Olen ollut tekemisissä käännösrunouden kanssa lähes neljännesvuosisadan. Ensimmäinen suomennos, jonka toimitin julkaisukuntoon, oli Katja Meriluodon suomentama Jaan Kaplinskin Rukous, mantra, runo (Nihil Interit 1996).
En pysty enää palauttamaan mieleeni, millaista toimittamiseni tuolloin oli. Minun täytyy olettaa ja uskoa, että luimme yhdessä Kaplinskin runoja viroksi ja suomeksi, ja yritimme selvittää, mitä runoilija pyrki ilmaisemaan. Luulen, että maalaisjärkeäni seuraten tein juuri sitä, mitä suomennoksen toimittajan tulisi aina tehdä: keskustelin kääntäjän kanssa runoista, joita hän suomensi. Tarjosin peilin, jota vasten suomentaja näki mitä oli tekemässä.
Pidän keskustelua, vuorovaikutusta, kustannustoimittamisen lähtökohtana. Mitä enemmän käyttää aikaa keskusteluun käännöksistä, sen parempia suomennokset ovat. Toimittajan ei tarvitse olla epäinhimillisiin suorituksiin kykenevä superkustannustoimittaja, joka tuntee suomennettavan runon alkukielellä ja tunnistaa heti käännöksen ongelmakohdat. Toimittajan työ on helpompaa, jos hän hallitsee sen kielen, josta käännöstä tehdään mutta se ei ole välttämätöntä eikä käytännössä edes mahdollista. Itse olen toimittanut runokäännöksiä englannista, italiasta, hollannista, virosta, espanjasta, sloveniasta, japanista, ranskasta, hepreasta ja kreikasta. Sanomattakin on selvää, etten hallitse näitä kieliä missään määrin.
Suomentaminen on kääntäjän ja runon välistä keskustelua
Toimitusprosessi on keskustelua alkukielisen runon ja suomennoksen välisestä suhteesta, ja tähän vaikuttaa kääntäjän ja toimittajan välinen vuorovaikutus. Keskustelu luotaa suomennoksen mahdollisuuksia. Kääntäminen on sen sijaan suomentajan ja runon välistä keskustelua – sen lopputuloksena syntyy suomennos.
Tavallisesti runon kirjoittaja, runoilija, ei ole tässä osallisena mutta joskus hänenkin näkemyksensä on otettava huomioon. Jos runoilija on elossa ja ulottuvilla, häneltä voi kysyä vaikeiden kohtien tulkintoja. Runoilija on voinut myös avata runojensa taustaa omissa kirjoituksissaan. Tavallisesti runoilija on joko kuollut, tai häneen ei ole suoraa yhteyttä, jolloin suomentajan ja toimittajan on ratkaistava ongelmat keskenään. Ratkaisut voivat perustua tietoon mutta usein ne ovat valistuneita veikkauksia.
Jokainen käännösprosessi on erilainen. Suomentajan suhde käännettävään tekstiin, hänen lukeneisuutensa, kielitaitonsa ja kykynsä ilmaista itseään vaikuttavat sekä käännös- että toimitusprosessiin. Suvereeni käännettävän kielen hallinta ei aina johda hyvään lopputulokseen, jos suomentajalla ei ole kykyä ilmaista kielellisiä vivahteita. Suomentajan vahvuuksia on myös kyky tulla toimeen riittämättömyyden, keskeneräisyyden ja epävarmuuden kanssa. Kääntämisen luonne on sellaista, ettei lopullista ja kaiken kattavaa suomennosta synny. Kääntäminen on aina tulkintaa. Sama runo voidaan tulkita eri tavoilla eivätkä eri versiot ole välttämättä 'virheellisiä'.
Runoilija usein hyödyntää kielen keinoja laaja-alaisesti ja omintakeisesti. Joskus kielen erikoisimmatkin piirteet ovat runossa keskeisessä roolissa. Erilaisia kielellisiä ja poeettisia keinoja – metrisiä, äänteellisiä, typografisia ja kielen rekistereihin perustuvia – on lukematon määrä, ja niiden täydellinen siirtäminen tai mukauttaminen kielestä toiseen voi olla mahdotonta. Luontevaa ja yksinkertaista runoa voi olla mahdotonta kääntää luontevalle ja yksinkertaiselle suomen kielelle. On tehtävä koko ajan valintoja, mitä pystyy välittämään käännöksessä ja mitä ei.
