Verkkohaulla löytyvä elämäkerrallinen tiivistelmä kertoo vuonna 1936 syntyneen Seppo Järvisen kouluttautuneen opettajan ammattiin, mutta ehtineen tehdä monenlaisia muitakin töitä. Kirjallisuusarvosteluja hän on kirjoittanut ainakin puoleen tusinaan lehteen. Hän kuului Otavan vuonna 1983 järjestämän novellikilpailun voittajiin ja julkaisi kaunokirjallisen esikoisteoksensa Hellepäivän lähes viidenkymmenen ikäisenä. Viisi vuotta myöhemmin hän julkaisi lähinnä proosarunoista koostuvan kokoelman Talvikirjeitä.
Hellepäivä jäi Järvisen ainoaksi novellikokoelmaksi. Sittemmin hän on kirjoittanut mm. lastenkirjan, matkakirjan Intian kokemuksistaan, kuunnelmia sekä kolme muuta runokokoelmaa. Ne jatkavat Talvikirjeissä pohjustetun rupattelevansävyisen monologin viljelyä ja esittelevät hieman hampsivalla tavalla kirjoittajan kiinnostusta historiaa, kaukomatkailua ja maailman menoa kohtaan.
Mahdollisimman ladattuun ilmaisuun ja tiukkaan rajaukseen pyrkivä runontekijä voi ajautua kielellisiin labyrintteihin jotka tuntuvat itsetarkoituksellisilta. Järvisen myöhempiä kokoelmia lukiessa tulee tietoiseksi siitä että säkeistetyn jutustelun lajissa pitäytyminen panee kirjoittajan toisella tavalla lujille ja voi sekin vaivihkaisesti ohjata häntä. Runoissa tulee vastaan osoittelevia kannanottoja ja tyhjänpäiväisiltä maistuvia lainauksia tai viittauksia. Tietenkin Järvinen on voinut panna niitä mukaan sen kummemmin miettimättä ja intonsa ilossa, mutta niiden viljely saattaa myös ilmentää vain osittain tiedostettua tai tiedostamatonta pyrkimystä kohti jotenkin tehoisampaa, "runollisempaa" ilmaisua.
Talvikirjeitä koostuu kahdeksasta osastosta. Johdanto, kahdentoista rivin mittainen proosaruno kertoo lähtökohdan:
Tein pesäni vanhaan taloon. Asetuin taloksi, niin kuin sanotaan. Uhoileva ja omahyväinen ilmaisu. Ei tämä ole minun taloni, en ole rakentanut sitä kalliolle. Minun unelmani ovat hiekalle rakennetut. Peukaloni kasvaa vihreää sammalta. Olen osa metsää. Yöllä tulevat unet, joista en muuta muista kuin kivun, sietämättömän merkin epätodellisesta. Olemassaolo jota ei ollutkaan. Niin herään uuteen aamuun. Pellolla vastasatanut lumi, muistin seitti. Pihlajavanhus haroo paljain kynsin sinistä avaruutta. Muutaman askeleen päässä on muinoin ollut savusauna. Tulipalossa kuoli saunaan pieni tyttö ja poika, torpan ainoat lapset. Näin kertoo perimätieto. Minä kuolen talon mukana. Betoniin ilmestyy hiushalkeamia. Talo liikkuu. Minne se on matkalla? Kirkastusaamuna tuuli nousee, heittää peltikaton kartanolle kuin baskerin. Olen paljaan taivaan alla.
Seuraavien kuuden osaston runoissa, vuoroin säkeistetyissä, vuoroin proosaksi kirjoitetuissa, limittyvät muistot, maailman menon pohdiskelut, luontoa tai muuten ympäristöä koskevat havainnot. Ne eivät etene vuodenkiertoa noudattaen tai jäsenny kokonaiseksi tarinaksi, mutta muistivälähdyksistä ja toteavista huomautuksista kehkeytyy mielikuva elämää nähneestä ja ehkä hieman sormilleen saaneesta erakosta, jolle metsän keskellä omissa oloissaan asustaminen tarjoaa sitä mitä "tyyssijalla" lienee myönteisessä mielessä tarkoitettu: sekä mielenrauhaa että sopivaa syrjästäkatsojan näkökulmaa, hänen tapauksessaan vielä jonkinmoista pärjäämisen haastetta.
(...) Huomenna
menen metsään mukanani kirves ja saha. Nitkutan poikki
tervasrosoisen kelon. Kylmyys hiipii talon nurkilla,
vainoaa kuin kissa päästäistä. Myrskyn tulon osaan ennustaa lonkkaluun
kolotuksesta. Nautin olueni makua tuntematta. Piirun verran elämän
mukavuutta.(...)
(Harakka kutsuu)
Säkeistettyjen ja säkeistämättömien tekstien vuorottelun ohella teosta rytmittää ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelu. Kun runoilija kertoo itsestään kolmannessa persoonassa – kerran jopa toisessa persoonassa – hän näkee kokonaisemmin ja sanoo toisenlaisia asioita:
Lapsena hänessä huomattiin erikoinen piirre. Jo kymmenvuotiaana hän alkoi kiertää huutokaupoissa ostamassa tavaraa, joka ei muille kelvannut. Moisionkadun vanhanneidin kuolinpesästä hän huusi kahdella markalla biedermeiersohvan. Hänellä oli kova työ saada ystävänsä Matias kantamaan sohvaa.
