Ai­noas­taan vaa­ral­li­sik­si to­de­tut aja­tuk­set ovat vaa­ral­li­sia – eivät uudet aja­tuk­set, joi­den vaa­ral­li­suu­des­ta emme osaa vielä sanoa. Täh­ti­tie­tei­li­jä ja kir­ko­nop­pi­nut Nico­laus Cusa­nus esit­ti 1400-lu­vul­la, että ”mui­den täh­tien maa­il­mat ovat sa­man­lai­sia kuin tämä, sillä us­kom­me ettei yk­si­kään niis­tä ole vail­la asuk­kai­ta”. Ka­to­li­nen kirk­ko ei Cusa­nuk­sen ly­hye­nä elin­ai­ka­na rea­goi­nut vaa­ral­li­seen teo­ri­aan har­haop­pi­na. Se ei yk­sin­ker­tai­ses­ti eh­ti­nyt jä­sen­tä­mään dog­ma­tiik­kaan­sa teo­ri­aa vas­taan tai puo­les­ta.

Ny­kyi­ses­sä maa­il­mas­sam­me mie­li­pi­teen va­paus tar­koit­taa myös mah­dol­li­sim­man no­pe­aa rea­goin­tia asioi­hin ja täten emme ehdi pun­nit­se­maan esi­te­tyn mie­li­pi­teen tai sen rea­goin­nin pai­nok­kuut­ta. Saint-Exupéryn Pikku Prins­si sa­noi­si: “Sinun on aina vas­tat­ta­va siitä, mitä olet itse ke­syt­tä­nyt.”

Näin on tie­tys­ti niin so­si­aa­li­ses­sa me­dias­sa kuin jour­na­lis­mis­sa­kin. Mutta teks­tin­luo­mi­sen kai­kis­ta py­him­mäs­sä, ru­nou­des­sa, pit­kä­jän­tei­nen sa­no­mi­nen on kai­kis­ta vaa­ral­li­sin­ta.

Ensin ikä­viä asioi­ta.

Ru­noi­li­jat eivät juuri näy hen­ki­lö­jul­ki­suu­des­sa. Tommy Ta­ber­mann on kuol­lut, A.W. Yr­jä­nä tai Arno Kotro eivät jul­kai­se enää ru­nout­ta eikä Heli Laak­so­ses­ta­kaan juuri näy jut­tu­ja. Väi­tän ettei niin kut­sut­tu suuri ylei­sö tunne Laak­sos­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta yh­tään elä­vää ny­ky­ru­noi­li­jaa ni­mel­tä.

Jos lyy­ri­koil­la on roo­lin­sa, se on jon­kun me­nes­tys­pro­sais­tin paras ka­ve­ri tai on­net­to­muu­den uhri. Ja vä­lil­lä voi olla joku hassu juttu ru­noi­li­joi­den juh­lis­ta.

Ru­noi­li­joi­den juh­lis­sa – ei siel­lä pu­hu­ta maa­il­man­kat­so­muk­sis­ta tai fi­lo­so­fias­ta; siel­lä juo­ru­taan kus­tan­nusa­lan muu­tok­sis­ta, tie­dus­tel­laan muil­ta ru­noi­li­joil­ta uuden kir­jan tu­los­ta, pa­riu­du­taan, pu­keu­du­taan tee­man mu­kaan, ker­ro­taan juo­pot­te­lu- ja mat­kus­tus­jut­tu­ja ja louk­kaan­nu­taan. Ylei­ses­ti sa­not­tu­na ru­noi­li­joi­den juh­lat ovat melko tyl­siä ja pe­rin­tei­siä enkä lii­em­min jaksa enää osal­lis­tua nii­hin.

