Runouden kääntäminen on mahdotonta.

Tuo ei ollut omaperäinen aloitus.

Miksi olen kuullut lauseen satatuhatta kertaa? Ärsyttävää. Tuntuu, että ensimmäinen asia joka runouden kääntämisestä tulee mieleen kaikille, on sen mahdottomuus. Ja kun sanon kaikille, tarkoitan: usein myös kirjallisuuden ammattilaisille. On olemassa jonkinlainen kulttuurinen konsensus siitä, että kääntämisen mahdollisuus loppuu siinä missä runous alkaa.

Tätä ajattelun automatismia ei millään lailla horjuta se, että runokäännöksiä on maailmassa pilvin pimein. Ilman niitä en minä eikä moni muu lukija olisi voinut luoda suhdetta Sapfoon, Shakespeareen, Södergraniin, Ahmatovaan, Eliotiin, Nerudaan, Celaniin, Pessoaan...

Aloitin tuosta lauseesta, koska se vaivaa minua. Ensin ärsyynnyn ja sitten kiinnostun. Mitä lause yrittää sanoa?

Hokema ”runouden kääntäminen on mahdotonta” ei ilmaise aste-eroja vaan on täysin ehdoton. Se ei siis puhu siitä, että espanjalaisen kahdeksantavumitan suomentaminen voisi onnistua korkeintaan kohtalaisesti eikä siitä, ovatko lukijat kenties pettyneitä julkaistujen runokäännösten laatuun. Kun se ei arvioi eikä kuvaile empiiristä kirjallisuusmaailmaa, kyse täytyy olla jostain muusta, ehkä perustavammasta asiasta.

Lause rajaa sekä runouden että kääntämisen alueet; se määrittelee nämä kaksi asiaa toistensa avulla sanomalla, että ne sulkevat toisensa pois. Hokema toisin sanoen puhuu siitä, mitä kääntäminen on. Ja tekee runoudesta poikkeusvyöhykkeen, jonne kääntäjällä ei ole asiaa.

Eli silloin kun käännetään runoutta, ei varsinaisesti ”käännetä” vaan tehdään jotain muuta; runokäännös ei oikeastaan ole käännös vaan uusi runo.

Kiinnostavaa on, mihin poikkeusvyöhykettä tarvitaan. Onko runous paikka jonne kääntämisen yleinen ”mahdottomuus” – mitä se ikinä tarkoittaakin – projisoidaan, jotta kääntämisen ilmiötä ei tarvitsisi perusteellisesti ajatella?

Runo ja proosa

”Runouden kääntäminen on mahdotonta” näyttää kääntämisen paikan kulttuurissa. Se paikka on proosa, runouden vastakohta, maailmallisen ja välineellisen kielenkäytön muoto, jossa sanat palvelevat sisältöä ja voidaan vaihtaa toisiin sisällön kärsimättä. Proosan kääntäjä voi irrottaa merkityksen sitä kannattelevasta muodosta, hylätä alkutekstin kirjaimen ja välittää sen hengen toisella kielellä.

Paitsi että eihän se noin mene. Moderni taide- ja kritiikkikäsitys ei aitaa runoutta ja proosaa tiukasti omiin karsinoihinsa. Oleellista on teoksen yksilöllisyys, sen erityislaatu uutena kielioliona, joka luo itse omat esteettiset mittapuunsa. Esimerkiksi Thomas Bernhardin proosaa suomentaessani olen itsekin saanut kokea, miten rytmi, soinnuttelu ja alkukielinen sommittelu ovat erottamaton osa teoksen merkitystä.

Silti runous yhä edustaa sellaisen sanankäytön arkkityyppiä, jossa muoto ja sisältö ovat yhtä. Runoutta ei voi kääntää, koska se kuuluu maagisen sanankäytön piiriin. Kuten taikasana, myös runo on toistettava sellaisenaan; muuten se menettää tehonsa. Koska runo menee käpälöinnistä rikki, sitä ei myöskään saa kääntää.

Lause on sekä väite että kielto. Se on kääntämisen negatiivinen määritelmä. Kääntämisen positiivinen määritelmä löytyy Wikipediasta: kääntäminen on ”viestin muuntamista kielestä toiseen, lähtökielisen viestin siirtämistä kohdekielelle”. On aivan selvää, ettei runous, eikä kirjallisuus ylimalkaan, mahdu tähän sapluunaan. Sillä kirjallisuudessa ei ole kyse ”viestistä”.

