Janon teemana on tällä kertaa ”vanhanaikainen”. Olemmeko siis alkaneet konservatiiveiksi? Astuneet pois kehityksen tieltä? Ryhtyneet taantumuksen palvelukseen?

Vai olemmeko vain jälleen kerran jotenkin ironisia?

Tietysti. Ihan vakavissamme olemme silti kyllästyneet siihen odotukseen, että runouden pitäisi olla alati jotain uutta.

Tosiasiahan on, että runous on jotain perin juurin vanhanaikaista. Tristan Tzara veteli fragmentteja hatusta jo vuonna 1915. L=A=N=G=U=A=G=E -runous eli kukoistustaan 1970-luvulla. Mallarmé oli vapautuneen käsittämätön jo ennen isovanhempiemme syntymää.

Avantgarden voitokas marssi on jatkunut jo niin pitkään, että haarniskan sisällä kolisee enää kasa luita.

Siksikin olemme kyllästyneet siihen itsepintaiseen ajatukseen, että ollakseen kiinnostavaa ja validia runouden pitäisi olla jatkuvaa avantgardea – siis jatkuvasti eteenpäin vyöryvää taistelua uutuuden puolesta – ja kirjoitettu kernaasti viimeisen parin vuoden sisällä.

Maailma on täynnä kirjoitusta, joka ansaitsee keskittymistä ja kiireettömyyttä. Paras kirjoittaminen ja lukeminen ei tapahdu hetkessä, vaan ottaa oman aikansa. Joskus kuukausia, joskus muutamia satoja vuosia.

Tässä Janon numerossa teemme pieniä satunnaisia pistokokeita sinne ja tänne runouden myöhemmässä historiassa. Mallarméa, Elytistä, Jacobia. Kurttoa, Paasosta. Unohduksen runtelemia ranskalaisia pikkuromantikkoja. Kari Aronpuro. Palladium-kustantamo.

Kuin varkain alateemaksi on muodostunut proosarunon historia. 1800-luvun ranskalaisista proosarunoista vedämme yltiösuoran viivan Max Jacobin dadaismin ja surrealismin käryisiin oikkuihin, joista puolestaan oiomme mutkat suoraan Marianna Kurton ja Markku Paasosen tuoreisiin teksteihin. Asioilla on syynsä, historialla kulkunsa, ruoudella traditionsa.

Sivupolkuna, ja ikään kuin bubbling down under, tutustumme myös lyhykäisesti australialaisen Philip Hammialin pieniin proosarunoihin.

Ja jottei tradition varjo kävisi turhan lyhyeksi, mukana on myös valikoima Nobel-palkitun Odysseus Elytiksen runoja.