I

Kääntäminen tai käännyttäminen, mutta vain jos kääntyminen on mahdollista.

Vaan entä jos sanasto haroo taas kerran kohti toistoa (silmä, silmäluomi, silmälasit, silmäpako) jota alkutekstissä ei ole, tai tarkkuuden seuraaminen muodostaa vaikutelmia suoranaisista käännös-, äännös-, tai jäännösvirheistä?

Edellisiin on kaunis vastaesimerkki, hänen monikollinen ajattelunsa. Sen mukaan pitää kääntää sekä mahdottomia teoksia että väärin niitä teoksia joita olisi liiankin mahdollista houkutella suomenkieleen, jotta ilmaisun kuvitellut rajat alkaisivat rakoilla todellisia mahdollisuuksiaan kohti. Voitaisiin jopa väittää ettei kieli tarvitse käännöksiä jotka solahtavat sen jo-tunnettuihin mahdollisuuksiin.

Tämä teksti on omistettu Leevi Lehdon muistolle.

Tämä teksti ei kunnioita alkutekstiä.

II

Gösta Ågrenin viehättävässä näkemyksessä maailman puhutuin kieli on äidinkieli. Tästä kasvamme aina vain eriytyneempiin sosiaalisiin todellisuuksiin. Samalla myös äidinkieli muuttuu tavoilla, jotka eivät ole niinkään kaunokirjallista vieraannuttamista kuin jonkinlaista hidasta levottomuutta.

Ehkä siksi hetkittäin tuntuu, että on jokin psykopatologinen vääjäämättömyys, joka työntää kulloistakin nykyisyyttä erilleen puhunnan aiemmista muodoista. Isästä, äidistä, suvusta ja huoneista. Kunnes riittävän pitkän ajan jälkeen yhteisessä kielessä alkaa ilmetä omituisia sanastoon ja virke- ja virherakenteisiin kytkeytyviä traumoja: en enää aina ymmärrä äitiäni, hän minua.

Tai sanotaan nyt vaikkapa suomalainen sisu, allitteraatio – tai ovela säkeenylitys – totuusarvon muokkaajana.

Vastaavasti on metkaa huomata, miten usein jokin sana havahtuu talvehtimisestaan ja pontevoituu taas kohdalliseksi. Minua kiehtoo esimerkiksi isovanhempieni epäintuitiivinen tapa kutsua kiroilua siunaamiseksi.

Mitä siellä nyt taas siunataan.

Ikään kuin lausetta ei edes osoitettaisi kenellekään (näkyvälle).

Silti ohjelmoinnin kieli lienee ainoa, joka ei perustu dialogille. Kehittyvät ohjelmointitaidot saattavat toki mahdollistaa abstraktis-loogista nautintoa, jossa parhaimmillaan ilmenee myös säikeitä aiheen ymmärtämisen ja/tai kunnioituksen aiheuttamasta dialogisuuden kokemuksesta, mutta kasvavat ohjelmointitaidot antavat etupäässä keinon käskeä paremmin. Go to III

III

ja takaisin aikaan jolloin maailma saattoi olla vielä dialoginen. Tuolloin eräs ystäväni tokaisi henkevällä nuotilla kirjailijoiden luovan kirjallisuutta, kääntäjien maailmankirjallisuutta. Luultavasti mikään ei ole sittemmin suhteellistanut ja jäsentänyt käsityksiäni niin yllättäen kuin tuo virke.

Se väläyttää myös ihannetta, jossa, vaikka siinä kiihtyykin melkoisia institutionaalisia hankaluuksia, on mukava viivähtää. Jos toimeentuloon ja keskenään eriäviin makuihin liittyvät ongelmat sysätään hetkeksi tietoisuudesta, eikö hyvän kääntäjän määritelmäksi ehdottaudu jokin sellainen, että hän ei tunne vain lähdekieltä ja sen kirjallisuutta, vaan ymmärtää myös oman kielialueensa tilannetta ja kääntää teoksia joilla on sille todellista annettavaa.

Miksi yleensä kääntää?

Tai kääntäen: kirjoittaa?

IV

Ystäväni ajatus maailmankirjallisuudesta on ohjannut kokemaan uudestaan (ja ensimmäistä kertaa kouluvuosien jälkeen) vieraan kielen oppimiseen liittyviä nautintoja. Yksi kiehtovimmista on, että jossain vaiheessa hallitsee vaikkapa espanjan rakenteet riittävän hyvin, jotta ymmärtää virkkeiden etenemisen silloinkin kun puutteellinen sanavarasto pettää ja tekstiin jää vain eräänlaista yöllistä merkitysaihoiden sumua, silkkaa rytmiä ja äänenväriä, joiden runollisessa ilmapiirissä saattaa viihtyä jopa paremmin kuin kielessä jota ymmärtää.

Toisinaan tuosta sumusta sinkoutuu myös kysymyksiä. Entä jos olemme ymmärtäneet merkityksen väärin, kun ajattelemme sen sijaitsevan vain siinä minkä ymmärrämme, mistä voi tehdä parafraaseja, mitä voi siteerata esseessä.

Ehkä kääntämisen yksikköinä pitäsi ajatella rytmiä ja painetta, jonka teksti muodostaa oman etenemisensä suhteen, keinoihin joilla teksti säätelee tuota painetta. Keinoihin, joilla teksti säätelee hiljaisuutta.