(...) Hän käsitti että esineet olivat merkkejä, kuvia. Vain kuvien keräilijä saattoi ymmärtää, että ihmiset rakastivat erilaisia asioita, eikä lopputulos ollut ihmisen päätettävissä. Esineet, kuvat, ovat todellisempia kuin ihmiset. Vanha huonekalu saattoi olla lujaa tekoa, paljon enemmän kuin ihmisen hauraus, hän uskoi.
(Kuvien keräilijä)
Tavallinen sarja -osaston nimirunossa näyttää käväisevän toinenkin henkilö:
Sinä olet työssä. Minä olen kotona.
Päivällä keskustelen
yksin.
Illalla vaikenemme
kahden.
Venäläisessä ruukussa rehottaa
anopinkieli, aina paikalla. (...)
Mutta ei, tämäkin vuorovaikutuksen mahdollisuus osoittautuu silmänlumeeksi, tai puhutteluksi joka ei odota vastauksia. Nämä ovat yksinolon runoja.
En mitään tiedä
tämän maailman tärkeistä asioista.
Hyvää yötä, ystäväni.
Minä olen tässä maisemassa,
tuuli, sanomaton sanoma.
Hiljaa hiipii
kissa, hämäryys.
(Hyvää yötä)
Mitenkään idylliseksi runoilija ei elämäntapaansa kuvaa. Huonokuntoisena ostetussa talossa riittää korjaamista, luonnossa liikkuessaan hän törmää metsäkoneiden tuhojälkiin, putoaa keväthölseisiin jäihin, lintulaudallaankin hän näkee tönimistä ja tappelua. Silti:
Kohta tulee yö. Ja metsä käy lähemmäksi.
Minä kutsun sitä niin kuin ystävää kutsutaan,
metsäinen metsäseni, puut pilviä,
oksat sormia. Tulkaa lähemmäksi minua,
puunsyleilijää. Niin puut tulevat.
Kuuset kurottavat, lepät läpättävät,
hiljainen koivu puhuu omiaan. Joko se taas? (...)
(Ja metsä tulee lähemmäksi)
Talveen viittaillaan, talvea muistellaan ja siihen varustaudutaan pitkin kokoelmaa. Viimeisessä, teokselle nimen antaneessa osastossa talvessa sitten ollaan ihan olemalla.
Talvi on mustavalkoinen elokuva, kauniisti rakennettu.
Ennen kuin lumi lopullisesti valloittaa pellot ja metsät,
luonnon grafiikan sävyt tulevat selvimmin esiin.
Tekee mieli piirtää ruohonkorsia, oksia, kokonaisia maisemia.
Talvi on avoin kuin japanilainen tanka-runo. Mielen
täyttää seesteinen varmuus. Nämä päivät ovat pian ohitse,
mutta aina kannattaa aamuisin sytyttää tuvan lieteen
tuli. Lämpö leviää hitaasti huoneisiin. Hiiret aloittavat
rapistelun ruokakomeron tienoilla. Kissa valpastuu.
Päivän työ on avonaisena pöydällä, kirja täynnä ihmisten
puhetta, tuskaa. Hämärä ei jaksa päiväksi asti. Huomenna
kirjoitan hänelle kaupunkiin, päätän. Asiat lepäävät,
velka unelle kasvaa. Talvikuori ylleni kuin
käärmeen nahka.
(Talvikirje 2)
Valtaosaltaan Talvikirjeiden runot ovat jutteliaan monisanaisia, lörpötteleviäkin, voisi joku sanoa. Silti ne pysyvät koossa ja rakentavat kokonaisuutta. Niistä henkivää luottamusta olemisensa oikeutukseen voisi luonnehtia vaikkapa käänteiseksi intensiteetiksi joka puolestaan tuo mieleen taolaisuuden peruskäsitteisiin kuuluvan 'wu wein'. Käsite suomentuu sanaparilla 'tekemättä tehden'; vastaavasti Talvikirjeiden runot vakuuttavat vakuuttelematta.
Missään vaiheessa runoilija ei mainitse talonsa seutua eikä sijaintia, eikä sillä ole merkitystä. Merkitystä on sillä että juuri yhteydestään tuohon paikkaan ja siinä elämisen tapaan Järvinen näyttää ammentaneen "seesteisen varmuuden" joka on synnyttänyt teosta kantavan ja koossapitävän, ajoittaiset tähdentelyt ja viisastelut kakistelematta nielaisevan kielenparren. Edellä luonnehtimaani wu wei -luottamusta en ole löytänyt Järvisen myöhemmistä kokoelmista, mutta Talvikirjeiden mielenmaiseman se on pitänyt elävänä ja sieltä löydän sen uudelleen aina kun tuohon kokoelmaan palaan.