Joitakin vuosia sitten vuokrasin Oulun keskustasta työhuoneen, johon olin juuri asettumassa, kun eräs läheisimmistä ystävistäni tuli tervehtimään minua sinne. Asettelimme yhdessä viimeisiä huonekaluja ja puhelimme niitä näitä, sitten kaikki oli yhtäkkiä valmista ja keitimme kahvit. Myös kahvinkeitin oli uusi, olin ostanut jotain tuoreita puruja vastapäätä Stockmannilta. Pian huone täyttyi tuoreen presson vahvoista aromeista. Me istuimme alas ja aloimme puhua.
Olemme puhuneet toistemme läheisyydet ja etäisyydet läpi monta kertaa ja sellaisella tavalla kuin nainen puhuu vain naiselle. Siksi juuri tuona päivänä, kun hän istui uuden työhuoneeni keikkuvalla kolmen jalan jakkaralla ja uskoutui, en ollut uskoa korviani.
Hän teki sen vain kerran. Hän puhui itsensä läpi ja sitten ympäri, sellainen tekee hyvää, minäkin puhuin, ja tilanne vilahti ohi nopeasti, mutta jäi soimaan mieleeni tapahtuman jälkeen viikoiksi. Hän puhui kuinka A:n kanssa menee, hän puhui äitinsä, ja lopuksi jotain lääkäriin menosta.
Onko se vakavaa, kysyin. Emmä tiedä, hän vastasi. Hän antoi katseensa kiertää huoneen seiniä. Sad vagina, hän sanoi sitten. Sen sanoessaan hän huitaisi kädellään epämääräisesti jonnekin. Hän tarkoitti vastauksella lääkäriä, syytä sinne menemiseen. Siinä se oli. Olin kuullut ensimmäistä kertaa tuon sanaparin.
Surullinen pillu. Miksei sitä sanottu suomeksi. Miksei hän sanonut sitä suomeksi? Me tunnemme toistemme seikkailut aasta ööhön. Me nukumme retkillä vierekkäin kuin sisarukset, me puhumme kilometrikaupalla suomea kaikesta. Miksi hän vaihtoi kieltä?
Meni viikkoja, ennen kuin eräänä päivänä sitten vihdoin aloin leikkiä sanoilla. Jos pillu ei saa olla surullinen suomeksi edes kahden hyvin läheisen ja luotetun ihmisen kesken, mitä se olisi latinaksi? Tekstasin latinaa taitavalle ystävälleni kysymyksen ja sain useita vastauksia. Vulva melancholica. Vulva tristis. Vulva desperata. Nauroin ääneen, kun nämä sanat ilmestyivät kännykän näytölle. Minussa suorastaan tulvi iloa. Muistan tunteen yhä, pysähdyin pyörän kanssa kännykän piippaukseen, olin silloin Ainolan puistossa.
Tiesin, etten uskaltaisi käyttää itsetuhoisen pillun sanaa laisinkaan, en edes latinaksi enkä muutoin. Tiesin myös, että en uskaltaisi itse käyttää sanaa pillu kirjallisuudessani vielä vuosiin, koska olin nuori nainen. Pyöräilin kirkkaan keltaisissa lehdissä ja ajattelin, että en voi kirjoittaa kertomusta Sad Vaginasta. Ajattelin Timo Hännikäistä, joka kirjoitti teoksen Ilman, en varmasti halunnut jäädä ilman, en halunnut osakseni pillun surua (jonka tarina väistämättä resonoisi), en epämääräistä käden liikettä, tunnustuksellisuutta, jota ei edes ollut olemassa, en mykän sanoja.
Naisen sukuelimen suru on tabu
Sad Vagina. Sanomalla nuo sanat ystäväni teki alkuun pieneltä näyttävän eleen, joka kuitenkin eristi kaksi asiaa toisistaan: naisen mielen ja kehon.
Enemmän kuin sivistynyt nainen olen metsän eläin. Enemmän kuin sivistyneitä sanoja minä haluan kirjoittaa itseni lämpimään syliin. Sad Vagina ei kirjoita ketään lämpimään syliin. Kuulin kyllä, että Hännikäinen oli saanut ja paljon teoksensa ilmestymisen jälkeen, mutta kuinka käy naiselle, joka kirjoittaa sukuelinväkivaltaa. Tein päätöksen olla kirjoittamatta.