Entä jos meillä onkin nimettyjen teosten rinnalla valtavasti käännöksiä, joita ei sellaiseksi tunnisteta. Näitä pitäisi jäljittää siitä miten teksti ymmärtää maailman (minkälaisin hitauksin, tarkkuuksin, mittakaavoin), ei siitä mitä tai miten se maailmasta kertoo.

V

Toinen vieraiden kielten oppimiseen liittyvä ilo: huomata, kuinka taitavia suomennokset ovat koko ajan olleet. Kenties kaikki turhan kerkeästi aloitettavissa oleva puhe siitä, mitä jää kielten väliselle matkalle, peittää näkyvistä sen mitä kaikkea kuitenkin siirtyy. Ja mitä kaikkea uutta kieleen saattaa näin muodoin tarttua.

Kääntämällä saa myös aavistuksia kuinka hauraista mutta lujaksi punostuvista säikeistä runokieli ja kieltä kehystävät rakenteet voivat koostua. Lumoava vaikeus, yhä uudelleen, juuri kun luuli voivansa tuudittautua. Kääntämällä nöyrtyy myös huomaamaan, kuinka monin epäsuorin tavoin runous merkitsee, miten yllättävistä saumoista muodon ja sisällön dyadiin vuotaa jotain kolmatta, neljättä, viidettä...

Kersti Juva on esitelmöinyt kauniisti kääntäjille suoduista kaunokirjallisista kohtaamisista. Hän korvaa ajatuksen, jonka mukaan kirjaa jota ei kannata lukea kahta kertaa ei kannata lukea ensimmäistäkään kertaa, suoremmalla ja syvemmin leikkaavalla versiolla: ”Minun käy sääliksi kaikkia ihmisiä, jotka eivät saa kääntää kirjoja.”

VI

Ajatus maailmasta, jossa ammattikirjailijan identiteetillä itseään kiusaavat olennot eivät tekisi talouttaan ylläpitäviä välitöitä, vaan kääntäisivät.

Kääntämisen ja suomentamisen rinnalle voidaan heijastaa myös (tiettävästi) Ezra Poundin aloittama versiointi. Siinä alkutekstiä muokataan, suunnataan ja painotetaan kielen ja aikakauden ominaisuuksien mukaan, mutta ei kuitenkaan uuden teoksellisen identiteetin ehtoja täyttäen. Esimerkiksi versiointia taajaan hyödyntävä Don Paterson irtaantuu paikoin Rainer Maria Rilken Sonetteja Orfeukselle teoksen alkutekstistä, jotta hän löytäisi luontevammaksi katsomiaan englanninkielisiä tiloja esimerkiksi loppusointujen tarpeisiin ja muuntaisi sieltä / täältä tekstin painotuksia resonoimaan oman aikamme kysymysten kanssa.

Ei ehkä aivan versio versioinnista, mutta silti huomionarvoinen käännösratkaisu: Anne Carsonin englanninnos Euripideen Bakkanteista on maadoittanut antiikin kulttuuriin liittyvää kontekstuaalista vierautta siten, että lukijalle yleensä alaviitteissä tarjottava tieto on lisätty kuoron repliikkeihin. Näytelmän kuoro ei Carsonin versiossa vain kerro, vaan myös selittää antiikin maailman ja jumaltaruston vieraaksi käyneitä piirteitä.

Kuin edellisten synteesinä Paterson on sanonut kadehtivansa Suomea, koska täällä esimerkiksi William Shakespearen tuotantoa voidaan kääntää muuttuvan kielen ja lukemisen muuttuvien sensibiliteettien tarpeisiin. Briteissä Shakespeare on aina vain fashinoivaa mutta sellaisena myös suurelta osin museoitua sanontaa, jonka nykylukijoille lähes opaakkien kielivitriinien muut ansiot eivät tihku ymmärrykseen saakka.

Esimerkiksi unhappy, mutta verbinä, käskymuotona.

VII

Pohdiskelen toisinaan Pariisiin Les Gobelins’iä. Että on paikka, jossa valtavia kudonnaisia valmistetaan keskiaikaisten käsityömenetelmien hitaudella. Tavoitteena ei ole taas yksi kahden vuoden välein valmistuva eksemplaari, jota kukaan ei usko tarvitsevansa, vaan että kerran opittu taito ei katoasi hetkellisten olosuhteiden vuoksi. Eräs kääntämisen huomaamattomia ansioita on, että se antaa kelpo tekosyyn opetella runokeinoja ja -muotoja jotka eivät juuri nyt, juuri meillä, ole ajankohtaisia, kenties koskaan, enää.

Kunnes taas ehkä.

Esimerkiki Leevi Lehto osoittaa alkuvuonna 2020 julkaistavan John Keats -käännöksensä avulla, että mitallinen ja loppusointuinen runous on paitsi teknisesti mahdollista, se on myös mahdollista ilman tahatonta komiikkaa tai ilmaisun kohostettua vieraannuttamista. Alkuteksti, jota kunnioittaa riittävästi, on saanut yrittämään, ylittämään tavoilla joihin aikalaiskulttuurin mittaa ja soinnillisuutta ylenkatsovat tai näitä parodioivat käytännöt eivät juurikaan rohkaise. Mutta Leevin Keats-käännöksen myötä meillä on abstraktien toiveiden ja spekulaation sijaan todiste: kirjallisuus, jonka ei pitänyt olla enää mahdollista, on taas kirjallisuutta mitä elävimmässä muodossaan.

VIII