Sillä ru­noi­li­jat ovat aivan hel­ve­tin tyl­siä. Hei­dän - siis mei­dän - elä­mäm­me kuluu apu­ra­ho­jen pe­räs­sä juok­se­mi­seen, Pa­rii­sin hal­pa­len­toi­hin ja kus­tan­ta­ja­bi­lei­den pu­na­vii­nin li­pit­tä­mi­seen. Sit­ten me/he lu­ke­vat tois­ten­sa kir­jo­ja, ovat ka­teel­li­sia apu­ra­hois­ta ja kir­joit­ta­vat siten kuten ku­vit­te­le­vat, että pi­täi­si kir­joit­taa.

Heil­le riit­tää, että he kir­joit­ta­vat toi­sil­leen, noin 300 kap­pa­leen myyn­nin ja kah­den­sa­dan kap­pa­leen ma­ku­loin­nin kah­des­sa tai kol­mes­sa vuo­des­sa. Se on ikään kuin tyy­ty­mis­tä asioi­den val­lit­se­vaan ti­laan. Hans Mag­nus Enzens­ber­ger kir­joit­ti jos­kus, että 500 kap­pa­let­ta on ru­nou­den myyn­ti­va­kio riip­pu­mat­ta maan tai kie­len koos­ta. Nyt se on jo pie­nem­pi. Vaik­ka ru­noi­li­jat yrit­täi­si­vät mitä ta­han­sa, he eivät ky­ke­ne nos­ta­maan ru­nou­den kiin­nos­ta­vuut­ta kir­jo­jen myyn­nin suh­teen. Kal­ja­baa­riin toki voi la­va­ru­nou­del­la hou­ku­tel­la, mutta kir­jo­jen pa­riin on jo vai­keam­paa.

Ja minä olen yksi heis­tä. Näis­tä sur­keis­ta toi­sis­taan seu­raa ha­ke­vis­ta lyy­ri­kois­ta.

Olen edel­leen­kin, vaik­ka olen teh­nyt kaik­ke­ni pääs­täk­se­ni siitä irti. Tämä on lau­kais­sut jon­kin­lai­sen etään­ty­mi­se­fek­tin ru­nou­des­ta ja olen muus­ta maa­il­mas­ta tark­kail­lut sitä ikään kuin si­vus­ta­kat­so­ja­na.

Siksi kai niitä har­vo­ja ta­po­ja, jotka saa­vat minut enää naut­ti­maan ru­nou­des­ta, on mi­nul­le tun­te­mat­to­man ul­ko­maa­lai­sen ru­noi­li­jan suo­mek­si kään­net­ty teos. Kaik­ki muu ru­nou­teen liit­ty­vä ma­sen­taa minua.

Kun Pikku Prins­si puhuu vas­tuus­ta, en viit­taa sillä vas­tuuseen asioi­den no­peu­des­ta, vaan sii­hen, miten pit­käl­lä täh­täi­mel­lä asioi­ta voisi tehdä.

Kään­nös­ru­nous on ollut vuo­si­kym­me­niä isoil­le kus­tan­ta­jil­le se kai­voon hei­tet­tä­vä lant­ti. Josko siel­tä nousi­si jo­tain. Mutta ny­ky­ään ol­laan jo opit­tu, ettei nouse.

Vas­tuu on siis siir­ty­nyt ru­noi­li­joil­le it­sel­leen tai hyvin har­tail­le ru­nou­den ys­tä­vil­le eli mik­ro­y­rit­tä­jien ja osuus­kun­ta­kol­hoo­sien har­teil­le. Se­kään ei tar­koi­ta ru­nou­den myyn­nin kas­va­mis­ta vaan va­paa­eh­tois­työn tai lah­joi­tus­ten va­ras­sa ke­hi­tet­tyä vä­hem­män mii­nus­merk­kis­tä ta­lou­den­pi­toa.

Aloi­tin itse kään­nös­ru­nou­den jul­kai­se­mi­sen vuon­na 2002 Ei­na­ri Aal­to­sen kään­nök­sel­lä Paul Ver­lai­nen ko­koel­mas­ta Poémes Sa­tur­niens (Sa­tur­ni­sia ru­no­ja). Aika oli vielä tuol­loin toi­nen ja ajan mit­taan rans­ka­lais­sym­bo­lis­tia kau­pat­tiin vii­den­sa­dan pai­nos lop­puun ilman suu­rem­pia pon­nis­te­lui­ta. Toi­nen­kin pai­nos meni puo­lil­leen.

