Kun aloin kirjoittaa runoja, musta tuli onnellisempi ja iloisempi. pakko kirjoittaa runoja tai kuolen. aloin ensin kirjoittaa päiväkirjaa. niissä olin uhmakas. puhuttelin tulevaisuuden lukijoita alusta asti, heti ensimmäisestä kirjasta lähtien. en tuntenut ketään toista nuorta joka olisi kirjoittanut. kirjoittaminen, se tekeminen itsessään oli huojentavaa. runoissani on paljon sanoja kuten aurinko, valo, enkeli. houkuttelin niitä sanoja lähemmäksi. jossakin värähti. eniten syntyi runoja keväisin, istuin bussissa, kaikki oli koskettavaa, kävyt ja purot. romaanin tekeminen on tarinankerrontaa. tykkään kirjoittaa juttuja. kyllä siinäkin on tunnetta, mutta proosaa kirjoittaessa tapa katsoa maailmaa on erilainen, ei niin iso ja avoin.

Runoilijanura alkoi 21 vuotta sitten. ura on hassu sana tässä yhteydessä. vuosien varrella suhde runouteen on muuttunut oleellisillakin tavoilla, pohjimmainen vire on kuitenkin lähellä nuoruuden teoksia. ajattelin että musta oli pakko tulla kirjailija, elämä olisi mennyt väärään suuntaan muuten. aika pitkälle kirjoitin runoja salaa. kaksoisveljeni timo löysi niitä ja paljasti muille. ei tullut katastrofia, runoja käytettiin lopulta bändissä kavereitten kesken. yhtyeen nimi oli kelpo pojat, koettiin olevamme hyvin kelvottomia. kun laulaja oli täysin lukossa, ne ajattelivat että kokeilisit sä kirjoittaa. mä kirjoitin. se oli otollista aikaa. suomipoppi pinnalla, 80-luku, bob dylania ja tuomari nurmiota. ne oli kirjallisesti suuntautuneita. nuorempana olin intohimoisempi uudistamaan. mulla oli voimakas rakkaussuhde ihastuttaviin modernisteihin. kapina kohdistui edelliseen sukupolveen, kasikytlukulaisiin. oli tunne että jotain pitää tehdä. halusin luoda omaa kieltä. yksi periaate oli että se on spontaania. ei mikään korkeampi voima jonka välittäjänä toimisi. sama ajatus on edelleen, tuottaa elämyksiä lukijoille.

Kotona kirjahyllyssä oli kaksi erikoista kirjaa jotka ei kuuluneet sinne. idiootti ja kuolleet vedet. siis jostain syystä meidän kirjahyllyssä joka oli tuntematonta sotilasta ja täällä pohjantähden alla ja mitä näitä nyt on, yllättäen siellä oli mustakantinen kirja, valkoinen kansiteksti. eeva-liisa mannerin kuolleet vedet. kun siihen tartuin, se teki vaikutuksen. silloin jo ajattelin että onko merkityksellistä ymmärtää, mutta että kirja herättelee jotain tunnerekisterejä minussa. idiootti sai ryhtymään kirjailijaksi. silloin olin suuntautumassa kirjoittamaan proosaa. kirjoitin epämääräisiä novelleja. niissä puhuttiin samalla tavalla kuin venäläisissä klassikoissa.

Ihan samanlainen kokemus mulla, kirjahylly, outo kirja. se oli uuno kailasta, löysin kirjan mummolan kirjahyllystä isän veljen vanhasta huoneesta. valitin mummolle että mulla on tylsää, olin ihan teini. se sanoi: ota jokin kirja. otin sen vain hyllystä, se oli niin hienon näköinen, aloin lukea yöllä, kello oli yksi ja se oli niin koskettava, aloin itkeä. yritin seuraavana päivänä kirjoittaa riimirunoja. se oli outoa. että kirjallisuus voi koskettaa noin paljon, se oli jännää. uuno kailas sopii nuorelle. mielialat heilahtelee. kirjoittamisen aloitin aika lailla uuno kailaan löytämisen jälkeen. taisin olla 16-17. ensimmäiset runot olivat kailaspastisseja. kirjoitin melankolista riimirunoutta. yksinäisyyttä, ahdistusta. se ei ollut poseeraamista. olin oikeasti jatkuvasti ahdistunut mutta oma kirjoitustyyli oli tuossa vaiheessa vielä pahasti hakusessa. kailaan jälkeen tuli rimbaud ja saarikoski. innostuin juhlimisesta. kiipeilin humalassa puihin ja huutelin sieltä ihmisille rimbaudin tekstejä, voi helvetti… kirjoitin päiväkirjaan: "Ihmiset ovat sanoneet runojani liian saarikoskimaisiksi, mutta kuinka saarikoskimaisia ne vasta olisivatkaan, jos en olisi koskaan lukenut Saarikoskea!"

