks sinä kuohuta mieleni tuskaa, / ett' omat ehk' ei suojanikaan sua varjele, vanhus, / vaikk' olet etsijä turvan, vaan Zeun lait rikon ehkä." Hienotunteisuutta osoittaen Akhilleus käskee Hektorin ruumiin pestäväksi ja puettavaksi, "ett' ei Priamos sitä huomais / eik' ylen kuohuksiin polotaattoa sais näky poian", ja lopulta "itse Akhilleus vuoteeseen hänet nosti ja vuoteen / vankkurivaunuihin kera kumppanien". Sitten isketään uuhi teuraaksi ja aterioidaan. Tulen loimussa, "kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa",

Kukaan Homeroksen sankareista ei ole muotoaan vailla, ja jokaisen muoto on oma, ainutlaatuinen, yksi, eikä sota eikä vihakaan estä yhtäkään heistä tunnustamasta ja elämästä todeksi tätä tosiasiaa, kun sen tunnustamisen hetki koittaa.

Vasta paljon myöhemmin, kun kaupunkivaltioihinsa linnoittautuneet ja kaupankäynnillä, orjataloudella ja demokratialla Välimerta hallitsevat ateenalaiset ovat oppineet elämään tasavaltaisin neuvoin ja kasvoin, he tulkitsevat perintöään uudelleen, ja Sofokles voi kirjoittaa homeerisesta sankarista, joka on aivan toisennäköinen: Oidipuksesta, joka erehtyy kuvittelemaan, että hän on oman kohtalonsa, oman olemassaolonsa arvoituksen herra, mutta ennen kaikkea Aiaasta, joka kantaa kaunaa toisille akhaijeille, koska nämä ovat antaneet Troijan sodan viime vaiheissa kuolleen Akhilleuksen rintapanssarin Odysseukselle äänestyksessä, jota antiikin taiteessa pidettiin ateenalaisen demokratian esikuvana – ja heti on kauna kanssamme, kun tasavertaiset eivät enää kilpaile itsetunnon ja tarmon kentällä, vaan päättävät yhteisistä asioista enemmistön äänin. Aias, kaunan esi-isä, päättää tappaa kreikkalaisten johtajat, mutta menettää kasvonsa, kun Athene huijaa häntä luulemaan karjalaumaa öisen teurastusretkensä kohteiksi.

Vihan ja häpeän sortama Aias, entinen miehuuden kukka, ei kestä nöyryytystä, ja heittää itsensä miekkaansa. Kuten Akhilleus Iliaassa, Agamemnon ja Menelaos eivät ensin salli Aiaan hautaamista, mutta Odysseus vetoaa heihin: myös vihollisia on kunnioitettava kuolemassa.

Ei pidä ajatella, että kyse on tässä samasta kunniasta kuin Homeroksen sotatantereella, kun thymoksensa, suuriin tekoihin ajavan sielunsa pakottamat sankarit heittyivät toistensa miekkoihin, ja tulivat mitatuksi tavalla, josta ei voi neuvotella, koska sitä ei voinut epäillä tai kiistää: koska se oli ruumiissa tunnettu, tekoina eletty totuus omasta arvosta. Ei, Odysseuksen viekas kunnia on abstrakti yhteisöllinen sopimus, jonka myötä ajatukset yksilöiden olemuksellisista oikeuksista, joita voidaan jakaa tai kieltää ja jotka pohjaltaan ovat nyt omistusoikeuksia, korvaavat säälin. Sääli, aito, homeerinen sääli, perustuu osaan, siis kohtaloomme: niihin ominaisuuksiin, jotka syntymässä saimme, jotka jumalat, perhe, vertaisemme ja kansamme ja kielemme — biologia ja kulttuuri — meille jakavat, joita kannamme mukanamme ja joista käsin avaudumme tilanteisiimme, ja jos muutummekin eläessämme, on muutos ymmärrettävissä ainoastaan lähtökohdistamme käsin.

Sääli – tragedian ydin – on mahdollista vain, jos nämä ainutlaatuiset ominaisuudet tunnistetaan sekä välttämättömiksi että sattumanvaraisiksi: kaikki olisi voinut olla toisin, mutta kaikki tapahtui juuri niin kuin tapahtui, ja vain siksi toisin ei olisi voinut olla. Tämä olemisen, maailman ehtoihin heittyneisyyden tapa, on ihmisyyttä, ja sääli palauttaa sen mieleemme, kun muistamme kuolleita vanhempiamme ja lapsiamme kaikessa siinä, mikä heidän kohdallaan oli sekä totta että mahdollista.

Pelkkään kunniaan sidottu ihmisarvo ei ymmärrä sääliä. Kunnia perustuu abstraktiin käsitykseen elämämme aineen oletetusta itseisarvosta: minua on kunnioitettava, koska olen mies, koska olen ateenalainen, koska olen voittanut painiottelun, koska olen valjastanut orjani keräämään viinirypäleitä, jotka kasvavat minun omistamastani maasta, koska minä olen varustanut laivan, joka kantoi minun amforoissani minun viinini meidän meremme yli meidän siirtokuntiimme.

Kunnia perustuu aineen sisältämän mahdollisen arvon hyödyntämiseen, sen orjuuttamiseen niin, että syntyy fiktio ansaitusta arvosta: että minä olen se, joka työlläni olen saavuttanut jotain, oli se mitä tahansa, mutta viime kädessä vain minä olisin voinut saavuttaa sen, koska minä omistan itseni ja kohtaloni, koska minun minäni on minun muokkaamaani ainetta, ja koska minun minäni on minun minustani tekemäni välineeni ja sen arvo niin kuin kaiken sen mitä minun minäni hallitsee ja määrää on sen välineellisyys minun päämäärieni toteuttamisessa, ja minun päämääräni on omistaa Joonia, minun päämääränäni on omistaa Lyydia, minun päämääränäni on omistaa Aigeianmeri ja Joonianmeri ja saaret matkalla Italiaan niin kuin minä omistan saaret matkalla Rhodokselle, ja minä tulen hallitsemaan amforoiden tuotantoa Kumaesta Khalkedoniin ja viinin tuotantoa Spartasta pohjoisimpaan Thraakiaan, koska kauppiaiden Ateenassa ylin arvo oli omaisuus, joka säälimättömällä logiikallaan ei suostunut luopumaan enää koskaan Hektorin ruumiista, voitetusta omaisuudesta, ja joka niin ollen unohti ja unohtaa säälin ja vieraannutti ja vieraannuttaa meidät niin aineesta, olemisesta kuin itsestämme, osastamme ja kohtalostamme, biologiasta ja kulttuurista, kun Aineiaan opportunistiset perilliset, roomalaiset, valtaavat perin kunniallisilla ja läpikotaisen keskiluokkaisilla sotilaallisilla insinööritaidoillaan koko tunnetun maailman, käyvät sotaan sitä vastaan, ja länsimaiden rappio alkaa.