Pie­nil­lä ku­luil­la tehty ko­koel­ma teki siis voit­toa, mikä on ny­ky­maa­il­mas­sa kään­nös­ru­nou­del­le lähes mah­do­ton teh­tä­vä. Kus­tan­ta­jau­ra­ni noin 35 kään­nös­ru­no­ko­koel­man sar­jas­ta vain kaksi on ollut voi­tol­li­sia. Toi­nen voi­tol­li­nen oli Wisława Szym­bors­kan Tääl­lä (2012), mutta sekin epäi­le­mät­tä siksi, että no­be­lis­ti sat­tui kuo­le­maan sa­moi­hin ai­koi­hin ja teos jäi hänen vii­mei­sek­seen.

Silti olen itse ollut val­ta­van in­nois­sa­ni jo­kai­ses­ta kus­tan­ta­mas­ta­ni kään­nök­ses­tä: Brazza­vil­len Kon­gon Ga­briel Okound­jis­ta, Edward Lea­rin Hö­lyn­pö­ly­kir­jas­ta, vi­ro­lai­sis­ta ru­noi­li­jois­ta, itse kään­tä­mäs­tä­ni li­ba­no­ni­lai­ses­ta Etel Ad­na­nis­ta, Des­nos’sta, Bert­ran­dis­ta ja Leo­par­dis­ta, kii­na­lai­ses­ta mo­der­nis­mis­ta, Bar­ko­vin härs­keis­tä mi­tal­li­sis­ta vei­suis­ta ja ny­kys­kan­di­naa­vi­ses­ta ru­nou­des­ta. On­gel­ma onkin ollut siinä, että harva muu on ollut yhtä in­nois­saan.

Sik­si­pä ruo­kin it­se­ni kus­tan­ta­jau­ra­ni alus­sa opin­to­tuel­la, sit­ten kir­joit­ta­mal­la itse. Koko Kus­tan­nus­osa­keyh­tiö Sa­vu­kei­taan ole­mas­sao­lon ai­ka­na mi­nul­le on mak­set­tu 500 euroa palk­kio­ta, kol­le­gal­le­ni Er­nol­le ei si­tä­kään. Se on vähän 18 vuo­den pää­toi­mi­ses­ta työs­tä, mutta it­se­pä va­lit­sim­me koh­ta­lok­sem­me ru­nou­den ja es­seis­tii­kan.

Pa­him­pa­na vuo­te­na jul­kai­sim­me 38 ni­me­ket­tä. Niis­tä val­tao­sa oli tap­piol­li­sia ja muu­ta­ma teos mak­soi koko kat­tauk­sen. Kään­nös­ru­nou­des­ta ei kos­kaan edes odo­tet­tu plus­merk­kis­tä tu­los­ta. Es­seis­tii­kas­ta sen­tään odo­tet­tiin.

Kah­dek­san­tois­ta vuot­ta on pitkä aika olla kult­tuu­ri­ses­ti tuot­ta­vas­sa, mutta ta­lou­del­li­ses­ti tuot­ta­mat­to­mas­sa työs­sä. Kun Pikku Prins­si sanoo, että on vas­tat­ta­va siitä mitä on ke­syt­tä­nyt, se tar­koit­taa tässä ta­pauk­ses­sa sitä, että kir­ja­kus­tan­ta­mon alas­ajoon tar­vit­tiin muu­ta­ma vuosi - pää­tös oli it­ses­sään jo syn­ty­nyt ai­em­min. Oli vain saa­tet­ta­va kun­nial­la maa­liin so­vi­tut kir­ja­pro­jek­tit.

