Vain hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kaikki kirjallisuus alkaa kääntämisestä. Onhan niin, että jo kieli itsessään on havaintojen ja kokemusten kääntämistä joksikin, mikä on jotain muuta kuin nämä itse. Kokemuksista tulee ainetta, kirjoitusta, jossa sanat löytävät paikkansa. Kirjallisuus on maailman ja aistien kääntämistä kieleksi ja erilaisiksi kielenkäytön muodoiksi, joilla kullakin on omat konventionsa.

Vain hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kaikki kirjallisuus alkaa kääntämisestä myös paljon konkreettisemmassa mielessä. Alussa oli käännös. Vain hieman kärjistäenhän voidaan sanoa, että useimpien eurooppalaisten kielten kirjallisuus alkaa Raamatun käännöksestä. Kääntämisen tarpeet ovat myös vaikuttaneet siihen, millaisiksi monet kielet ovat kehittyneet.

Mikä siis kirjallisuudessa on alkuperäistä ja omaa?

Vain hieman kärjistäen voidaan sanoa, että kirjallisuus itsessään on vaikutteiden kiertämistä. Mitä laajempia vaikutteita kirjallisuudelle on tarjolla, sitä suurempia mahdollisuuksia sillä on kehittyä.

Fredrika Runeberg lukemassa Shakespearea ruotsinkielisenä käännöksenä. Shakespeare lukemassa kreikkalaisia tragedioita käännöksinä.

Sisäsiittoisuus synnyttää harvoin mitään kovin kaunista.

Tässä Janon numerossa tutkimme kääntämistä sen erilaisissa muodoissa. Tarja Roinila pohtii runouden kääntämistä yleensä, ja erityisesti numerossa julkaistavan Lorcan klassisen Unissakävijäromanssin tapauksessa. Marianna Kurtto tutkailee proosan ja erityisesti englannin kääntämisen erityispiirteitä. Tuomas Timonen kääntää runokokoelmansa makuloimisen laajaksi kirjan tuhoamista käsitteleväksi performanssiksi. Runon kääntymistä proosaksi tai proosan runoksi tarkkailee säeromaaneissaan Kirsti Kuronen.

Tätä ja paljon muuta. Käännettävät kääntäen: tervetuloa uuden Janon pariin.