Sain Facebookin Messengerin kautta viestin latvialaiselta runoilijalta, johon olin tutustunut runofestivaaleilla Väli-Amerikassa. Emme osaa toistemme äidinkieliä, joten kommunikoimme englanniksi.

Kysyin: ”Moi! Onko runo lyhyt ja yksinkertainen, vaiko pitkä ja monimutkainen?” Hymiö.

”Lyhyt ja yksinkertainen”, kollega vastasi. Perässä tuli liite.

Runo oli 18 riviä pitkä. Sain Monta Kroman (1919–1994) runon nähtäväkseni lätin kielellä (jota en ymmärrä) sekä englanninkielisenä raakaversiona. Kyseessä oli naismodernistin hieno, kutsuva, houkutteleva runo 1960-luvulta. Heti teki mieli yrittää suomentaa se.

Vuosien varrella olen vastaanottanut lukuisia samanlaisia toimeksiantoja. Yleensä tämäntyyppisistä töistä ei runoilijoille makseta. Palkkiota ei edes muisteta kysellä. Toimimme kaveripohjalta, olemme tottuneet auttamaan. Runoilijoiden valuuttaa on rakkaus runouteen.

Olin kuitenkin hiljattain herännyt liian suureen työmäärään ja sen seuraamuksiin. Halusin hahmottaa kuormituksen syitä. Sen vuoksi olin almanakkaani tarkasti pläräten listannut edellisen vuoden kaikki runoesiintymiset, muut keikat, opetukset, palaverit eri työsektoreilta, kokoukset luottamustoimissa, lastenkirjanäyttelyt, haastattelut, koti- ja ulkomaan työmatkat, koulutukset ja kustantamon tilaisuudet. Lista oli neljä liuskaa pitkä.

Oliko jostain varaa karsia? Runokeikkojen luettelossa huomio kiinnittyi siihen, että vuoden kolmestakymmenestä runoesiintymisestä olin saanut palkkion 16 keikalta. Neljätoista kertaa olin syystä tai toisesta esiintynyt palkkiotta.

Niinpä olin pyhästi päättänyt rajoittaa työmäärääni kieltäytymällä vastedes ilmaistöistä. Kaikki silppu, häärääminen ja juoksentelu oli pois kirjoittamiselta. Olihan päätyöni kirjojen kirjoittaminen eikä mikään muu.

Olinko taas menossa tekemään jotakin ilmaiseksi?

Tilannetta selitellen (tietäen mainiosti jo etukäteen kysymykseni pöyristyttävyyden) kysyin kollegalta: ”Olisiko käännöksestä tiedossa palkkiota?”

Kollega vastasi Messengerissä kärsivällisesti mutta vaimeana: ”Hyvä Riina, tämän oli tarkoitus olla vain yksinkertainen viiden minuutin homma – käännös tulisi runoilijoille, kääntäjille ja opiskelijoilleni kirjallisuustieteen laitoksella. En pysty maksamaan. Kunnioitan päätöstäsi kieltäytyä tekemästä käännöstä ilmaiseksi. Pahoittelut.”

Ja mitäkö tapahtui? Seuraavana aamuna lähetin kollegalle suomenkielisen käännöksen runosta. Saatteeksi kirjoitin: ”Runo on hieno, joten käänsin sen. Kysyin palkkiosta, koska olen yleensä runojen kääntäjänä hyvin hidas ja haluan lopputuloksen olevan täydellinen ja tyydyttävä. Mutta nyt yritin tehdä tämän nopeasti kuten ehdotit. (Toki koetin olla tarkka.)”

Kollega vastasi: ”Kiitos paljon! Kun tapaamme, tarjoan drinksut.”

Seuraavana yönä käännös pyöri mielessäni. Yön hiljaisuudessa mietin, että olisi varmaan pitänyt kääntää yksi kohta toisin.

Seuraavana päivänä pidättäydyin tiukasti lähtemästä uusintakierrokselle. Antaa korjauksien olla. Tämänhän piti olla viiden minuutin käännösruno! Vaikka toisaalta: käännöksen alla on minun nimeni. Olen käännöksestä vastuussa niin edesmenneelle runoilijalle, lukijoille kuin itsellenikin.

Lukijoista kukaan ei tiedä eikä piittaa siitä, sainko runosta palkkion vai teinkö sen ilmaiseksi niin sanotusti ”viidessä minuutissa”. He piittaavat vain runosta.

Niin kuin loppupeleissä minäkin.