Kään­nös­ru­nou­den kus­tan­ta­mi­ses­sa jot­kut teok­set saat­ta­vat viedä vuo­si­kausia, jopa vuo­si­kym­me­nen. Niis­tä on silti kan­net­ta­va vas­tuu niin kään­tä­jän kuin kir­jai­li­jan­kin takia.

Ettei kir­jai­li­jal­le käy niin kuin Cusa­nuk­sel­le ja kuo­le­ma kor­jaa ennen kii­tos­ta tai raip­paa. Itse asias­sa ame­rik­ka­lai­sen James Taten koh­dal­la juuri näin kä­vi­kin. Hän me­neh­tyi ennen kir­jan jul­kai­sua, sillä kään­nök­sen ja kus­tan­ta­mi­sen kans­sa oli men­nyt muu­ta­ma vuosi.

Les­ken myö­tä­vai­ku­tuk­sel­la Pu­litzer-pal­ki­tun Taten Val­hei­den kirja saa­tiin lo­pul­ta ulos.

Ru­nou­den pa­ris­sa puu­has­te­le­mi­nen on tur­val­li­nen mik­ro­maa­il­man­sa. Siinä elä­vät tun­te­vat ku­ta­kuin­kin toi­sen­sa ja läh­tö­koh­ta on, ettei ru­nout­ta myydä ikinä niin, että joku er­ka­ni­si tur­val­li­sen puu­has­te­lun ul­ko­puo­lel­le. Mik­ro­maa­il­ma täyt­tyy in­nos­tuk­ses­ta uusia kir­jo­ja koh­taan, lie­väs­tä ka­teu­des­ta sekä ra­ha-asioi­hin liit­ty­väs­tä voi­vot­te­lus­ta. Ne kaik­ki ovat asioi­ta, joita toi­nen ru­noi­li­ja tun­nis­taa ja ne on help­po jakaa. Tämä ei ole muut­tu­nut sen lähes 20 vuo­den ai­ka­na, kun olen itse toi­mi­nut ru­nou­den pa­ris­sa. Ra­ken­teet muut­tu­vat hi­taas­ti ja maa­il­ma pysyy tol­pil­laan.

Ru­noi­li­jan it­se­näi­sen työn am­ma­tis­ta huo­li­mat­ta - tai ehkä juuri siksi - ru­noi­li­joil­la on ta­pa­na ha­keu­tua tois­ten­sa seu­raan. Har­vas­sa ovat lyy­ri­kot, jotka pa­ker­ta­vat vain yksin tai jotka eivät har­ras­ta jon­kin­lais­ta kir­jal­li­suus- tai ru­nousak­ti­vis­mia. Tämä ra­ken­taa heis­sä eri­tyi­syy­den tun­tua. Ei siksi, että he oli­si­vat yk­si­löi­nä eri­lai­sia kes­ke­nään, vaan siksi että he yh­dis­tä­vät vie­raan­tu­mi­sen tun­teen­sa toi­si­aan tu­ke­vak­si ajat­te­luk­si ja toi­min­nak­si.

Siinä on voi­man­sa ja heik­kou­ten­sa. Pie­nen maan ru­no­pii­rit ovat niin pie­net, ettei niis­tä voi olla ul­ko­puo­lel­la. Toi­saal­ta yh­des­sä te­ke­mi­sen into ja riemu syn­nyt­tää ener­gi­aa tehdä lisää asioi­ta.

Olen seu­ran­nut syn­nyin­maa­ni Suo­men ja ko­ti­maa­ni Viron ru­no­ku­vioi­ta jo pit­kään, ja kun eri­tyi­ses­ti esit­tä­vän ru­nou­den puo­lel­la tois­tu­vat samat nimet vuo­des­ta toi­seen, tekee mieli hy­pä­tä kol­man­teen ja oppia sitä kaut­ta jo­tain uutta. Ideat ja kas­vot tois­tu­vat. Nimet ku­lu­vat. Esiin­ty­mis­ta­vat on jo nähty.

