Olen tullut usein kirjoittaneeksi, että hyvä kansi kiteyttää jotain kirjan sisällöstä. Ei paljasta liikaa vaan houkuttelee lukemaan. Ei tartu niinkään juoneen kuin tunnelmaan, kirjan omimpaan olemukseen. Ja tietysti eroaa koko muusta julkaistavasta kirjateollisuudesta niin, että ei voi olla tarttumatta.
Vaatimus ei ole vaatimaton. Lisäksi siihen sisältyvät kriteerit saattavat olla roskaa. Tietysti ideoiden maailmaan kurkottavat mestariteokset – puhun nyt kansista, en välttämättä niiden sisältämistä usein kovin keskinkertaisista emoteoksista – ovat kaikkien mieleen, mutta rimaa ei ole pakko asettaa niin korkealle. Hyvä kansitaiteilija saattaa onnistua luomaan hienoja päällisiä ihan vain kirjan nimen tai taiteilijan imagon perusteella. Joo, tosi pinnallista. Mutta mihin muuhun päätelmään johtuu näitä katseltuaan?
Juhani Peltonen: Felix Navitan etu- ja takaraivo
Kirjamaailma, 1967. Kansi Alpo Jaakola.
Loimaalainen maalari ja kuvanveistäjä Alpo Jaakola (1929–1997) liikkui 1960-luvulla myös runouden maailmassa. Hänen ensimmäinen teoksensa oli Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa tehty Meri kiipeilee (1965).
Elonkorjaajat-ryhmän kautta merkittäväksi maalariksi noussut Takalo-Eskola kirjoitti teokseen runoja, jotka Jaakola kuvitti vapailla assosiaatioilla. Mukana on myös Jaakolan omia runoja ja kuvituksia. Jaakola teki kannen ja viivapiirroskuvitukset myös Peltosen teokseen.
Lassi Sinkkonen: Meitä kohti
Tammi, 1968. Kansi: Sven Olof Westerlund.
"Tahdotte tai ei - olen yksi teistä", on Lassi Sinkkonen kirjoittanut kirjan avausmotoksi. "Pimeys ei kätke ääriviivoja, vain yksityiskohdat katoavat", hän sivaltaa myöhemmin. "Punikinpentu, joka sai armon presidentin puheessa 30-vuotiaana" kuvasi mielellään (sic) maailmaa vailla rakkautta, kylmää ja persoonatonta nykytodellisuutta.
Taidegraafikko Sven Olof Westerlundin (s. 1935) ikoninen, salaovela kansi hyödyntää nimeä konkreettisesti ja kytkee sen kirjan teemoihin ja ajankuvaan.
20 nykyvirolaista runoilijaa
Tammi, 1969. Kansi: Olavi Vepsäläinen.
"Kirjailijoita on tosiaankin 20. Tässä heidän nimensä. Mutta muistakaa, että niiden takaa löytyy usein värikäs ihminen."
Yrjö Koivukari: Kohti aurinkoa
Mysteeni, 1973. Kansi: Veikko Siren.
"Todellisempi kuin kukaan ajassa", kirjoitti Kalevi Rahikainen Koivukarista aikoinaan. Kohti aurinkoa on kiehtovan epätodellinen, sekä teos että sen päällys. Sinkkosen kirjassa asioita tuli päin ihmistä, Koivukarin kokoelmassa päin aurinkoa.
Kirjan kuvitus on Veikko Sirenin (s. 1936), joten uskaltaudun olettamaan kanttakin omaleimaisen ite-taiteilijan luomukseksi. Vinksahtaneelta abstraktilta maalaukselta näyttävä erilaisten pintojen muodostelma kuvaa hyvin itse kirjaakin. On monenlaista ja monen näköistä, ehdottoman vakavaa ja ehdottoman humoristista.
Yrjö Koivukari: Ihmisen aika
Mysteeni, 1974. Kansi: Tuntematon Suuruus.
Ihmisen aika. Siis tiimalasi. Voimakkaat värit vastatusten toisiaan. Se on siinä.
Koska Mysteeni oli mystinen kustantamo, palkkeja käännettiin pikkuisen vinoon, yhtä laskettiin alaspäin. Pientä ravistelua – ja se on siinä. (Tai sitten kaikki tapahtui vahingossa painossa.)
Hannu Salama: Runot
Otava, 1975. Kansi: Kosti Antikainen.