Minua kismittää, etten pysty kumoamaan mahdottomuuslausetta argumentein. Se on pelimerkki, joka lyödään pöytään, kun ajattelu on ajautunut umpikujaan. Se on tappion myöntämistä.

Samasta syystä rakastan tuota lausetta. Kaikessa kuluneisuudessaan ja kliseisyydessään se on nuoli, joka osoittaa kääntämisen ytimeen. Siellä lymyää jonkinlainen mysteeri, tai ainakin kova haaste sellaiselle länsimaisen ajattelun perusparadigmalle kuin platoninen kahtiajako muodon ja sisällön välillä.

Olemme tukevasti naimissa tämän kahtiajaon kanssa. Ilman sitä emme osaa puhua muun muassa kääntämisestä – emmekä paljosta muustakaan.

Itsestäänselvyyden äärelle on hyvä pysähtyä, jotta sen näkee, edes hetken. Itsestäänselvyyttä on tarpeellista hokea.

”Runouden kääntäminen on mahdotonta.” Runouden julistaminen poikkeusvyöhykkeeksi on mielestäni oire siitä, kuinka vaikea kääntämisen ilmiötä on käsitteellistää. Kääntäminen on olemassa, kääntäminen on mahdollista. Mutta se ei ehkä ole sitä mitä luulisi.

Ei mitään järkeä

Ehkä ajattelun umpikujasta avautuu jotain. Esimerkiksi kysymys siitä, miksi kääntämisestä on niin hankala puhua yleisellä tasolla ja metakielellä.

Kääntäjä ei työskentele metakielellä vaan omallaan. Hän ei yritä päästä niskan päälle vaan teoksen sisään. Kääntäminen asettaa vastakkain kaksi oikeaa, elävää kieltä – mutta sitäkään se ei tee yleisellä, abstraktien kielijärjestelmien tasolla vaan käännöstehtävän, konkreettisen teoksen äärellä.

Kääntäjä kirjoittaa teoksen uudelleen. Hän kysyy ja tutkii, mitä juuri tämä ainutlaatuinen teksti kutsuu esiin hänen omasta kielestään. Käännös ei perustu ennalta solmittuihin diplomaattisuhteisiin kahden luonnollisen kielen, vaikkapa espanjan ja suomen välillä, vaan rakentaa nämä suhteet ikään kuin ensi kertaa, tai uusiksi, sillä käännös on vasta parhaillaan syntymässä eikä onnistumisesta ole takeita.

Sillä kielet, mitkä tahansa kaksi kieltä, ovat tyystin erilaisia!

Tämä ehkä auttaa ymmärtämään, miksi kääntämisen yleiset määritelmät osuvat harhaan. Tai miksi kääntämisen voi ehkä ”määritellä” vain kiellon ja mahdottomuuden kautta. Niinpä lause ”runouden kääntäminen on mahdotonta” tarkoittaa myös: kääntämisen määritteleminen on mahdotonta.

Minulla ei siis ole uutta määritelmää vanhan tilalle. Mutta minulla on jotain muuta. Minulla on käännös: tekeytyvä runo, uusi teksti, joka saa elämänsä alkutekstin verenkierrosta ja äidinkieleni ehtymättömyydestä.

Se että kääntäminen tuntuu mahdottomalta, kuuluu jokaiseen käännösprosessiin. Jos alkutekstissä ei nimenomaan muodon tasolla tapahtuisi jotain maagista, siis jotain mikä paketoi muodon ja sisällön tiukasti yhteen, ei se yhtä pakottavasti kutsuisi minua kääntämään. Kokeilemaan, mitä tapahtuu, kun juuri tämä teos altistetaan kielierolle.

Tässä mielessä mahdottomuudesta tulee jonkinlainen kääntämisen perusteeton perusta. Ja siitä se alkaa. Kääntäminen on teko, joka koettelee muodon ja sisällön kahtiajakoa. Kun käännän, kuuntelen koko ajan sekä muotoa että sisältöä. Sitä, miten ne valaisevat toisiaan ja millaiseen suhteeseen ne asettuvat alkutekstin kielessä.

Voisin kirjoittaa havainnoistani tutkielman, metakielisen esityksen. Mutta minua ajaa mahdottomuus, joka taipuu huonosti rationaaliseen, diskursiiviseen ajatteluun. Haluan ilmaista itse teoksen. Haluan sanoa saman, mutta ihan eri kielellä. Haluan toistaa maagiset sanat eri äänteillä ja rytmeillä.