Kielten rakenteelliset eroavaisuudet voivat tuottaa ongelmia. Joidenkin slaavilaisten kielten duaalia, kaksikkoa, ei ole lainkaan suomen kielessä. Sen avulla voidaan ilmaista kaksittain tehtyä toimintaa erotuksena yhden ja monen henkilön toiminnasta. Suomentajan tulee ratkaista, kuinka duaali ilmaistaan suomeksi yksittäisen runon kohdalla. Vastaavia kieliopillisia eroavaisuuksia on lukemattomia. Suomentajan tulee hallita kieli niin hyvin, että hän tietää nämä asiat – toimittaja ei niitä tiedä. Vaikka epävarmuus ja tulkinnallisuus onkin suomentajan työssä usein läsnä, toimittaja aistii helposti myös suomentajan avuttomuuden vieraan kielen edessä, jolloin myös toimittaja suhtautuu kaikkeen epäillen. Kustannustoimittaja ei voi tehdä suomentajan työtä.
Maantieteellinen ja ajallinen etäisyys voi olla suomentajalle haaste. Runo voi sisältää aineksia, jotka ovat jo ammoin kadonneet, ja joiden tulkitseminen on hankalaa. Teosten kontekstoivat esipuheet ja runojen selitykset voivat auttaa, mutta jos runon lukeminen ja ymmärtäminen vaatii sivukaupalla selityksiä, käännös on vähintäänkin vaillinainen. Selityksiä ei mielestäni pidä käyttää vaihtoehtoisten käännöksen esittelypaikkana, vaan niissä taustoitetaan kevyesti joitakin ymmärtämistä helpottavia yksityiskohtia. Suomennoksen luettavuus on varsin hyvä tavoite. Lukijalle on kyettävä luomaan mahdollisimman hyvä lukukokemus.
Runo ei ole tasainen pinta
Käännöksen tulee olla tarkka, mutta samaan aikaan mahdollisimman vapaa. Jotkut tietyt kohdat edellyttävät äärimmäistä tarkkuutta ja toiset kohdat voi ratkaista hyvin kekseliäästi. Ehkä käännösrunon toimittamisen suurimpia haasteita on tarkkuutta vaativien kohtien tunnistaminen. Kuvittelen runoa topografisena karttana, johon on merkitty korkeuskäyrät. Suomentajan tehtävänä on valikoida tästä topografisesta kartasta ne kohdat, jotka ovat tärkeitä ja keskittyä niihin. Runo ei ole tasainen pinta, jonka jokaisen yksityiskohdan on tultava mukaan käännökseen. Korkeuden vaihtelu on hyvä saada välitettyä mutta aivan jokaista rotkoa ja vuorenhuippua ei tarvitse saada välitettyä sellaisenaan.
Suomalaisella lukijalla, runoilijalla ja suomentajalla on vahva länsimaalaisen runouden tradition tuntemus. Ei-eurooppalaisen runouden traditiot ovat meille vieraita. Meidän traditiossamme runous mielletään tietynlaiseksi itseilmaisun muodoksi. Ei-eurooppalaisissa kulttuureissa on voitu nähdä runous jonain muuna kuin runoilijan ilmaisuna. Runous on voitu nähdä esimerkiksi osana uskonnollista riittiä, kuten esimerkiksi osa buddhalaisista teksteistä ja Raamatun psalmit.
Länsimaalainen katse on myös voinut pakottaa vieraiden kulttuurien runouden eurooppalaisten mittatikkujen mukaiseksi. Japanilaisessa haiku- ja tanka -runoudessa ei ole mitään loppusointujen kaltaista keinoa mutta tämä ei estänyt 1940-luvulla japanilaisen runouden suomentamista loppusoinnutettuna. Suomentajien oli tuolloin ilmeisesti vaikea nähdä runoutta muuna kuin vallitsevan länsimaalaisen ideaalin mukaisena.
