Lukijan eväät on vanha aihe runoudesta puhuttaessa: mitä pitäisi olla taskussa matkaan lähtiessä. Väitän, että nykyrunon äärellä eväät eli kokemus ja tuntemus runoudesta askarruttavat lukijaa enemmän kuin myönnetään. Kaiherrus uuden äärellä: tässä on jotakin, joka olisi hyvä tietää mutta kun en tiedä. Puhun nyt nimenomaan tietämisestä, en siitä sukelluksesta vieraalta laiturilta, joka aina kuuluu lukemiseen.
Lukemisen kokemuksellisuus vie tietysti mennessään epäröinnin ja tekstikin opettaa tavoilleen. Silti kielteisten reaktioiden – tämä ei ole hyvä / ei oo kyllä mun juttuni - kyljessä kulkee helposti ajatus: jos vain osaisi lukea tämän toisin, paremmin. Huokauksen kuulee toistuvasti tavallisiksi lukijoiksi itseään kutsuvilta mutta myös ammattilukijan henkseleitä paukuttelevilta.
Kriitikko on lukijana vielä eri veneessä, hänen takaraivossaan pakottaa tehtävä: luen nyt nämä runot ja sen jälkeen kirjoitan yleistajuisen arvion päivälehteen. Myös kriitikko lukee kokemuksellisesti, silloinkin kun lukee kirjoittaakseen. Samalla hän kuitenkin jo kaivaa esiin eväitään: tästä on synnyttävä selväsanainen arvio, joka menee läpi suuren yleisön palstoilla.
Kenen poetiikka?
Satunnaisotos runohyllystäni, kymmenkunta kokoelmaa. Etsin kiitoksia, joita nykyään tavataan kirjata teostietoihin. Apurahoittajien lisäksi kiitellään esilukijoita yhteistyöstä nimiä luetellen: Kristian, Henriikka, Vesa, Harry, Miia, Antti, Marianne, Juri, Marko, Aki, Eino, Juhana, Tiina, Ville, Jonimatti, Raisa, Olli-Pekka, Taneli, Teemu, Tommi, Virpi jne. Nimet toistuvat eri teoksissa, Kristian varsinkin monta kertaa.
Runoja tehdään tänään korostuneen yhteisöllisesti ja runoilijaa ympäröi kommentoivien lähilukijoiden piiri. He varmaankin tietävät sen, mitä satunnainen lukija tai kriitikko ei tiedä, sen mitä teoksen lähtökohdista ja tekotavasta ehkä pitäisi, tai olisi hyvä tietää. Tulisiko heidän kirjoittaa arvioita, tai ainakin esseitä ja artikkeleita?
Kyllä, ja sitä he ovat jo onneksi tehneetkin. Poetiikkaa käsitteleviä tekstejä on julkaistu kokoelmina, samoin runouslehdissä ja blogeissa avataan kirjoittamisen näkymiä ja lähtökohtia. Erityisesti menetelmällinen runous on saanut vastaanoton tukea, Vastakaanon oli tärkeä teos, samoin Juri Joensuun väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet. Haluaisin silti lisää yksittäisten runoteosten poeettisista lähtökohdista nousevia kirjoituksia. Ja olisi hienoa, jos niiden ilmaisu pystyisi tavoittamaan mahdollisimman laajan yleisön.
Kuka ampui Ötzin?
Itse runoteoksessa törmää harvoin sen ideaa avaavaan tekstiin. Eino Santasen tuore Tekniikan maailmat (2014) on poikkeus: runoilija on kirjoittanut sen häntään laajan esseen setelirunon ja käsitetaiteen ympäriltä. Vesa Haapala kehuu Santasen hienoa totaaliteosta Versoja-blogissaan mutta epäröi loppuesseen kohdalla: "no jaa, tavallaan ja tavallaan, ymmärrän kyllä miksi se on mukana, mutta olisi voinut jäädä poiskin."
