En ole lukenut tätä runoa varmaan kertaakaan ilman että alan itkeä. Tämän runon olen lähettänyt läheisille silloin kun en olisi pystynyt sanomaan heille mitään ilman että alan itkeä, silloin kun heitä on kohdannut sanoja suurempi suru.
Jos suru on käsittämättömän suuri, riittää kaksi viimeistä säettä. Kun hyvä lähtee tästä maailmasta, sitä vain huutaa. Että joku on kirjoittanut tuollaiset säkeet.
Kerran kävelin ystäväni kanssa pieneläinhautausmaan ohi. Ystävä pohti tuolloin suuria suruja elämässään ja hän sanoi, että häntä on alkanut ärsyttää tuo hautausmaa, kimput ja värssyt jonkun Turren tai Mirrin tai Hessu-hiiren kunniaksi. Tajusin, että häntä loukkasi niin suuri suru jonkun niin pienen vuoksi. Hänen elämäntilanteessaan näytti siltä, että jotkut sytyttivät kynttilöitä mitättömän vähäisten surujen tähden.
Jäin miettimään sitä. Kuinka mitata suru, kuinka mitata rakkaus. Kuinka järjettömältä se tosiaan voi tuntua, että joku rakastaa lemmikkiään ehkä enemmän kuin yhtäkään oman lajinsa edustajaa koko elämänsä aikana. Kuinka järjellä ei mitata rakkautta, kuinka elämän loppu ei tunne järkeä ja suru kaataa tieltään ihan mitä se haluaa. Makasin sen ruumiin päällä ja huusin.
Muistelin omia eläinystäviäni. Minun elämäni se oli perheemme koira, joka tuli meille kun olin kymmenen. Annoimme sille siskon kanssa hölmön nimen. Niin tekee kun on kymmenen. Koirasta kasvoi kohtuullisen hölmö muutenkin. Niin käy, kun kymmenenvuotias kouluttaa koiraa.
Vain seitsemän vuotta myöhemmin isä vei hölmön koiramme eläinlääkäriin ja tuli yksin takaisin. Silloin kerroimme toisillemme kuinka koira juoksee nyt onnellisena taivaassa ja jänikset saavat sielläkin hypätä sen selän yli ilman että se edes huomaa mitään, hölmö metsästyskoiramme. Silloin taisimme uskoa yhdessä tuonpuoleiseen, sen ainoan kerran.
Edellisenä iltana väsynyt koira oli raahautunut viimeisillä voimillaan pihaan ja alkanut kaivaa kuoppaa. Katsonut äitiäni silmiin aina välillä, näyttänyt mihin on matkalla. Vieläkin näen unia, joissa menen ja halaan sitä ja kuiskaan sen lurppakorvaan: anteeksi, että me melkein lopetimme sinut, syöpä räjäytti sen pehmeän tassun luut, ehkä ihminen ei vain voi ymmärtää, että on itse päättänyt lopettaa jotain elävää, ei vaikka kaikki maailman järki olisi puolella ja turkissa tuoksuisi jo kuolema.
Viime kesänä äitini otti uuden koiran, orvoksi jääneen rukan rajan takaa. Sillä on kaunis slaavilainen nimi ja se tykkää pomppia jäällä. Se näyttää joskus oudon tutulta. Painan kädet sen hörökorville, teen niistä lurpat ja hetken luulen, että se on meidän hölmö vanha koira, yhtä jäntevänä ja ryntäilevänä kuin yli kaksikymmentä vuotta sitten.
Mutta tämä koira on vähemmän hölmö ja vielä kauniimpi. Se katsoo kuinka äidin mies joogaa aamulla, se menee ihan lähelle, mutta antaa kuitenkin tilaa. Se taitaa olla aika viisas koira niin nuoreksi.
Äidin kanssa puhuimme siitä kuinka joku päivä tämäkin lähtee. Kuinka hurjaa surua sen ajatteleminen äidissä aiheuttaa. Pistin hyasintin sen poskea vasten, valkean hyasintin mustaa poskea vasten, matkaa varten.
Silloin mietin, että emme me itke vain koiria kun itkemme koiria. Ehkä itkemme eläintä itsessämme. Kun suru on niin suuri, että vain huutaa. Sellaisina hetkinä ehkä vain eläin uskaltaa tulla ihmisen viereen. Kun vain huutaa.
sitä vain huutaa.