Liian vahvat runokäsitykset voivat vaikeuttaa nähdä käännettävää runoa omana itsenään. Suomalaisen modernin runon ideaalit vaikuttavat sekä suomentajan että toimittajan tekemiin valintoihin. Metriset runot voivat tuottaa tämän päivän suomentajalle päänvaivaa. Käännettävä teksti voi olla hyvinkin sidottua mutta tämän päivän kääntämisen ideaalit eivät juuri tue orjallista mitan jäljentämistä. Filologinen unelma täydellisestä käännöksestä, jossa kaikki alkutekstin kielelliset ominaisuudet siirtyvät suomennokseen, on pelkkä unelma. Tai jos suomentaja ottaa metrisen rakenteen siirtämisen keskeiseksi tehtäväkseen, mahdollisesti moni muu runon piirre jää huomiotta ja välittymättä. Tämä koskee erityisesti loppusointuja. Suomentajalle voi olla elämää suurempi tarve saada toimiva loppusoinnutus käännökseen mutta lopputulos voi olla kömpelö, sillä iskelmärunous on tehnyt riimeistä vähintäänkin koomisia.
Minusta runouden kääntämisessä kaikenlainen metrinen purismi on jopa vahingollista. Vaikka metriikka ja loppusoinnut ovat runoilijan tekemiä valintoja, niihin keskittyminen painottaa kenties sitä, ettei runossa ole mitään muuta kuin rytmiä ja soinnutusta. Riimeillä ja metrisillä yksityiskohdilla voidaan pienimuotoisesti osoittaa monenlaisia asioita suomennoksessa mutta näiden piirteiden vallitsevuus saa lukijan näkemään vain nämä asiat.
Suomentaminen on valintojen tekemistä. Kaikkia alkutekstin ominaisuuksia ei voi siirtää käännökseen, vaikka suomentajat parhaansa tekevät. Eri suomentajat tekevät erilaisia valintoja. Joillekin rytmin välittäminen on oleellista suomentamisessa, joillekin taas kuvien täsmällisyys. Käännöksestä on mahdollista tehdä sidotun oloinen käyttämättä täsmällisesti samoja keinoja kuin alkutekstissä. Mukauttaminen ja mukaelmien teko on sallittua. Suomentajan lähtöoletukset vaikuttavat aina siihen, millaista suomennosta syntyy. Tämä on suomentajan työtä. Hän myös vastaa viime kädessä lopputuloksesta, vaikka toimittaja voi tässä auttaa.
Lähes aina suomentajalla on vahva omakohtainen suhde runoihin, joita kääntää. Yhteistä historiaa voi olla vuosikymmenten ajalta: runot ovat voineet puhutella erilaisissa tilanteista ja elämänvaiheissa. Kääntäjä on voinut tutustua runoilijan elämään ja tuotantoon elämäkertojen ja tutkimusten kautta. Kirjallisuudenhistoriat ovat voineet antaa runoilijan tuotantoon liittyvää taustoittavaa tietoa. Suomentajasta on voinut tulla runoilijan erikoisasiantuntija ja -lähettiläs, jolloin teksteihin on voinut syntyä vahva emotionaalinen suhde.
Emotionaalinen suhde runoon on usein hyvä lähtökohta kääntämiselle. Ainakin se on parempi kuin se, että tekee käännöstyötä toimeksiantona. Joskus suomentaja pyrkii määrittelemään työnsä arvon säe- tai tuntiperusteisesti. En usko, että tällä asenteella tulee hyviä suomennoksia, sillä kääntämisestä tuskin koskaan saa työtä vastaavaa rahallista korvausta.
En myöskään usko, että runokäännöksiä kannattaa juuri tilata. Minusta on kiinnostavampaa kysyä suomentajalta, mitä hän haluaa suomentaa. Tällöin kääntäjä on myös vahvasti motivoitunut kyseisen runoilijan kääntämiseen.
Käännösrunouden toimittamisesta ei ole kirjoitettu juuri mitään
Kustannustoimittajan tehtävänä on käydä sellaista keskustelua kääntäjän kanssa, jossa käännöksen mahdollisuudet konkretisoituvat mahdollisimman hyvin. Hän voi saada suomentajan näkemään käännöksessään jotain sellaista, mitä ei ole aiemmin huomannut. Selkeät virheet tulisi saada korjattua toimitusprosessin aikana.
