Ennen esikoiskokoelmaa mulla oli mun mielestä hyvinkin lupaava käsis ja tarjosin sitä eräälle kustantamolle, Tiihonen kertoo. - Se kuitenkin palasi bumerangina takaisin, mikä oli sinänsä hyvä. Kuten kaikille kirjoittajille, perata hylättyä ja havahtua siihen, mikä siinä meni mönkään, oli tietenkin varsin karvasta kalkkia, mutta myös hyvin avartavaa. Huomasin, että käsikirjoituksesta puuttui omakohtaisuus. Se perustui täysin olemassa olevaan kirjallisuuteen. Jos jotain omaa oli, niin hyvin ohuella pohjalla.
- Tästä valaistuneena ryhdyin töihin seuraavan käsikirjoituksen kanssa hyvin nöyränä, kynä käteen vain, Tiihonen jatkaa. - Työstin sitä täysin päinvastaisesta näkökulmasta. Otin taustaksi omat lapsuuden maisemat, annoin niiden elää. En tietenkään kirjoittanut yks yhteen, mutta oitis teksti ja lause olivat tyyten toista.
- Näistä uusista teksteistä muotoutui esikoiskokoelma Sarkunmäen palo, jonka Gummerus sitten kustansi vuonna 1975. Ilpo Tiihonen intoutuu pohtimaan paikan merkitystä runossa. Hänellä on Hyvät, pahat ja rumat - kokoelmassa runo palokärjistä, toisiaan kohti lentävistä huimapäistä. Hyvät, pahat ja rumat ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1984. Runon nimi on Minulla on piste.
Minulla on piste
Pohjoisesta, idästä, etelästä ja lännestä, jokaisesta
lensi yksi palokärki sadan metrin korkeudessa. Ne
törmäsivät nokka edellä toisiinsa tyhjyydessä, ja siihen syntyi paikka.
Olen nyt löytänyt sen, eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois.
Palokärkien voisi ajatella olevan toisiinsa törmääviä lauseita, Tiihonen tulkitsee omaa runoaan. - Ne törmäävät keskiössä, runon keskusaukiolla. Minusta se aukio on usein näkymätön, abstrakti asia jonka ympäriltä kirjoitat sitten kaiken näkyväksi. - Sitä paikkaa ei ole koskaan ennen ollut, nyt se syntyy siihen, se on ihan uus paikka.
En pysy paikoillani, eivät ne ole minun
Ajattelisin, että runo itsessään on paikka, kohtauspaikka, Ilpo Tiihonen jatkaa. - Kirjoittaja ja lukija kohtaavat, samoin kaikki se päällepäin näkymätön matsku, niin kirjoittajan allekirjoitetut lauseet kuin lukijan itsensäkin kartoittamattomat tunnot, ne mitkä hyvä, kohteeseensa löytävä runo herättää ja tuo pintaan. - Ja niistä syntyy paikka. Runon valtavia mahdollisuuksia.
Tiihonen tunnustaa, että hänelle kirjoittajana tärkeitä tekijöitä ovat ihmiset. Hän tarvitsee heitä, hän tarvitsee, niin kuin hän itse kutsuu, vastaantulijoita. Vastaantulijat luovat kohtauksia, he luovat paikan, tilan jossa toimitaan.
Tiihonen on teollisen murroksen kasvatti, pikemmin kaupunkilaisrunoilija kuin luontolyyrikko. Tiihoseen liitetään usein kajastus Kalliota, myyttistä kaupunginosaa, sen kumpuisia katuja ja yhtä kumpuisia elämänkohtaloita. Itse hän hieman vieroksuu tätä.
- Kallio on erinomaisen hyvä paikka asua. Olen viihtynyt siellä, Tiihonen sanoo. - Mutta asun vuodenkierron mittaan monessa muussakin paikassa. Talvenselän vietin vastikään Espanjassa, viidennen kerran. Kesät vietän kutakuinkin tarkkaan Lohjanjärvellä saaren torpassa. Pikemminkin johonkin tiettyyn paikkaan identifioitumisen sijaan mulle on tärkeää paikanvaihto. Erään runonsa mukaan: En pysy paikoillani, eivät ne ole minun.
- Mutta ei sen paikanvaihdon tarvitse olla periaatteessa enempää kuin päänkääntö, Tiihonen täsmentää. - On sama, ajaako kolmosen ratikalla lenkin vai lentääkö flygarilla kahdeksan tuntia lounaaseen.
Runoilija on paikallistettu
Ilpo Tiihonen on aikuisen miehen ikään ehtineenä asunut monessa paikassa. Kyllä, hänet on paikallistettu siellä ja täällä. Tampereella, Kainuussa, Joensuussa, Sammatissa, Hangossa.
Suuri sammattilainen kesäjuhla
Ja tuolla Runoilija
kaikkeuden kuokkavieras, hattaraisin opponentti
oikoilee marjapensaan alla
yllään virkatoimiensa viriili liplatus,
ohrainen tiedonjyvä kurkussaan
ja säkeitä säkki päässään,
kun koivuissa
ilo peippona pomppii
Kokoelmasta Largo (WSOY 2004)
Runoilija lennossa, palokärki ilmassa, sanalla sanoen. Mutta, niin kuin sanottu, Kalliossa, Helsingissä, Tiihonen pääosin kortteeriaan pitää. Kesän suviset viikot hän viettää Lohjanjärvellä. Mistä seuraa toinen anekdootti.
