Kurssikirjastonhoitajan kesälomaa vietetään kesä- ja heinäkuussa ennen uusien tutkintovaatimusten ilmestymistä ja kirjahankintojen alkamista. Kesällä 1965 kirjastonhoitajan tehtävästään lomaileva Kari Aronpuro sai päähänsä käyttää kuuden viikon lomansa kollaasiromaanin kirjoittamiseen.

Tuloksena oli Aperitiff – avoin kaupunki, joka julkaistiin myöhemmin samana vuonna.

25-vuotias runoilija oli julkaissut esikoiskokoelmansa Peltiset enkelit vuotta aikaisemmin. Jo siinä käytettiin tekniikoita, jotka myöhemmin muodostuisivat hänen tavaramerkikseen: kollaasia, lähdetekstien menetelmällistä hyödyntämistä ja erilaisia upotuksia.

”Esikoisteokseni taisi olla myös ensimmäinen suomalainen runoteos, jossa on alaviite”, runoilija sanoo nyt, yli 50 vuotta myöhemmin ja hymyilee.

Aperitiff vei esikoisen tekniikat astetta pidemmälle. Teos koostuu muun muassa sanomalehtiteksteistä ja taulukoista. Juoni väistyy sivuun äärimmäisen moniaineksisuuden ja simultaanisuuden tieltä.

Kiittävistä arvioista huolimatta kirja herätti myös polemiikkia. Kemin kirjaston silloinen johtaja ei pitänyt sitä kirjallisuutena lainkaan ja kieltäytyi ottamasta sitä talon kokoelmiin.

Matti Pulkkisen käsitys romaanista sikana, joka syö kaiken, pitää ainakin Aperitiffin kohdalla paikkansa: vuoden 1978 uusintapainoksessa kollaasiromaani nielaisi jupakkaan liittyviä asiakirjoja, muun muassa itsestään kirjoitettuja kritiikkejä, yleisönosastokirjoituksia ja otteita Kemin kaupungin kirjastolautakunnan pöytäkirjoista.

Nyt romaanin julkaisemisesta on kulunut viisikymmentä vuotta, ja on tullut kolmannen painoksen aika. Romaani on myös saamassa jatkoa eräänlaiseksi trilogiaksi asti.

”Aperitiff oli ensimmäinen romaanini. Ajattelin, että jos vielä viidenkymmenen vuoden jälkeen kirjoittaisin kesän aikana toisen romaanin”, Aronpuro kertoo. Tekeillä on käännös amerikkalaisen David Marksonin kokeellisesta fragmenttiromaanista Reader’s Block. Yhdessä tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron kanssa toteutettava käännös on trilogian toinen osa. Lisäksi runoilijalla on työn alla myös eräänlainen pastissi Marksonin romaanista. Työnimellä Kääntäjän floppi kulkevasta käsikirjoituksesta on tulossa trilogian päätösosa. Teosten on tarkoitus ilmestyä ntamolta tänä syksynä.

Tampereen Kalevassa sijaitsevan valoisan ateljeekodin parvella on runoilijan valtakunta. Ikkuna antaa lehtevään puistikkoon, seinäpinta-alan kauttaaltaan peittävät kirjat puolestaan vievät kukin omaan maailmaansa.

Aronpuro esittelee uuden projektinsa taustalla vaikuttavia lähdeteoksia. Pöydälle kasaantuu korkea kirjapino, muun muassa Kaisa Kurikan väitöskirja Algot Untola ja Kirjoittava kone, Kristine Stilesin ja Peter Selzin Theories and Documents of Contemporary Art sekä nippu André Giden ruotsinnettuja teoksia. Toisaalta teoksesta löytyy omaelämäkerralliseksi tunnistettavaa materiaalia, esimerkiksi isän kirjeitä talvisodan ajalta. ”Tässä taas hämmennetään tätä subjektikysymystä”, moniäänisistä teoksistaan tunnettu tekijä toteaa.