Kustannustoimittajan roolista kirjan teossa on kirjoitettu varsin vähän. Erityisen vähän on kirjoitettu käännösrunouden toimittamisesta. Kääntämiseen liittyvää kirjallisuutta on sen sijaan jokseenkin paljon, erityisesti käännöstieteen piirissä. Eräs lukemisen arvoinen teos on John Felstinerin Translating Neruda: The Way to Macchu Picchu (1980), jossa valotetaan Pablo Nerudan runojen kääntämistä. Nerudasta on tehty runsaasti käännöksiä englantiin, jolloin Felstinerillä on mahdollisuus vertailla eri käännöksiä ja pyrkiä hahmottamaan mahdollisimman hyvää käännöstä. Felstinerin näkökulmat tarjoavat näkökulmia myös Pentti Saaritsan käännösratkaisuihin teoksessa Andien mainingit (1972).
Käännöstyön dokumentointi voi olla joillekin lukijoille kiinnostavaa. Tämä voisi tehdä näkyväksi suomentajan työtä. On kuitenkin epätodennäköistä, että tällaista dokumentaatiota tulee lukijoiden ulottuville. Suomentaja ei välttämättä halua julkisesti pohtia erilaisia käännösratkaisujaan – epätäydellisyyden myöntäminen vaatii suomentajalta tietoisia ratkaisuja. Dokumentaation teko myös vaatii aikaa ja vaivaa. Harvemmin kukaan haluaa tästä erityisesti maksaa suomentajalle.
Kustannustoimittajan työ on tavallisesti sellaista, ettei siitä jää jälkiä. Hyvä toimittaja tekeekin itsensä jossain määrin näkymättömäksi. Tekemätön työ huomataan kuitenkin heti. Jos virheitä ei ole korjattu, lukijakin huomaa, että jotain olisi pitänyt tehdä.
Kirjailijan ja toimittajan välistä suhdetta pidetään luottamuksellisena suhteena, josta ei ole sopivaa kertoa liian paljon. Se mistä olisi kaikkein kiinnostavinta kuulla, on luottamuksellista. Jos kustannustoimittajaa haastatellaan tai julkaisee elämäkertansa, harvoin yksittäisen teoksen toimitusprosessia valotetaan yksityiskohtaisesti. Enemmän nämä kertomukset pyrkivät näyttämään toimittajat sankareina, jotka itseään säästämättä toivat lukijoiden ulottuville jonkun tärkeän teoksen. Varsinaista kustannustoimittamista valotetaan varsin vähän.
Kirjallinen maailma on järjestetty niin, että kirjailija on kaiken keskipisteessä. Joidenkin kirjailijoiden julkikuva voisi saada lommoja, jos paljastuisi, kuinka merkittävässä roolissa jotkut kustannustoimittajat ovat heidän elämässään ja tuotannossaan. Toimittajan tärkein tehtävä on siistiä tekstiä julkaisukuntoon ja tehdä erilaisia ehdotuksia sekä sisältöön että ilmaisuun. Toimitustyö on prosessi, joka ei etene prosessikaavioiden kautta. Toimittajan työ on lähes näkymätöntä mutta kaikki ammattimaisesti toimivat kirjailijat tietävät, kuinka tärkeää on saada teokselleen näkemyksellinen kustannustoimittaja.
Jos lopputulos on hyvä, ja teos saa lukijoilta ja kriitikoilta kiitosta, toimittajan rooli unohtuu. Jos kirjailija kokee epäonnistuneensa, hän syyttää siitä toimittajaa. Myös lukijat ovat tottuneet syyttämään kustannustoimittajaa kaikista havaitsemistaan epäkohdista. Jos kirjailija on kirjallisen maailman kuningas, kustannustoimittajat ovat kirjallisen maailman likasankoja – teos voi haista pahastikin, jos toimittaja ei tee työtään.
Suomentajan ja kustannustoimittajan suhde on kuitenkin ehkä erilainen. Suomentaja voi olla kääntämänsä tekstin asiantuntija olematta henkilökohtaisesti sidoksissa siihen. Vaikka myös suomentaja voi olla herkkä kommenteille, tavallisesti kokemus on tehnyt suomentajasta ammattilaisen, joka kestää enemmän kuin herkkähipiäiset kirjailijat. Tämä ulkopuolinen katse voi tehdä toimitusprosessista kiinnostavan matkan läpi runouksien ja poeettisten näkemysten.
Toimittamisprosessi on käännöksen mahdollisuuksien kartoittamista. Käännöksen arvioimiseksi on myös avattava suomentajan tulkintoja. Toimittajan tulee peilata näitä niin alkutekstiin kuin omiin tulkintoihinsakin, ehkä myös spekuloitava ja pöyhittävä runoa, jotta se paljastaisi salaisuuksiaan. Toimittajan omat tulkinnat voivat myös antaa suomentajalle sytykkeitä joihinkin vivahteisiin.