Hankkeessa ei ole mitään järkeä. Se pursuaa käsitteellisiä ristiriitoja. Ja se kumpuaa rikkaudesta, jota en pysty hallitsemaan enkä täysin ymmärtämään – alkutekstin rikkaudesta, äidinkieleni rikkaudesta, siitä mitä tapahtuu kun nämä kaksi kohtaavat.

Se että käännös syntyy, on aina pienoinen yllätys.

Tahdon vihreän

Verde que te quiero verde. Tämä säe on soinut päässäni ainakin vuodesta 1990, jolloin opiskelin kirjallisuutta Madridissa. Se kulki mukana kaduilla ja metrokäytävillä. García Lorcan Romancero gitano -kokoelman (1928) ”Unissakävijäromanssista” tuli lempiruno ja korvamato.

Ajattelin, että tätä kertosäettä en saa ikinä suomeksi ja että ajatus koko romanssin kääntämisestä kaatuu siihen. Ehkä juuri siksi minä mittasin katuja, laskin tavuja ja hapuilin suomen sanoja.

Vihreä, rakastan sinua vihreänä. (Liikaa tavuja.)

Vihreää rakastan vihreänä. (Puhuttelu muuttunut 3. persoonaksi. Ei käy.)

Vihreä, haluan vihreytesi. (Toisto puuttuu.)

Sinut vihreän vihreän tahdon. (Kiva toisto ja vähän symmetriaakin. Aika hyvä?)

Mikään näistä ei ole samalla tavalla kompakti kuin Lorcan säe, jonka äännemaailma on minimalistinen ja kompositio lähes symmetrinen. Vihreä väri on silkkaa konkretiaa ja samalla symboli, joka kokoaa arvoituksellisella tavalla yhteen kaiken mitä runossa tapahtuu.

Miten kertosäe voikin olla yhtaikaa niin selkeä ja niin salaperäinen? Mitä enemmän sitä hokee, sen maagisemmalta se tuntuu. Pitkään ajattelin, ettei kertosäkeestä saa suomeksi kelvollista siksikään, että suomen sanassa vihreä on jo kolme tavua. Kahta vihreää ei mitenkään saisi samaan säkeeseen, jos halusi kunnioittaa runon kahdeksantavuista mittaa. Ja minä halusin.

Helmikuussa 2017 päätin, että rupean nyt suomentamaan ja katson mitä tapahtuu. Niin ajattelen aina. Kääntämiseen vaaditaan järjetöntä luottamusta siihen, että suomi vielä jonakin päivänä tarjoaa minulle jotain hienoa, mistä minulla ei vielä ole aavistustakaan. Kääntäjä lähilukee eikä näe kovin kauas. Ja silti alkaa tapahtua.

Käänsin runoa ja keskustelin siitä eritoten runoilija Harri Nordellin kanssa. Heinäkuussa 2017 luin sen ääneen parille ystävälle. Syyskuussa 2019 suomentaja Anu Partanen luki suomennoksen ja esitti muutaman hyvän kommentin.

Aiemmin julkaistuja suomennoksia (Kirsi Kunnas 1976 ja 1999, Katri Kaarniala 2009) kartoin visusti. Jossain vaiheessa vilkaisin Kunnasta sen verran, että huomasin tekstiemme olevan erilaisia. Ajattelin, että se on hyvä.

Runoa lukiessa minua sykähdytti yhä uudelleen, miten Lorca tekee avantgardea kansanperinteen pohjalta. Espanjan 1300-luvulta juontavalle romanssiperinteelle uskollisena teksti kulkee eteenpäin kahdeksan tavun säkein. Perusrytmi on tasainen ja kertova. Välillä tapahtumien dramatiikka tuottaa rytminvaihdoksia, kuin siirtymiä ravista laukkaan tai hetkellisiä säpsähdyksiä.

Yksi tällainen töksähdys on kohdassa on ”Jos voisin, ystävä kallis /niin vaihtaisin, mutta ei /ei, enää en ole minä, /enää taloni ei ole minun.” Alkutekstin yksitavuiset sanat ja hankaavat j-äänteet hidastavat tekstin kulkua ja tuovat mieleen itkemisen: Si yo pudiera, mocito, /este trato se cerraba. /Pero yo ya no soy yo, /ni mi casa es ya mi casa. Ensimmäinen yo (´minä´) sulaa luontevasti osaksi rytmiä, mutta kun minä lakkaa olemasta minä, rytmi silppuuntuu: repliikin kolmas säe on suorastaan hankala ääntää.