Sitten eräänä päivänä katselin pitkään käteeni nojaten uutiskuvaa perämerenlahden sulavista kevätjäistä, joiden laitamilla hylkeet lekottelivat viimeisiä hyviä jääpäiviään. Kuvassa aurinko paistoi.
Hyljekuva ja tuo sanapari (SV) yhdistyivät mielessäni ja aloin kirjoittaa. Ilman lupaa itseltäni. Tekstin alkukuvaksi nousi aika pian rannalta kuolleena löydetty nainen, jonka pillu oli hysteerinen ilosta. Se on kuva, joka varmasti syöpyy lukijan mielen verkkokalvoihin joksikin aikaa. Ainakin minun mieleeni se syöpyi, ja tunnen yhä joka kerta siihen törmätessäni sekavaa ja jäsentymätöntä hilpeyttä.
Alkukuva on minulle naisen kehon ja tunteen täydellisen kahtiajakautumisen, toinen toisesta eristymisen lopputulema. Se on pienen eleen, pienen englanninkielisen sanaparin eläväksi tullut lopetus ja samalla se on enemmän, se on kaiken loppu. Pidin runon alkukuvan nähdessäni pillun hohotuksesta. Sen nauravasta kauhusta. Pidin siitä, että nainen oli hukkunut. Tietysti, hän oli veden viemä. Kuinkas muutenkaan. Kaikki kävi tuon kuvan jälkeen selkeäksi.
Tammikuussa tulin lukeneeksi Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Siellä oli yksi lause: Prosit, hän vastaa. Ja me juomme. Akvaviitti maistuu kuminalta ja tekee kurkusta ja mielestä lähes tunnottoman. Minun pilluni jomottaa kauniisti.
Härkönen kirjoitti minulle sisäisen korjausliikkeen. Minun pilluni jomottaa kauniisti. Luojan kiitos löysin sen. Olin jo kirjoittanut Sad Vaginan, mutta elin epäuskossa ja pelossa siitä, mitä tapahtuisi jos se julkaistaisiin, sitten pam. Olin löytänyt sanarituaalin, olin löytänyt hyviä pillusanoja. Ja mikä tärkeintä, ne olivat naisen kirjoittamia. Ne olivat avaavia, nauttivia, hyvää tietä näyttäviä, vailla etäisyyttä ja ennen kaikkea ne oli puhuttu suomeksi.
Sad Vagina
Tapaus sattui Tennesseen Nashvillessa.
Rannalta löytyi kuolleena nainen.
Ainoastaan hänen vaginansa oli yhä elossa.
Tutkijaryhmä päätyi pian toteamaan
tämän hukkuneeksi todetun naisen
kehossa hysteerisesti nauravan
vaginan sukupuolielintä kohdanneeksi
akuutiksi traumaperäiseksi stressitilaksi
jonka jälkeen
vagina päädyttiin lopettamaan
pikaisten tutkimusten jälkeen
olosuhteiden pakottamana.
Pahempaa olisi ollut
yksinkertaisesti
jättää se yksin
kitumaan
ilman siihen kuuluvaa naista.
Vuoden 1999 kesäkuussa löytyi
Filippiineiltä todistetusti hymyilevä vagina
kun 20-vuotias neitsyt Amanah Baybay
kirjautui lääkäriin kokiessaan kiusalliseksi
vaginassaan ilmenneen
hilpeän puheliaisuuden
joka ei lakannut
edes yöaikaan
vaan häiritsi
kaikkia talossa nukkuvia.
Vaginan emotionaalisen ruokkimisen
(kypsä, tunteessa kestävä ja iloinen vagina)
yleishoito-ohjeeksi riittänee hyvin päivittäinen
kevyt tai leikkisä
keskustelu.
Vagina pitää huomionosoituksista,
eikä se pane pahakseen myöskään
pientä silittelyä tai
paijaamista.
Vaginan oiretta surullisuuteen ei
pidä missään olosuhteissa ohittaa.
Tilanne voi havaittaessa olla akuutti,
sillä synkkä vagina yleensä
on ensimmäinen oire
surullisesta vaginasta,
jonka kanssa ei olosuhteista
riippumatta ole leikkimistä.
Kohdattaessa surullinen vagina
kannattaa ympäröidä huomionosoituksin
sekä rakkaudellisin tunteenilmaisuin.
Normaali, keskikokoinen
ja suurikin vagina hyötyy
päivittäisestä
huomiosta
ennakoitua laaja-alaisemmin.