Pidän itseäni käännösrunon toimittajana käännöksen syyttäjänä ja alkukielisen runon puolustajana. Minun tehtäväni on varmistaa, että runoilijaa kohdellaan käännöksessä mahdollisimman hyvin. Kaikki olennainen tulee olla käännöksessä mukana. Jos jotain puuttuu, on ainakin keskusteltava, miksi näin on, ja pohdittava voisiko käännöstä jotenkin täydentää. Tätä keskustelua tulee käydä niin kauan, kunnes syyttäjä ja puolustaja hiljenevät. Toimittajan tehtävänä ei ole puolustaa suomentajaa, vaan alkukielistä tekstiä. Käännöksen ilmestymisen jälkeen toimittaja voi myös puolustaa kääntäjää.
Syyttäjänä ja puolustajana toimittajan tulee kysyä tyhmiä kysymyksiä aina uudestaan jotta ongelmakohdat saavat ratkaisunsa. Tämä voi olla suomentajalle hyvin turhauttavaa ja raastavaa mutta toimittajan on tehtävä parhaansa jo senkin takia, että usein runoilijan tai julkaisuoikeuksien haltijoiden kanssa tehty sopimus velvoittaa tähän. Huolimaton työ voi jatkossa vaikuttaa käännösoikeuksien saamiseen.
Käännöksen toimittaminen eroaa muusta kustannustoimittamisesta siinä, että toimittaja ei voi poistaa tai lisätä mitään. Alkuteksti on partituuri, jonka mukaan edetään. Jos tavoitteena on suomentaa jokin runokokoelma kokonaisuudessaan, kokoelma on velvoittava ohje, jota tulee seurata. Toimittajana minun ei tarvitse pitää kaikesta mutta tästä syystä en voi poistaa tai lisätä mitään käännökseen, enkä voi myöskään sallia, että suomentaja näin tekee. Käännöksen toimittamisessa on asioita, joita ei voi kyseenalaistaa.
Myös kustannustoimittaja innostuu helposti hyvistä runokäännöksistä. Toimittaja on usein suomentajan ensimmäinen lukija: jos runo ei innosta toimittajaa, kuka siitä innostuisi? On selvää, että toimittajakaan ei aina pidä kaikesta siitä, mitä joutuu tekemään. Toimittaminen on kuitenkin helpompaa, jos löytää käännettävän runoilijan tuotannosta jonkin sellaisen särmän, joka innostaa ja puhuttelee. Olen ollut lähes aina innostunut niistä runoista, joita toimitan. Jotkut runoilijat herättävät välittömän kiinnostuksen, toisten kohdalla innostumiseen menee aikaa. En ainakaan muista, että olisin toimittanut sellaista käännöstä, josta en olisi jossain vaiheessa ollut innostunut.
Toimittajan tehtävänä on rajata suomennostyö
Toimittajan näkökulmasta käännösprosessi käynnistyy silloin, kun kustantaja tekee päätöksen julkaista käännösrunoteos. Suomentaja on voinut tehdä suomennoksia sieltä täältä runoilijan tuotantoa mutta toimittajan työ alkaa kun teoksen laajuudesta ja luonteesta keskustellaan. Käännöstyö konkretisoituu tietynlaiseksi teokseksi.
Romaanien kohdalla rajaaminen on helppoa: lähes kaikki romaanit julkaistaan kokonaisuudessaan. Nykyään ei juuri lyhennellä romaaneja kuten viime vuosisadan alkupuolella. Suomentajan työ voi rajautua joko runoilijan kootuiksi runoiksi, valikoimaksi tai jonkun tietyn runokokoelman suomennokseksi. Käännökset voivat myös päätyä antologiaan, joka on useamman runoilijan runoja sisältävä teos. Mitä varhaisemmassa vaiheessa suomentaja ja toimittaja pääsevät yksimielisyyteen julkaistavan teoksen luonteesta, sen parempi.
Harvemmin ilmestyy runoilijan tuotanto kokonaisuudessaan suomeksi. Jos runoilija on poikkeuksellisen merkittävä, ja tuotanto on kohtuullisen suppea esimerkiksi ennenaikaisen kuoleman vuoksi, kootutkin runot voivat tulla kysymykseen. Arthur Rimbaud'n koko tuotanto on ilmestynyt suomeksi mutta hänellä oli poikkeuksellisen lyhyt runoilijaura. Koottuja runoja ilmestyy vain poikkeuksellisen merkittäviltä runoilijoilta.