Siksi kään­nös­ru­nous on se, joka tuo tuu­lia ko­ti­mai­seen ru­nou­teen. Sen lu­ke­mi­nen ei ole suo­si­tel­ta­vaa vaan vält­tä­mät­tö­myys. Vielä vält­tä­mät­tö­mäm­pää on sen kus­tan­ta­mi­nen, jotta vai­kut­teet kier­täi­si­vät mah­dol­li­sim­man mo­nel­le.

La­man­jäl­kei­sen ru­nou­den esiin­mars­sin vuo­det oli­vat 00-lu­vun puo­li­vä­lis­sä. Suu­ret kus­tan­ta­jat jul­kai­si­vat ny­ky­mää­rään ver­rat­tu­na äl­lis­tyt­tä­viä mää­riä esi­kois­teok­sia, joka kos­tau­tui myö­hem­min, kun in­nok­kail­le esi­koi­sil­le ei vält­tä­mät­tä löy­ty­nyt kus­tan­ta­jaa toi­sel­le ko­koel­mal­le. Esi­kois­ru­no­teos­ten suur­ta mää­rää on vai­kea pe­rus­tel­la. Ken­ties se näh­tiin kei­no­na si­joit­taa sen ai­kais­ta vau­raut­ta tu­le­vai­suu­teen ja na­pa­ta tu­le­via pro­sais­te­ja si­sään.

Kään­nös­ru­nout­ta­kin tuli vielä Tam­mel­ta, WSOY:lta ja Ota­val­ta, jos­kin har­voin ja vä­hän­lai­ses­ti. En suo­ras­taan edes muis­ta koska suu­ret kus­tan­ta­mot ovat vii­mek­si jul­kais­seet ru­no­kään­nök­siä ellei muu­ta­mia suo­men­ruot­sa­lai­sia suo­men­nok­sia las­ke­ta. Kun 2010-lu­vul­la myös ko­ti­mai­sen ru­nou­den jul­kai­se­mi­nen ro­mah­ti, hyvin moni poeet­ta­na aloit­ta­nut kir­jai­li­ja vaih­toi proo­saan. Sille kun löy­tyi vielä kus­tan­ta­jia. Kun kään­nös­ru­nous ro­mah­ti, sille tuli uusia ot­ta­jia. Juuri niitä pie­niä ja yh­tei­söl­li­siä ta­ho­ja, jotka vielä pi­ti­vät ru­nout­ta tär­keä­nä.

Kään­nös­ru­nou­teen on­nek­si löy­tyy­kin aina hul­lu­ja, jotka jat­ka­vat pe­rin­tei­tä. Kun itse aloi­tin 2000-lu­vun alus­sa, Tommi Par­kon Nihil In­te­rit oli juuri lo­pe­tel­lut kään­nös­ru­nou­den jul­kai­se­mis­taan. Nyt kään­nök­siä jul­kai­se­vat ai­na­kin Avia­dor, Enos­to­ne, Poe­sia, Sa­na­sa­to ja Par­kon uusi omaa ni­me­ään kan­ta­va kus­tan­ta­mo. En nyt it­se­kään sulje täy­sin pois sitä mah­dol­li­suut­ta, että muis­to­ja ve­res­tel­les­sä­ni jul­kai­si­sin jon­kun itse kään­tä­mä­ni ru­no­teok­sen.

Yksi mer­kit­tä­vä syy kään­nös­ru­nou­den huo­noi­hin myyn­ti­mää­riin on jour­na­lis­tien osaa­mat­to­muus ru­nou­den edes­sä. Ul­ko­maa­lai­nen ru­nous ei lii­em­min näy päi­vä­leh­dis­tös­sä ja viik­ko­leh­dis­tös­sä­kin var­sin pie­nis­sä mar­gi­naa­leis­sa. Kään­nös­ru­nous pol­kee ikään kuin lo­put­to­mas­sa sy­ve­ne­väs­sä spi­raa­lis­sa alas­päin. Leh­dis­tö ei kir­joi­ta, koska kään­nös­ru­nous ei myy, ja kään­nös­ru­nous ei myy, koska leh­dis­tö ei kir­joi­ta.