Korostin tätä painokasta, arvoituksellista kohtaa ehkä vieläkin vahvemmalla pysähdyksellä toisen ja kolmannen säkeen rajalla.

Keskiaikaiseen romanssiperinteeseen kytkeytyy paitsi runon tarinallisuus myös se, että moni tapahtuma, tragediakin, jää viittauksen varaan. Suullisessa perinteessä tämä liittyi siihen, että tarinat olivat kaikille tunnettuja; Lorcan modernismissa se luo tiheyttä ja salaperäisyyttä. Rajat unen ja valveen, elollisen ja elävän välillä sulavat kaikki samaan vihreään.

Eri kategorioiden yhteen sulautuminen kuuluu selvästi ensimmäisen säkeistön lopun kohdassa Bajo la luna gitana, /las cosas la están mirando /y ella no puede mirarlas. ”Mustalaiskuun valossa /tämä maailma katsoo häntä /eikä hän voi katsoa sitä.”

Las cosas oli niitä kääntämisen kompastuskiviä, joista tuli tulkinnan kulmakiviä. Juutuin pitkäksi aikaa ilmaukseen las cosas, josta kirjoitin työpäiväkirjaan:

Maailma on täynnä, se on asioiden kansoittama. Kaikki mitä maailmassa on, katsoo tyttöä, on suuntautunut häneen, kyse on kaikkeudesta mutta – lorcamaiseen tapaan – se ei ole mitään suurta eikä juhlallista vaan sanotaan pienimmällä mahdollisella sanalla: cosas. Cosa on esine, tavara, asia, pikkujuttu, jutska. Romanssissa las cosas animoituu, koska ”asiat” (tämä suomen sana on abstraktisuudessaan täysin kelvoton) pystyvät katsomaan. Las cosas sisältää kaiken ja tekee sen osaksi samaa maailmaa, joka katsoo tyttöä, tai tytön ruumista; luonnon jokainen osanen, hyönteiset, maa, ilma, esineet pihapiirissä, mitä ikinä maailmassa tuolla hetkellä onkaan, elollista tai elotonta, kaikki se katsoo nyt häntä, ja seuraava säe ilmaisee vastavuoroisuuden mutta ilmaisee sen puutteena: takaisin katsomisesta puhutaan sitä kautta, että tyttö ei voi katsoa, hänen silmänsä ovat ”kylmää hopeaa”. Hän on katsetta vailla. Ja tämäkin on ilmaistu hiukan kömpelösti, niin kuin lapsi voisi sen sanoa: ”asiat” katsovat häntä eikä hän voi katsoa niitä (looginen ”mutta” puuttuu, sama verbi toistuu peräkkäisissä säkeissä). ”Koko maailma” katsoo häntä, mutta suomen ilmauksessa ”koko maailma” on se vika, että se tarkoittaa ”kaikkia ihmisiä”, ja tässä on nyt puhe muusta kuin ihmisistä. Ehkä voisin animoida maailman oliot ja esineet antamalla maailmalle ”silmät”?

Sitten tein kokeiluja: maailman tuhat silmää; maailman jokainen silmä; koko maailma, joka silmä; joka ainoa maailman silmä... Kokeilin myös kirjoittaa ”kaikki mitä on”, ”kaikki oleva katsoo”, ”elävät katsovat häntä”.

Koko virkettä versioin tähän tapaan:

Mustalaiskuun valossa
maailman jokainen asia
katsoo häntä, hän ei mitään.

Kuu, mustalaiskuu antaa
maailmalle tuhat silmää
katsoa häntä, hän ei näe mitään.

Mustalaiskuun valossa
maailma katsoo häntä kohti
eikä hän voi katsoa mitään.

Mustalaiskuun kajossa
maailma kaikkineen katsoo häntä
eikä hän voi katsoa mitään.

Mustalaiskuun valossa
maailma silminä katsoo häntä
eikä hän voi katsoa mitään.

Lorca on yksinkertainen, usein viehättävällä tavalla lapsekas. Monen mutkan kautta päädyin hyvin yksinkertaiseen ratkaisuun. Demonstratiivipronomini ”tämä” sai tehtäväkseen kantaa paikalla olevat elementit mustalaistytön luo – ja lukijan hänen luokseen.