Salaman kokoelma ilmestyi Delfiini-sarjassa. Noin 90 prosenttia pitkään ilmestyneen sarjan kansikuvista ja sen logon suunnitteli Kosti Antikainen (1930–80). Erittäin tuottelias päällistaiteilija oli parhaimmillaan nerokas, kuten Pentti Saarikosken Odysseiasta (1972) näkee.
Delfiini-sarjassa hän turvautui usein rutiiniratkaisuihin. Satojen kansien mies ei aina joutanut luopumaan maneereistaan. Niihin kuuluivat kirjailijoiden nimikirjaimista muotoillut, vähän graffititaidetta muistuttavat kansikuvat (mm. Lasse Heikkilän ja Jarkko Laineen kootut runot).
Antikainen on hakenut Salaman kokoelmaan samaa iskevyyttä. Ajatusketju lienee kulkenut "Salama, no hei salama, sähäkkä kuin salama, tyyppinäkin, mutta jämäkkä, taipumaton, jumalanpilkkaoikeudenkäynti, no hei rautanaula."
Kössi Kaatra: Alhaisolauluja
Otava, 1978. Kansi: Kosti Antikainen.
Jostain syystä Antikainen oli myös hyvin mieltynyt sormiin, joita hän käytti useissa Delfiini-sarjan kansissa. "Sormikansista" puhuttelevin on minusta Alhaisolauluja.
Kössi Kaatra (1882–1928) on tunnetuimpia työläisrunoilijoitamme, joka oli mieltynyt kuvaamaan proletariaatin ahdinkoa kapitalismin ikeessä ja kansalaissodan seurauksia. "Ylös kaikki ja kiinni jo ohjaksiin", kehotti Kaatra, mutta Kosti Antikaista puhutteli enemmän selkeän marxilainen valta-asetelma. Patruuna näyttää: "Alas, köyhälistö!"
Pentti Saarikoski: Tanssilattia vuorella
Otava, 1977. Kansi: Kosti Antikainen.
Antikainen on tunnistettava, mutta osasi sentään varioida tyyliään. Tanssilattia vuorella on alaosastaan erottuva, kansitaiteilijansa näköinen, mutta yläosan lattiarakennelma muistuttaa puolalaisia pilapiirroksia. Se osoittaa, että muodontajun ja sommittelutaidon lisäksi Antikaisella oli hyvä viiva.
Veijo Meri: Mielen lähtölaskenta
Otava, 1976. Kansi: Kosti Antikainen.
Antikaista uhkaa nyt tulla liikaa, mutta ei hänellekään mikään keikka ollut liikaa.
Viljo Kajava: Kosketus
Otava, 1979. Kansi: Ylermi Lahti.
Kajavan kirjassa lehvät kuiskailevat, tuntosarvet heiluvat.
Hyönteiskunnasta Kajava kirjoittaa muun muassa: "Olkoon ja eläköön, tunnustelkoon seinää ja tuulta tutkikoon. Meillähän ei ole, ei tule, rajariitoja."
Kun kirjan nimikin on Kosketus, Ylermi Lahden kansiratkaisu on tyylikäs. Luontodokumenteissa saalistetaan, raadellaan ja noudatetaan voittajan lakeja. Mutta on toinenkin tapa nähdä.
Arto Melleri: Johnny B. Goethe
Otava, 1988. Kansi Markko Taina.
Kokoelman avaus- ja nimikkorunossa Melleri kirjoittaa:
"Kuule hei lauri älä mulle ala
ihan totta stikkaa vaan spaddu ja lähe vetää
Älä mulle ala, älä ala
Kato
Näin on näppäimet
qwertyuiopåü"
Kirjani seuraavat sivut ovat takertuneet toisiinsa, joten en tiedä, miten teos jatkuisi. Ehkä nimi ja ensimmäinen runo on riittänyt Markko Tainallekin, joka teki, mitä miehen pitää tehdä: naitti nimen edellyttämällä tavalla saksankielisen kaunokirjallisuuden suurmiehen (1749–1832) ja Chuck Berryn Johnny B. Gooden (1958). Jukeboksia on tuskin esitetty yhtä hienosti suomalaisen kansitaiteen historiassa.
Jouni Inkala: Tässä sen reuna
WSOY, 1992. Graafinen suunnittelu: Marjaana Virta.
"Reunoja tuli sitten vähän useampikin, ei kai haittaa?"