Pitkään viljelin baudelairelta oppimaani: ole aina runoilija, prosaistinakin. runoilijoissa oli hohtoa. mikä sitten oli teini-ikäisen viitekehys tähän, itä-helsingissä oltiin aika tavallisia kavereita. pikkupoikana näin satu koskimiehen. kattelin runoilijaa, näytti herkältä, jälkikäteen ajateltuna hippitytöltä. tulin kontulalaisesta lähiöstä, tai siitä liepeiltä, kontula oli 60-luvulla malliesimerkki siitä kuinka lähiössä voi asiat mennä pieleen. ajatus toimittajilla oli aina se että mitä sieltä voi syntyä. puin ensimmäiseen kuvaan äitini mummobaskerin ja huivin. juttu ilmestyi helsingin sanomissa. otsikko meni näin: "Alekalevala taskussa, Edgar Allan Poe mielessä". nyt muistan että toimittajalta itseltään tuli toive että kuvassa olisi jotain runoilijalle sopivaa.

Yleensä toimittajat pyytävät että polttaisin tupakkaa ja pitäisin aurinkolasit päässä. ne sanoo: nojaile laiskasti seinään. mun pitää olla james dean. vaikka olisin juuri tumpannut, ne sanoo: hei polta uusi tupakka että saadaan kuva. eka isompi juttu oli imagessa. siihen kuvasi aki roukala, se on mun kaveri ja asuu hailuodossa. nykyään pyydän sen kuvaamaan lehtijuttuihin. se odottaa että kuvattava on rento. siinä imagen jutussa oli monta kuvaa. yksi oli tietenkin taas tupakointikuva. roukala käski mun tarpoa mutaisella pellolla. siitä tuli allegoria kirjoittamisen raskaudelle ja kuvasta tosi hieno. oli huhtikuu, kevättä, velliä. sain kumpparit lainaan, ne uppos, roukala vain nauroi. en oikeasti melkein päässyt ylös. oli puku päällä, käsikirjoitusliuska kädessä, ainoa kappale. kirjoitan aina ensin käsin.

Jotkut kuvanottotilanteet on jääneet mieleen. kerran töölönlahdella oli pieni avanto, sorsia. assistentin oli tarkoitus hätyyttää ne ilmaan. se sai lopulta kuvan jossa takaa kohoaa lintuja. se oli käsitelty sellaiseksi että siitä saattoi itsekin pitää. otsikossa puhuttiin enkelin näköisestä miehestä. pidin kaurajyviä kädessä, paljaat kädet. kuvaushetki toistettiin ja toistettiin, oli kunnon pakkaset. myöhemmin yritin pitää kahdella kädellä kuumaa mukia että kädet lämpenisivät. fransiskus assislaistunnelmaa siinä kai haettiin.

Usein kuvissa halutaan että katsoo miettiväisenä kaukaisuuteen. että pitää pitää kynää kädessä. olen suostunut pari kertaa, nyt sanon ei. se on rumaa, mielikuvan kliseistämisestä. en tykkää että kirjailijuutta alleviivataan. että se on syvällistä kun ulos katsoo tietyllä tavalla. kauheeta, kun pyydetään näyttään uskottavammalta. aina tuntuu että ne valitsee väärät kuvat.

Jossain vaiheessa kyllästyin siihen miksi olen baskeri päässä. päätin olla epärunoilija ja laitoin pilottitakin päälle, ei kuitenkaan ihan tapanikinnusmaista. Niistä kuvista tuli sattumalta tosi söpöjä.

Yhdessä lehdessä halusivat stailata. ne toi mulle vaatteita. ajattelin että voi hemmetti mikä klubitakki ja beigenväriset housut, kaikki liian pieniä. ehkä stailaaja ajatteli että runoilijat ovat lähestulkoon pelkkää henkeä ja valitsi vaaterivistöstä pienimmät koot. ne housut jalassa musta tuntui että edustan pikemminkin pornoteollisuutta kuin lemmenlyriikkaa. seurasaaressa ahtauduin kahvilan vessaan ja yritin vetää vaatteita päälle. takki oli onneksi niin pitkä ettei näkynyt kun napit oli auki. kerran kuvaaja oli lukenut haastattelusta että lapsena seisoin päälläni. kuvassa piti tietysti seistä päällään. se on sellainen taito ettei se katoa. oli marraskuu, lunta, hirveät välineistöt, generaattori että saatiin studiosalamavaloa. kuvaaja toi viltin kalliolle, lopulta siitä tuli yksi kuva muiden mukaan.

Kun menen kuvattavaksi en ajattele että paljastaisin itseni tai että olisin aito. ei kukaan ole aito, kuvaajalla on omat intentionsa, kameralla omat. runous poseeraa, taideoppilaitokset poseeraavat, lehden AD poseeraa, ja koko lehden brändi. viime kädessä kameran kennokin poseeraa sillä miten se on ohjelmoitu käsittelemään pikseleille tulevaa valoa. ja kun on tällaisen poseerauskoneiston keskellä voi levollisin mielin ajatella olevansa turvassa katseilta: en se ole minä siellä lehden sivulla. eikä se ole edes kuva minusta. se on erilaisten intressien poseeraava sumppu. sen päälle toimituksen sanaseppo neroilee otsikon, enkelin näköinen mies.