Idea tutustua Marksoniin sai sysäyksen käsitteellisen runouden peruskivestä, Kenneth Goldsmithin Uncreative Writing -teoksesta, joka käsittelee kehystyksille ja lainatuille teksteille perustuvan konseptualismin runokäsitystä. Kiinnekohta tamperelaisen runoilijan runouteen on ilmeinen. Hän on kautta tuotantonsa ollut kiinnostunut kielen materiaalisuudesta ja erilaisten rekistereiden törmäyttämisestä. Suuri osa aineistosta on tavalla tai toisella lainattua.

Lainaamisen poetiikka sopii oikein hyvin runoilijalle, joka on tehnyt toisen elämäntyönsä kirjastonhoitajana ensin Tampereella, sitten Rääkkylässä, Kemissä ja vuodesta 1981 jälleen Tampereella. Elämä kirjojen ympäröimänä on vaikuttanut keskeisesti työtapoihin. Voisi kuitenkin kuvitella, että kokopäivätyön ja perheen ohella olisi vaikeaa julkaista teoksia säännöllisesti. ”Päinvastoin”, Aronpuro kiistää. ”Työ kirjastossa oli edellytys sille, että sain runoteoksia kirjoitetuksi. Aamut kirjoitin, päivät olin kirjastossa. Vuoden 1968 olin apurahalla ja huomasin, etten saa oikein mitään tehdyksi.”

”Vaan haittasivatko pitkät työpäivät lapsia, sitä en osaa sanoa”, runoilija muuttuu isäksi kääntyessään uuden kääntäjäparinsa puoleen. ”Lapsi sanoo, että ei haitannut”, tytär hymyilee.

Aikana ennen Googlea kirjastolaitos mahdollisti Aronpuron aineistolähtöisen kirjoittamisen. Sen vaikutus näkyykin esimerkiksi hänen teostensa arkistomaisessa rakenteessa. Vuonna 2008 julkaistussa Lehmän henkäyksessä kompositiota ohjaa aakkosjärjestys. Materiaalia puolestaan ammennetaan niin Werner Aspenströmin runoista, mainoksista kuin Sigfridus Aronus Forsiuksen Physicasta.

Syntyy vaikutelma, että kirjallinen perinne ei ole jatkumo vaan pikemminkin loputon avoin tietokanta, josta voi poimia itselleen mieleisiä kiintopisteitä. Mistä kirjailija sitten löytää lähdetekstejä – tai mistä lähdetekstit löytävät kirjailijan?

”Se onkin ihmeellinen asia”, Aronpuro toteaa.

Runoilija puhuu runoudesta visuaalisin ilmaisuin, esimerkiksi vertaamalla kokoelman kompositiota kuvataidenäyttelyn ripustukseen. Ensin on tila, joka sitten täytetään kirjoituksella. ”Kuvataitelija Mark Rothko on kertonut, että maalaa taulujaan valtavan suurella mutlarilla vahvistaakseen kokemusta siitä, että uppoaa sisään teokseen ja prosessiin, eikä voi määräillä sitä mitenkään. Koen kirjoittamisen samalla tavalla.”

Esseemuodon kehittäjänä tunnettu ranskalainen Michel de Montaigne on verrannut esseen kirjoittamista erilaisissa huoneissa vaeltelemiseen ja kirjojen lehteilyyn. Ajatuksia tulee kaikkialta, ja lopulta on mahdotonta sanoa, mistä ne ovat peräisin. Myös Aronpuron runoissa voi kuulla sivujen rapinaa.

Poetiikkaansa koskeviin kysymyksiin runoilija vastaa useimmiten vetämällä laajasta kirjastostaan esiin opuksia, jotka ovat tavalla tai toisella tarjonneet materiaalia. Ajattelu hahmottuu hänen puheissaan hyvin materiaalisena prosessina ja runous kirjaimellisesti kirjallisuuden sisällä elämisenä.