Tavallisesti julkaistaan valittuja runoja. Ne voivat keskittyä runoilijan johonkin merkittävänä koettuun vaiheeseen, tai ne ovat läpileikkaus runoilijan urasta. Kronologisesti etenevä katsaus runoilijan keskeiseen tuotantoon on tavallisin tapa julkaista suomennettua runoutta.
Onneksi suomentaja on usein käännettävän runoilijan paras asiantuntija, jolloin valikoiman sisältö määrittyy keskustellen. Sisältöön vaikuttavat runoilijan ura, kieli ja käännettävyys. Jos runoilijaa suomennetaan ensimmäistä kertaa, on tarkoituksenmukaista tehdä sellainen teos, joka esittelee runoilijan uraa mahdollisimman hyvin eli sen mukaan, mikä on runoilijan uran merkittävin osuus. Valikoiman rajaamisessa on otettava huomioon myös muut mahdolliset käännökset. Tavallisesti kaikilta runoilijoilta löytyy niin runsaasti suomentamattomia runoja, ettei aiemmin suomennettujen runojen uudelleen kääntäminen ole tarpeellista. Tiettyjen klassikkorunoilijoiden suomentaminen useaan kertaan on sinänsä tärkeää. Ei ole yhtä oikeaa suomennosta, on monia suomennoksia, joissa painottuvat eri asiat.
Jo kuolleiden runoilijoiden tuotantoa on melko turvallista julkaista. Etenkin jos runoilija on ollut tunnustettu jo eläessään. Merkittävinä pidetyistä runoilijoista löytyy aina myös elämäkertoja, tutkimuksia ja tulkintateoksia. Suomennoksen tulee olla motivoitu: joku on kiinnostunut kyseisestä runoilijasta. Usein riittää, että suomentaja ja toimittaja pääsevät yksimielisyyteen runoilijan merkityksestä.
Myös elävien runoilijoiden runoutta on pyrittävä julkaisemaan. Ei ole kuitenkaan helppo tunnistaa kääntämisen arvoisia runoilijoita. Myös tässä voi usein luottaa suomentajan näkemykseen. Jossain määrin ongelmallisia ovat kaverikäännökset. Vahva kaveruus kanavoituu käännöksiksi puolin ja toisin. Palvelus palveluksesta, ja usein kustantaja joutuu runoilijoiden keskinäisen kaverussuhteen vahvistamisen maksumieheksi.
Koottujen ja valittujen runojen ohella voi julkaista myös runokokoelmia kokonaisuudessaan. Ne eivät ole tavallisesti yksittäisten runojen sattumanvaraisesti kasattuja koonteja, vaan ne ovat jotain enemmän kuin osiensa summia. Erityisesti modernistit julkaisivat pitkälle kehiteltyjä teoskokonaisuuksia, joiden otteiden suomentaminen ei ole tarkoituksenmukaista: T.S. Eliotin The Waste landin yksittäisten runojen julkaisemiseen ei edes saa lupaa. Se että kokoelma on enemmän kuin osiensa summa, tekee kokoelmista kiinnostavia. Tällöin runoilijan sormenjälki näkyy sekä yksittäisissä runoissa että kokoelman rakenteessa.
Välillä käy niin, ettei kokoelman kaikkia runoja ole mahdollista suomentaa. Tämä tilanne vaatii kääntäjältä erityistä kekseliäisyyttä. Ei-käännettävän runon suomentaminen vaatii suomentajalta kykyä tehdä mukautettuja suomennoksia. Tietyn kokonaisuuden kääntäminen pakottaa tekemään sellaisia luonnosmaisia suomennoksia, jotka välittävät vain vähäisessä määrin kenties monimutkaisen alkukielisen runon ominaisuuksia.
Eurooppalaisten suurten kielten runoudet ovat paremmin tunnettuja kuin pienten kielialueiden ja joidenkin Euroopan ulkopuolisten maiden runous. Ranskalaista runoutta on esitelty viimeisen sadan vuoden aikana ainakin kolmen antologian voimin. Myös yhdysvaltalaista runoutta on julkaistu useissa antologioissa. Euroopan ulkopuolisten maiden, kuten Kiinan nykyrunous, on sen sijaan lähes tuntematonta. Antologiat pyrkivät esittelemään jonkun kielialueen tai maan runouden kokonaiskuvan valitulta ajanjaksolta.