Ru­nous on vä­hin­tään­kin 2000-lu­vun alus­ta saak­ka ollut muu­toin­kin päi­vä­leh­dis­töl­le mar­gi­naa­lis­sa oleva kas­vus­to, sel­lai­nen kan­gas­met­sän poh­ja­ker­ros, jossa vi­li­see kai­ken­lais­ta, mutta josta voi poi­mia. Va­li­tet­ta­vas­ti suu­rin osa la­jiin liit­ty­väs­tä uu­ti­soin­nis­ta on jon­kin­lais­ta yleis­tä hö­pi­nää kus­tan­ta­mois­ta ja ru­nou­den mar­gi­naa­li­suu­des­ta, har­vem­min itse asias­ta.

Var­min tapa saada ru­no­kään­nök­sen­sä nä­ky­viin, on jul­kais­ta viime vuo­si­kym­me­ni­nä kuol­leen ru­noi­li­jan teos. Toi­saal­ta se­kään, että päi­vä­leh­det te­ki­si­vät siitä yhden ar­tik­ke­lin, ei nosta myyn­tiä kuin sa­ta­kun­ta tai kak­si­sa­taa kap­pa­let­ta. Tar­vit­tai­siin pa­ra­dig­man muu­tos­ta kult­tuu­ri­leh­dis­tös­sä. Sy­ven­tä­vää ana­lyy­sia, teks­til­le enem­män tilaa ja myös ru­nou­den si­säl­tö­jen kä­sit­te­le­mis­tä vä­li­neen tai kir­joit­ta­jan si­jaan.

Kun Nico­laus Cusa­nus esit­ti teo­rian­sa mui­den täh­tien asuk­kais­ta 1400-lu­vul­la eikä kirk­ko eh­ti­nyt rea­goi­maan asi­aan ennen Cusa­nuk­sen me­neh­ty­mis­tä, ol­tiin ti­lan­tees­sa, jossa ar­vos­tet­tu kir­ko­nop­pi­nut olisi pi­tä­nyt tuo­mi­ta ke­ret­ti­läi­syy­des­tään, mutta hän oli jo tai­vai­den oma.

Cusa­nus oli ho­ris­sut jopa jo­tain sel­lais­ta, että maa voisi olla li­ki­main pal­lon­muo­toi­nen kap­pa­le, joka kier­tää au­rin­gon ym­pä­ri. Se oli as­tet­ta ras­kaut­ta­vam­pi aja­tus, mutta jäi itä­mään, koska Cusa­nus­ta ei eh­dit­ty tuo­mi­ta ke­ret­ti­läi­syy­des­tään. Tämä aut­toi myö­hem­min Ko­per­ni­kus­ta vie­mään ideaa eteen­päin.

Kir­ko­nop­pi­neen oi­val­lus onkin oiva muis­tu­tus meil­le ru­noi­li­joil­le. Hä­nes­tä mui­den täh­tien maa­il­mat ovat sa­man­lai­sia kuin tämä, sillä us­kom­me ettei yk­si­kään niis­tä ole vail­la asuk­kai­ta. Sa­man­lai­sia ne eivät ole, mutta jon­kin­lai­sia asuk­kai­ta löy­tyy mo­nes­ta pai­kas­ta.

Jotta oli­sim­me heis­tä tie­toi­sia, mei­dän on luet­ta­va hei­dän ru­nout­taan ja Pikku Prins­sin sa­noin otet­ta­va siitä vas­tuu, opit­ta­va.

Ja vaik­ka kuo­li­sim­me van­huu­teen tai pis­too­lin­lau­kauk­seen ennen kuin kään­nös­ru­nous saa ja­lan­si­jan­sa, aina tulee joku Ko­per­ni­kus, joka vie soih­tua eteen­päin.