Kirjailijan työhuoneesta voi tunnistaa teoksia, esineitä ja kuvia, joita on kuvattu kokoelmassa jos toisessakin. Ikkunalaudalla nököttää pieni punainen kirjanen, josta kasvaa ihmisen korva merkittyine akupunktiopisteineen. Samankaltainen esine löytyy Rihmasto-teoksen (1989) runosta Ja korvat tuli. Runossa esineen kuvaus muodostaa Aronpurolle tyypillisen ekfrasiksen, visuaalisen taideteoksen esittämiseen sanoin:

”Vitriinin mitat ovat 15 x 15 x 15 cm. Lasikon pohja on päällystetty viininpunaisella satiinilla. Sille on asetettu makaamaan vermilion punaiseen muoviin sidottu kirja, jonka kanteen on painettu kullalla QUOTATIONS FROM MAO TSE-TUNG. Niteen korkeus on 94 mm.”

Esine on peräisin Kiinasta. ”Olimme Shanghaissa opetussairaalan katsomossa todistamassa kohdunpoistoleikkausta, jossa ainoana kivunlievityksenä oli potilaan korvaan pistellyt akupunktioneulat”, hän kertoo muina miehinä.

Runoilijan puheessa erikoinen anekdootti seuraa toista, ja useat teosten hullutuksista paljastuvat tositapauksiksi.

”Etsivä löytää, mutta on tiedettävä, mistä etsiä. Eläkkeelle jäätyäni luin Tampereen eri hallintokuntien vuosikertomukset vuosisadan vaihteesta aina vuoteen 1960 saakka. Sieltä löytyi monenlaista. Sellainenkin tapaus, että vuonna 1942 elintarvikepula oli niin ankara, että ei ollut antaa kauraa Tammerkoskessa talvella majaileville sorsille. Siihen asti palolaitoksella oli ollut ikiaikainen määräraha niiden ruokkimiseen. Linnut näkivät nälkää. Niinpä näistä pöytäkirjoista löytyi kaupunginhallituksen päätös, että sähkölaitokselle annettiin tehtäväksi johtaa sähköä lampeen, jotta nälkiintyneet sorsat pääsevät pois kärsimästä.”

Anekdootti päätyikin sitten kirjailijan teokseen Kihisevä tyhjä. Tällaisista vaikutelmista syntyy myös teosten huumori. Vakavuus ja groteskius häämöttävät naurun taustalla. Aronpuro on samaa mieltä.

”Ovathan vaikkapa Kafkankin romaanit aivan tavattoman hauskoja!”.

Ja korvat tuli -runo päättyy: ”Teoksen nimi viittaa erään toverin eräälle toverille antamaan erästä toveria koskeneeseen toimeksiantoon: Tapa ja tuo korvat tositteeksi tehtävän toimittamisesta”. Runossa Aronpuro yhdistää totalitaristisen maolaisuuden diskurssin kiinalaisen lääketieteen ajatukseen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Rekistereiden vastakohtaisuus tekee näkyväksi yhteyden valtion harjoittaman väkivallan ja perinteen häivyttämisen välillä. Viesti on selvä: ihmisen hyvinvointi on vaarassa totalitaristisen järjestelmän puristuksessa.

Oppi on tullut kantapään kautta. Vielä 1970-luvun alussa Aronpuron kokoelmia leimasi usko kommunismiin. Hän ei ollut yksin. Samaan aikaan Ranskassa Julia Kristeva, Roland Barthes ja Philippe Sollers kumppaneineen tunnustautuivat maolaisiksi ja matkustivat vuonna 1974 tutustumismatkalle Kiinaan. Kaksi vuotta myöhemmin ranskalaiset Tel Quel -liikkeen ajattelijat irtisanoutuivat maolaisuudesta.

Samoihin aikoihin Aronpuron usko niin kutsuttuun reaalisosialismiin romahti. Hän törmäsi ruotsalaisen Clarté-lehden laajaan artikkeliin toisinajattelijoiden medikalisaatiosta Neuvostoliitossa ja alkoi epäillä, että asiat Kiinassa olisivat toisinajattelijoiden suhteen samalla tolalla. Ideologinen kriisi osui yksiin myös taiteellisen kriisin kanssa. Oli vähällä, ettei runoilijantyö katkennut siihen.