On myös mahdollista, että naisen vagina
voi joutua niin syvän surullisuuden valtaan,
ettei mikään onnellinenkaan tapahtuma
tai lempeinkään hyväily enää pysty
kohottamaan tämän alakuloiseksi
muuttuneen elimen tunnetta.
Tuoreimpien tapauskertomusten valossa
voidaan kuitenkin todeta, että surullisia
vaginoita on Greenwichista länteen vähiten
suhteessa itäiseen pallonpuoliskoon,
joista jälkimmäisessä on todettu
suhteessa väkilukuun selkeästi
eniten pysyvästi melankolisia vaginoita,
lat. vulva melancholica.
Näiden lajityypillisina tunnusmerkkeinä
pidetään haluttomuutta osallistua
naistenvälisiin kokoontumisiin,
joissa vaginan on mahdollista
avata suunsa ja vihdoin puhua.
Eräissä tapaustutkimuksissa on havaittu
myös suhteellisesti liian surulliseksi
ryhtyneen vaginan vulva desperatan
laaja-alaiseksi levinnyttä ja kestävää
tyytymättömyyttä, sekä kehoon
leviävää turtuneisuuden tunnetta.
Suhteellisesti liian surullinen vagina
vaikuttaa naisen kehossa siten,
että hänen tärkein sukuelimensä -
hänen ihonsa - ei oireyhtymän
edetessä reagoi vaadittavissa
määrin edes viipyileviin
tunteellisiin hyväilyihin
saati leikkisään ja kisailevaan
kosketukseen, jonka kevyt tunto
iholla on yleensä omiaan
nostattamaan vaginan
kokonaistunnetta.
Surullisten vaginoiden alalaji
on itsetuhoiset vaginat.
Näiden tuhovietti indikoi
laajemmin sen kaltaiseen
alakuloon, jota löytyy
ainoastaan tietyillä
niveljalkaisilla hämähäkkilajeilla.
Niveljalkaisilla on useita lajeja,
joiden naaraat syövät koiraan
parittelun jälkeen tai jopa
sen aikana.
Hämähäkkinaaraan käyttäytymistavan
kehittymisestä on esitetty useita
teorioita, joista ehkä
todennäköisin on, että
naaras yksinkertaisesti käyttää hyväkseen
koiraan sisältämät ravintoaineet ja energian.
(Tosin useimpien hämähäkkilajien koiraat
ovat niin pieniä verrattuna naaraisiin,
että niiden merkitys ravintona ei voi olla kovin suuri.)
Joidenkin selvitysten mukaan
aasialaisten naisten vaginoiden
tunnetilat vaihtelevat
puuskittaisista pirskahtelevista
hyväntuulisuuksista kohtuullisiin
jaksoihin kestävämpää tunnetta,
jonka alasävyjen kategoriasta
on tunnistettavissa mm.
astevaihtelultaan keskivahva,
viipyilevä melankolia.
Eurooppalaiset naiset ovat yleisesti
ottaen hilpeämpää lajia, vaikka
heidän vaginansa tunteellinen
vapaus onkin yhä rinnastettavissa
kevätauringon sulattamien meren jäiden
perässä vaeltavien hyljeparvien
hetkittäiseen oleiluun
rannan läheisyydessä.
Tällainen ilmiö on Perämeren
viimeisten jäiden rannoilla
varsin yleinen.
Ennen kuin meri on vielä kokonaan sula,
on kova etelätuuli täyttänyt
sataman ja jo jäistä
vapautuneen poukaman
hetkeksi uudelleen jäillä,
joiden mukana rannan
läheisyyteen ajautuu
yli satapäinen hyljeparvi
paistattelemaan päivää
ja nauttimaan viimeisistä
jäljellä olevista jäälautoista.
Normaali, terve vagina reagoi aina
voimallisesti puhuttuun kieleen.
Onkin suotavaa puhella
vaginalle myös alkuun
turhanaikaisilta
tuntuvia asioita.
Tällaisen keveyden saattelemana
vagina saattaa hyvinkin avautua
ja tunnustaa lopulta voimattoman
tilansa naisen omasta
vastustelusta huolimatta.
Silloin saatat kuulla naisen sanovan:
”Kiitos kysymästä. Minä voin aivan hyvin.
Olen onnellinen, terve ja iloinen, mutta minun
vaginani on ollut viime aikoina hieman synkkä.”