- Sammatin kunta liitettiin Lohjan kaupunkiin 2009, Tiihonen kertoo. - Sammatistahan ovat kotoisin niin Eeva Joenpelto kuin Elias Lönnrot. Nyt sitten aivan hiljan luin Länsi-Uusimaasta juttua Lönnrotista, jossa hänen mainittiin olevan lohjalaiskirjailija. Milläköhän lailla sammattilaiset lukivat sitä? Saakeli, näin ne veivät meiltä kuntaliitoksen myötä tuonkin kirjailijan, Kalevalan kokoajan. Lohjalaiskirjailija!
Kosketusvaje
Palokärki perääntyy muutaman siivenvedon, palokärki katsoo maata jonka yli lensi. Ilpo Tiihonen muistaa aikaa 80-luvun alkupuolella, kun Akateeminen kirjakauppa Svenska Teaternia vastapäätä varasi kokonaisen ison ikkunan syksyn runokokoelmille. Näin ei ole tapahtunut enää hyvään aikaan.
- Pieni, mutta mun mielestä hyvin kuvaava esimerkki. Varsinkin siitä, mitä kirjakaupoissa nykyään myydään, runoilija huomauttaa. Tiihosen aloittaessa kirjailijantaipaleensa 70-luvun puolivälissä kirjallisuus oli arvostetumpaa, sillä ei ollut sillä tavoin kilpailijoita kuin nykyään on. Sama arvotuksen murros on ulottunut aina kustantamoihin asti, kirjallisen kulttuurin eräisiin kivijalkoihin.
- Kun mun esikoinen ilmestyi ยด75 Gummeruksen kustantamana, muistan että mua esikoisrunoilijaa esiteltiin talon ykkösnyrkin Mauri Sariolan rinnalla, ja sitä pidettiin täysin korrektina ja asianmukaisena toimena. Samoin muistan runoilijoita kutsutun kustantamoiden maakuntakiertueille mukaan vielä pitkälle 80-luvulle. Sitten runoilijat jätettiin vek, otettiin kiertueille esittäytymään ne jotka todella myyvät.
- Eli jos oltiin tässä tasavertaisia ammoin, ei olla enää. Palokärki ei anna periksi, se lähtee tulemaan päin. Ilpo Tiihonen kuitenkin uskoo kaiken murroksen jälkeen runolla olevan aina oma rajattu lukijakuntansa. Niin se ollut aina, niin on vastedeskin.
Sanotaan, että on vallalla runousboomi, hän lisää. - Varmasti onkin. Runoja käytetään aina enemmän kuin mitkä kustantamoiden myyntimäärät osaavat kertoa. Runot myös elävät pitkään, harppovat yli aikojen. Harva proosakirja kykenee siihen. Ja tämä pitkälti, koska runouden eräs ominaismuoto on keveys. Ja koska runouteen kuuluu jo lähtökohtaisesti etsiä ja löytää.
Tiihonen puhuu myös painetun kirjan puolesta. Toki hän antaa arvon myös netistä löytyvälle runoudelle; on hyvä ja oikein, että sitä siellä on. Netin kautta löytyy kenties runolle uusia lukijoita, mutta on runon paikka myös kirjassa, painettuna. Ikävä vain, että isot ja keskisuuret kustantamot nipistävät runojulkaisujaan minkä ehtivät. Näin urhea työ runon puolesta jää pienten toimijoiden harteille.
- Kirja on painettuna intiimi kosketus. Se on melkein kuin toinen ihminen, Tiihonen muistuttaa. - On hienoa, jos runoja ilmestyy netin kautta, mutta menetetään paljon jos runous kirjan muotoisena häippäsee. Tätä intiimiyttä voi verrata tilanteeseen, kun viedään elinikäinen puoliso ja sanotaan, että häneen voi olla vastedes yhteydessä enää puhelimitse. - Syntyy väistämättä kosketusvaje.
Lukemisen paikka
Proosa on vähän kuin elokuva, Ilpo Tiihonen sanoo. - Proosaan voi mennä mukaan ja lellotella. Runoja pitää taasen lukea ikään kuin seisaallaan, aina valmiina astumaan johonkin suuntaan. Joko lähtö- tai tulovalmiina.
- Runon lukemisasento on ihan toinen kuin pitkässä tekstissä. Lukemiselle, kirjaan syventymiselle otollisena paikkana pidetään usein, niin kaunis klisee kuin se onkin, Emma-tuolia jalkalampun katveessa hämärän huoneen nurkassa. Runon lukemispaikka se ei kuitenkaan parhaimmillaan ole. Runo vaatii aktiivisuutta, hetkellisyyttä, kykyä irtautua.
- Joskus isoissa kaupungeissa näkee sattumoisin matkustajia metroruuhkissa, jotka lukevat runokirjaa, Tiihonen naurahtaa. - Näillä on pari pysäkinväliä aikaa lukea runo tai pari. Ja se aika saattaa olla runon lukemiselle kaikkein dynaamisin. Luetun paikallisuus ja lukupaikan paikattomuus lyövät kättä. Terve epäortodoksisuus lukemisen säntillisyyttä kohtaan.
Palokärki ilmassa.