“Katselin vuonna 1973 julkaistua Moskovan ikävää, että onpa siinä surkea ja laiha kirja. Tuntui, että jokin tie oli kuljettu loppuun”.

Oli siis palattava alkuun. Aronpuro lainasi Tukholman kuninkaallisesta kirjastosta imagismin asiakirjoja, joita alkoi kääntää ja tutkia. Paluu imagismiin oli myös paluu esikoisteoksen poetiikkaan, johon Eeva-Liisa Mannerilla oli ollut oma vaikutuksensa.

“Esikoisteoksen kirjoittamisen aikaan kävin usein hänen luonaan Mäntykadulla. Se oli oikein mukava paikka. Lämmin, toisin kuin hänen kotinsa Orivedellä, jossa lumi leijaili sisäpuolellakin. Inversiot hän aina käski ottaa pois, aivan imagismin oppien mukaan. Ei turhia sanoja. Virta on aina leveämpi kuin leveä virta, niinhän se on”, Aronpuro muistelee.

Imagismin ohelle tuli semiotiikka. 1975 Aronpuro perusti Pohjoiskalotin Semiotiikan Laitoksen, jolle määräsi työajat sekä investoi sanakirjoihin ja roskakoriin. Pitihän runoilijalla nyt roskakori olla.

Laitoksen perustaminen oli käännekohta, josta alkoi uudenlainen vaihe.

“Siihen asti olin toiminut vaistonvaraisesti ja epäammattimaisesti. Olin ajautunut hyvän palautteen ja kiitoksen kautta siihen, missä olin, jos ajatellaan Pierre Bourdieun käsittein. Laitoksen puitteissa aloin luoda järjestelmällisempiä työtapoja ja opiskella oikein kunnolla.”

Tuloksena oli vuonna 1977 omakustanteena julkaistu Kalpea aavistus verenkierrosta, joka aloitti Aronpuron semioottisten kokoelmien sarjan. “Se oli sellaista vakavaa leikkiä”, hän summaa.

Vakava leikki määrittää Aronpuron menetelmiä laajemminkin. Vaikka työtavat muuttuivat systemaattisemmiksi, syntyvät tekstit usein lopulta taiteellisen intuition tuloksena. Prosessi on avoin.

“Sitä ei voi täysin selittää, miten eri materiaalien valinta ja yhdistely tapahtuu. Sen voi kuitenkin sanoa, että lausumilla on erilaisia äänilajeja, kaikuja, jotka kohdatessaan synnyttävät jotain uutta. Vain pahimman teinihuumorin siivoan pois”.

Eräänlainen käännekohta oli myös vuonna 1986 Aloha!-lehdessä julkaistu Jussi Vähämäen suomennos Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin esipuheesta teokseen Tuhat tasankoa. ”Rihmasto” – joka päätyi myös yhden Aronpuron kokoelman nimeksi – merkitsi semioottisen vaiheen muuntumista kohti deleuzelaista filosofiaa. Derridalainen tekstikäsitys näkyi myös voimakkaasti.

Bricolagen käsite nouseekin runoilijan puheissa usein esiin vertauskohtana runoilijantyölle. Kyse on eräänlaisesta askartelusta, yhteensopimattomien ainesten kytköksistä ja kielen epätäydellisyyden esiin tuomisesta. Bricoleur järjestelee materiaalia, joka ei viime kädessä ole kenenkään omaa eikä palaudu mihinkään alkuperään.

”Walter Benjamin on varsinainen bricoleurien kuningas. Kaikki ovat onnellisia, ettei hän koskaan saanut Passagenwerk-teostaan valmiiksi. Se jäi niin ihanaksi, fragmentaariseksi.”

Myös runoilijan tehtävä määrittyy hajanaisuuden maastossa liikkumisena, hajautuneena itsekin. ”Teos on tekijyyttä tapahtumana”, Aronpuro summaa käsitystään runoudesta.

Runoilijan teosten moniaineksisuus ja fragmentaarisuus muistuttavat, että suuria kertomuksia ei ole olemassa. On vain lukemattomia risteäviä todellisuuksia. ”Minua eivät juonet ole koskaan erityisemmin kiinnostaneet tai kuvaaminen ylimalkaan. En tiedä mikä siinä on, että hyvät tarinat eivät kiehdo.”