Minusta on tärkeää koota antologioita sellaisten kielten runouksista, jotka eivät ole Suomessa ennestään tunnettuja. Olenkin julkaissut antologiat kreikkalaisesta, hollantilaisesta, italialaisesta ja Intian englanninkielisestä runoudesta. Antologioiden toimittaminen ja suomentaminen on vaativaa työtä. Antologioiden pitäisi pystyä tekemään jotain, joka on tavallisesti mahdotonta: esittelemään muutaman runoilijan avulla kokonainen kulttuuri. Runojen ohella näissä antologioissa ovat tärkeitä kontekstoivat esipuheet, jotka taustoittavat kielialueen runouden todellisuutta ja lähtökohtia. Antologiat voivat poikia jatkokäännöksiä, jotka syventävät kielialueen runouden tuntemusta.
Itse koen tarpeellisena julkaista sekä moderneja klassikoita että nykyrunoutta. Antologioiden avulla voi tehdä jonkun maan runoutta laajemminkin tunnetuksi. Erityisesti modernismin erilaiset ilmentymät voivat myös vaikuttaa suomalaiseen runouteen. Omalla äidinkielellä luettu runous vaikuttaa kaikkein vahvimmin.
Käännösrunouden julkaiseminen on loppunut lähes kokonaan
2000-luvulla käännösrunouden julkaiseminen on vähentynyt rajusti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana etenkään suuret kustantajat eivät ole käännösrunouteen juuri koskeneet. Vielä 1990-luvulla kaikilta keskeisiltä kustantajilta tuli keskimäärin yksi käännösrunokirja vuodessa. Otava ei ole käsittääkseni julkaissut käännösrunoutta vuoden 2008 jälkeen. Tammelta on tullut viimeisin käännös vuonna 2010 ja Wsoy:ltä vuonna 2012, jos suomenruotsalaisen runouden suomennoksia ei huomioida.
Ei ole väliä, mistä käännöskirjat ilmestyvät, mutta suurimmilla kustantajilla on parhaimmat resurssit tuottaa taloudellisesti ja toimituksellisesti monimutkaisia käännöskirjoja. Viime vuosina pienet kustantajat ovat ottaneet myös käännösrunouden julkaisemisen vastuulleen kotimaisen uutuusrunouden ohella. Julkaistujen käännösten taso on ollut kirjavaa, mutta tärkeintä on että niitä on ilmestynyt.
Käännösrunoteosten julkaisemisen ohella myös vastaanotossa on tapahtunut muutoksia. Päivälehdet eivät juuri julkaise kritiikkejä runoteoksista, ja tästä on kärsinyt erityisesti käännösrunous. Runous on pitkälti hävinnyt näkyvistä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Se että kirjakaupat eivät edes aina ota käännöskirjoja myyntiin, ei ole yllättävää. Suomalaisen kirjakaupan omistaa Otava ja Akateemisen Bonnier, jolloin kauppojen toiminnassa näkyvät myös omistajan intressit.
Kustantajat voivat kiinnostua julkaisemaan jotain jossain maissa menestyneitä runoteoksia tuoreeltaan. Joku runoilija on myynyt maassa x niin ja noin paljon kirjoja, ja tämän ilmiön kustantaja toivoo leviävän myös Suomeen. Tavallisesti näitä ilmiöitä ei saada siirtymään Suomeen. Tuloksena on teennäisiä teoksia, joista juuri kukaan ei piittaa. Poeettisesti merkittävä runous on harvoin kaupallisesti merkityksellistä. Käännösrunoutta tulee julkaista muusta kuin kaupallisesta syystä.
Käännösrunouden julkaisemisen motiivina täytyy olla jokin muu syy kuin raha. Jos onnistumisen kriteerit ja mittarit ovat taloudellisia, tavoitteita on vaikea saavuttaa. Taloudellisen motiivin sijasta pidän sisällöstä innostumista aivan riittävänä motiivina. Suomalainen runous umpioituu, jos se ei saa vaikutteita ja sytykettä muunmaalaisesta runoudesta. Käännösrunouden julkaisemisen motiivina on rakkaus lajiin.