Talviväristyksiä
Kenelle mahtoi kerran kuulua tämä jätättävä posliinikello , joka lyö kolmeatoista kukkiensa ja jumaltensa keskeltä? Ajattele kuinka se joskus matkasi Saksinmaalta menneitten aikojen postivaunuilla.
(Kuluneista ikkunanpielistä roikkuu erikoisia varjoja.)
Ja sinun venetsialainen peilisi, syvä kuin viileä lähde, ammoin kullattujen lohikäärmeiden kiertämä, kuka katseli itseään siitä kerran? Voi! olen varma, että moni nainen on kylvettänyt kauneutensa syntiä noissa vesissä; ja ehkäpä, jos katselisin pidemmän aikaa, voisin nähdä alastoman aaveen.
- Sinä roisto puhut usein tuhmia.
(Näen hämähäkinseittejä suurten ikkunaluukkujen päällä.)
Matka-arkkumme on myös hyvin vanha: katso miten tuli punaa sen surumielistä puuta; haalistuneet verhot ovat yhtälailla vanhat, kuten myös nojatuolien kulunut verka, ja vanhat gravyyrit seinillä, ja muut muinaiset asiamme? Eikö sinustakin tunnu, että jopa punapeipot ja sinikat ovat haalistuneet ajan myötä?
(Älä ajaudu haaveksimaan noista hämähäkinseiteistä, jotka värisevät suurten ikkunaluukkujen päällä.)
Sinä rakastat kaikkea tuollaista, ja juuri siksi voin elää kanssasi. Etkö tahtoisi, siskoni, menneet ajat silmissäsi, että johonkin runooni sisältyisivät nämä sanat: "haalistuneiden asioiden ylevyys"? Uudet esineet ovat sinulle vastenmielisiä; myös sinua niiden röyhkeä kiilto pelottaa, ja sinun on pakko kuluttaa se pois, mikä on vaikeaa niille jotka eivät nauti toiminnasta.
Tule, sulje vanha saksalainen almanakka, jota niin tarkkaavaisesti tutkit vaikka se ilmestyikin yli sata vuotta sitten ja siinä mainitut kuninkaat ovat jo kaikki kuolleet, ja minä käyn makaamaan vanhalle matolle pää sinun hellässä sylissäsi, oi levollinen lapsi väreistä kauhtuneessa puvussasi, ja minä puhun sinulle tuntikausia; niittyjä ei enää ole ja kadut ovat tyhjät, minä kerron sinulle tavaroistamme... Harhailevatko ajatuksesi?
(Hämähäkinseitit värisevät suurten ikkunaluukkujen päällä.)
Syysvalitus
Siitä pitäen kun Maria jätti minut lähteäkseen toiselle tähdelle - mille, Orionille, Altairille, vai sinulle vihreä Venus? - olen aina rakastanut yksinäisyyttä. Miten monia pitkiä päiviä olenkaan viettänyt yksin kissani kanssa. Kun sanon yksin, tarkoitan ilman materiaalista olentoa, sillä kissani on mystinen seuralainen, se on henki. Voin siis sanoa viettäneeni pitkiä päiviä yksin kissani kanssa ja yksin erään latinan rappion viimeisen auktorin kanssa; sillä outoa ja erikoista kyllä, siitä pitäen kun tuo kalpea olento lakkasi olemasta, olen rakastanut kaikkea minkä voi kiteyttää sanaan "hiipuminen". Niinpä lempivuodenaikani on tuo kesän viimeinen voimaton vaihe, joka tulee juuri ennen syksyä, ja päivittäisen kävelyni ajankohdaksi valitsen hetken jolloin aurinko levähtää ennen kuin se vaipuu taivaanrannan taa, kun kuparinkeltaiset valonsäteet lankeavat harmaille seinille ja kuparinpunaiset säteet lankeavat ikkunanpieliin. Samaan tapaan se kirjallisuus, jota kohti henkeni kääntyy nautintoa hakiessaan, on Rooman viimeisten vaiheiden kiusattu runous, niin kauan kuin siihen ei sekoitu pienintäkään vivahdetta barbaarien piristävästä vaikutuksesta tai ensimmäisten kristittyjen latinan lapsekasta jokellusta.
Olin lukemassa yhtä noista kallisarvoisista runoista (niiden keinotekoinen väri tuottaa minulle suurempaa iloa kuin nuoruuden puna) ja silittelin kädelläni puhtaan eläimen turkkia kun posetiivi alkoi soittaa voipuneesti ja surumielisesti ikkunani alla. Se soitti leveällä puistokäytävällä, jota reunustavien poppeleiden lehdet näyttävät minusta synkiltä jopa keväisin nyt kun Maria on kynttilöiden saattelemana mennyt tuota tietä viimeisen kerran. Murheellisten soitin, todellakin: piano välkehtii, viulu antaa resuisista sisuksistaan valoa, mutta tämä posetiivi saatteli minut epätoivoisiin uniin muistin iltahämärissä. Kun se nyt hyräili esikaupunkien sydämiä ilahduttavia vulgaareja sävelmiä, vanhanaikaisia ja banaaleja, miksi sen toistuva melodia kävi sieluuni ja sai minut kyynelehtiväiseksi kuin romanttinen balladi? Hitaasti maistelin sen säveliä, enkä heittänyt edes pientä lanttia ikkunastani siinä pelossa että olisin saanut itseni pois tolaltani havaitessani ettei soitin laulanut yksin.