70-luvun voimakas poliittisuus on vuosien saatossa muuntunut spektaakkelin yhteiskunnan ja diskurssien ideologisuuden analyysiksi. Esimerkiksi viimeisimmässä teoksessa pelkkää barnumia Aronpuro tutkii kielen konstruktiivisuutta 1800-luvun show-miehen ja mainosmaakarin P. T. Barnumin kirjoitusten kautta. Teos ei näytä kokonaisia, ajattelevia toimijoita, vaan kysyy Foucault’n ja Deleuzen hengessä, kuinka subjektiutta yhteiskunnassa tuotetaan. Barnumin sanoja mukaillen: ”ilmoittaminen on sivistyksen tapaista (advertising is like learning): vähän sitä on vaarallista”.

”Benjamin sen sanoi: Kielessä ei koskaan ole pelkkiä merkkejä”, Aronpuro sanoo. ”On puhuttava lausumien suhteista.” Ihmistä, yhteiskuntaa ja kieltä on siis tarkasteltava yhteenkietoutuneina ulottuvuuksina. Kuten Barnumin elämäkin näyttää, kielen konstruktiivisuus ymmärretään usein vallan paljon paremmin uusliberalistisissa ja kaupallisissa piireissä. ”Kun katsoo mainosmiehiä, oman alansa runoilijoita, näkee että kyllä mainostoimistoissakin on luettu Derridaa”.

Aperitiffin fragmentaarisuus ennakoi uuden median tarjoamaa tekstikäsitystä aikana, jolloin digitaalisesta tekstinkäsittelystä ja Internetistä ei ollut vielä tietoakaan. Sittemmin kollaasistakin on tullut valtavirtaa, mutta Aronpuron kokoelmat ovat säilyttäneet tuoreutensa.

Runoilija on avannut tietä erilaisille kokeellisuuksille ja uudenlaisille tekstikäsityksille jo viidenkymmenen vuoden ajan. Aronpuron tuotantoa laajasti esittelevässä antologiassa Retro 1964 – 2008 kirjallisuudentutkija Vesa Haapala on luonnehtinut, että hän ”kuuluu niin aikamme avantgarden klassikoihin kuin uuden runon hienoimpiin tekijöihin”. Kokeellisuudestaan ja vaikeudestaan huolimatta hän on saavuttanut aseman jonkinlaisena avantgarden Topeliuksena, jota luetaan hyvinkin erilaisten yleisöjen piirissä. Harvaa kokeellista runoilijaa esimerkiksi pyydetään kirjoittamaan juhlarunoja virallisiin yhteyksiin, mutta Aronpurolle tämäkin vastapaino avantgardelle on tullut vuosien saatossa tutuksi.

Miten runoilija itse hahmottaa paikkansa suomalaisella runokentällä?

”Aina ei tietysti ole ollut näin, mutta nykyään en seuraa muiden tekemisiä kovinkaan paljon. Keskityn pitkälti omaan työhöni.”

Kirjailija painottaa, että kokeellisuutta on tarkasteltava aina suhteessa kokonaiskuvaan ja vallalla oleviin konventioihin. Toisaalta teknologia ja poetiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Esimerkiksi esikoiskokoelman typografisten kokeilujen taustalla oli mahdollisuus latoa lopettavan kirjapainon kaupallisia ja muita erikoismerkkejä tarpeen mukaan käyttäen ja muokaten. Niin syntyivät monet teoksen erikoisemmista sivuista. Uusi teknologia ei sen sijaan ole vaikuttanut Aronpuron metodeihin paljoakaan. ”En ole sen suhteen kovin utelias. Pysyttelen hillitysti jälkeenjääneenä”, hän toteaa, leikillisesti.

Entä mitä trilogian jälkeen? "Voisihan sitä pikkuhiljaa lopetellakin, mutta en toisaalta taida edes osata. Minulla on mielessä jo uusia projekteja, seikkailuja."