Onneksi ei jäänyt, sanon kriitikkona ja lukemisen kulttuurin edistäjänä. Vaikka itse esimerkiksi olin jo aiemmin lukenut Santasen setelirunoprojektista ja nähnyt siihen liittyvän videonkin useaan kertaan, essee oli kohdallaan levittämässä ideaa. Erityisen tärkeä se on niille lukijoille, jotka eivät lainkaan seuraa runouslehtiä tai -tapahtumia.
Harry Salmenniemi kirjoittaa Otavan Kulma-blogissa otsikolla "Jäämiehen ruumiissa" mainion tekstin Vesa Haapalan ja Markus Pyörälän Kuka ampui Ötzin? –teoksen (2012) vaiheista. Salmenniemen katse Ötziin "kokonaistaideteoksena" näyttää, miten mahtava lukijan paikka on teoksen syntyyn osallistuneella. Mitä on kirjoitettu jäämiehen ruumiin eri osiin, minkälaista on olla sen patologi-lukija. Salmenniemi hehkuttaa "ennen näkemättömän poikkitaideteoksen" äärellä, ja syystä, sillä se meni ohi monelta juuri laaja-alaisuudessaan. Ikään kuin Ötzin volyymi – ainakin läpikäymäni vastaanoton näkökulmasta – ensi kertaa luettaisiin niin kuin se ansaitsee tulla luetuksi.
Minua ei vähääkään haittaa, että Salmenniemi on tehnyt yhteistyötä Haapalan kanssa: juuri sen tähden hän saattaa lukea näkyväksi teoksen kokonaisidean. Hänellä on yksinkertaisesti suurempi lukijan paikka, ja tämän kaltaisia suurelta paikalta kirjoitettuja tekstejä saisi olla enemmän. Jääviyspuheita ei toivottavasti kukaan keksi tähän esteeksi; kuten aikoinaan 1950-luvulla, myös 2000-luvulla uuden runon on itse tehtävä itsensä näkyväksi.
Jos Salmenniemen näkökulmaa vertaa Teemu Mannisen kirjoittamaan Ötzi-arvioon Hesarissa, huomaa, ettei kriitikko ollut teoksen syntysijoilla. Hän kirjoittaa ylityöstetyistä teksteistä ja rentojen ranteiden puutteesta, vinoilee Haapalan ja Salmenniemen yhteistyölle: "Vesa Haapalan (s. 1971) ja Harry Salmenniemen (s. 1983) ystävyys on tosiasia suomalaisen runouden harrastajille." Rinnalle Manninen nakkaa sellaisia pareja kuin Wordsworth-Coleridge ja Verlaine-Rimbaud.
Entä jos Mannista olisi briiffattu Ötzin rakennusperiaatteesta ja ylipäätään Markus Pyörälän ja Vesa Haapalan yhteistyönä syntyneestä teoksesta? Jos hän olisi voinut nähdä Erkka Mykkäsen myöhemmin kirjoittaman Nyt-liitteen jutun, jossa graafikko leikkelee teoksen ja kokoaa Ötzin ruumiin pöydälle? Arvostelusta olisi tullut toisenlainen, sillä kriitikko olisi ymmärtänyt keskittyä teoksen varsinaisen työparin tuloksiin.
Valoa lukijalle
Kustantajan markkinointi lähettää ainakin arvostelijalle teoksen mukana noin puoli liuskaa tekstiä, jossa tavallisesti on yksi sitaatti ja maininta teoksen koskettavuudesta. Miksi teksti ei voisi saman tien esitellä teoksen poetiikkaa, lähtökohtia, tekotapaa. Vertailun vuoksi: kun katson taidenäyttelykutsuja, huomaan että niissä on mukana runsaasti tekstiä taiteilijan ajattelusta ja estetiikasta - ja lisää saa vielä näyttelypaikalta.
Lukijan ja katsojan saama tieto teoksen maailmasta ei hävitä sen kokemuksellisuutta tai manifestoitumista, päinvastoin: se valaisee tilan.