Suomi, 1980-luvun loppu

Tämä on oikeaa elämää, kaukana kaikesta, täällä, paikassa
jossa ei tapahdu mitään merkityksellistä, maassa
jonka useimmat maut eivät maistu miltään,
jos ei oteta lukuun yksinäisyyttä ja vuodenaikojen värejä,
jossa seurana on joukko olemassaolon raaka-aineita: paljon taivasta,
kiveä, kuu, vettä ja mäntyjä – ennen kaikkea mäntyjä,
koivujakin kyllä, mutta aurinkoa ei liiaksi, ei edes riittävästi,
siellä täällä kunnollisia ihmisiä, joista ei löydä rabbia eikä ystävää itselleen,
toimilleen omistautuneita työntekijöitä,
joita on kummallista lähestyä, joiden kanssa on erilaista ystävystyä,
jotka tunnollisesti hoitavat tehtävänsä myös silloin kun hallitus,
tämä joka etenee varpaillaan koska paikallaan ei voi polkea,
kieltäytyy ottamasta vastaan Transsilvanian unkarilaisia ja
puhdistaa omatuntonsa maailman silmissä
esittämällä epäröivän kutsun kolmellesadalle kurdipakolaiselle,
tietämättä mitä siitä koituu sen omille alamaisille,
niille jotka elävät metsissä oikeaa elämää ja vaikenevat saarimökeissään,
sillä välin kun männyt tähyävät taivaalle, äidit keittävät kahvia
ja kaukana Helsingissä, pääkaupungissa, avautuu Pandoran lipas.

Athos

Kiinnostus botaniikkaan ja uskontoon
sai hänet lähtemään sinne,
tuolle pidättäytymisen niemimaalle
Koillis-Kreikassa.

Joka puolella kalliota ja merta
tuona kaukaisena kesänä,
leipää, hunajaa ja kynttilöitä,
vahaa ja nahkoja,
sammuvia valoja.

Pikaisesta vierailustaan
luostarin kirjastossa
muistaa hän nyt
parhaiten tuoksun,
kostean kuin naisen häpy,
pakottavan päihdyttävän,
kun hän tuulispäänä poimi terälehdet
mustan papinkaavun alta.

Olohuoneessa matkalla karbalaan

Koko päivän olemme katselleet
ruudulta päin näköä lähestyviä helikoptereita,
sudenkorentoja.

Sinäkään et tiedä, mihin
tämä väkivaltainen marssi johtaa,
ylpeydellä ja pommeilla silattu,
kohti vapautta, rauhaa ja rahaa tähdätty.

Kuuntelimme monta tuntia
sujuvaa valheiden virtaa
englanniksi ja arabiaksi,
eikä ollut enää syytä epäillä yhtä:
kasvoja, jotka meille runneltuina näytettiin,
ei herätettäisi eloon.

Este

On itsestään selvää, että elämäni pimeydessä surmaan heidät uudestaan,
ihan niin kuin on selvää, että 'päivänselvä' tarkoittaa itsestään selvää nyt ja aina.
Siitä asti kun gasellin silmät ja elämä jättivät minut
minun on ollut helpompi huomata itseään ruokkivat himot,
mielenilmausten murtajat –
kainalosauvojen ja rukousmattojen päälle asettelivat nastoja
ne muka hyvät tyypit,
jotka murskaavat kissojen hännät ja ihmisen.
Kaikki ne, jotka ampuvat päähän ja jalkoihin,
potkivat suoraan sydämeen, juoksevat eteenpäin.

Elämän pimeydessä rakkaus nousee –
ympärillä ja sisällä vallitsevan väkivallan esteeksi.
Minä katselen sen pieniä jalkoja ja ihmettelen,
kuinka se pysyy pystyssä niillä maailmassa,
jossa ankara tuuli vimmaisena puhaltaa.

Kuin kehä pyhimysten yllä
valo nousee alhaalta.
On selvää: se valaisee
päiviemme vaikeat yöt,
kun taustalla maailma polkee jalkaa.