Ei tieni lavarunoilijaksikaan ole ollut yksiselitteinen. Yksi ensimmäisistä esiintymisistäni oli vuonna 2009 Helsinki Poetry Connectionin ja Nuoren Voiman Liiton järjestämällä ensimmäisellä Poetry Jam -klubilla. Kun nyt silmäilen esittämiäni tekstejä ja kuvaa tilanteesta (kaulaa kiertää punainen huivi, tietenkin), näen ihmisen, joka esiintyi esiintyäkseen, ja siinä se. Ulkoa ohjautuvasti siis, ei sisältä.

Se on toki aloittelevalle esiintyjälle sallittua, mutta melko tyytymättömäksi se minut teki. Parin vuoden ajan esiinnyin vain silloin tällöin, sillä en kokenut esiintymistä kommunikaatioksi. Kunhan menin lavalle ja luin ääneen runoja, jotka olin joskus aiemmin kirjoittanut paperille.

Sitten tapahtui muutos. Aloin kirjoittaa tekstiä pelkästään esiintymistä varten.

Kyseessä oli vuoden 2011 Runopuulaakin eli poetry slamin Helsingin-karsinta. Paria kuukautta aiemmin olin New Yorkin -matkallani vaikuttunut Bowery Poetry Clubin spoken word -artisteista. Useimmiten he puhuivat vaikeista menneisyyksistään, jotka järjestään kumpusivat etnisyydestä, seksuaalisuudesta tai sukupuolesta johtuvaan syrjintään.

Kun esiintyjä puhuu itsestään, häntä alkaa kummasti kiinnostaa, että hän tulee ymmärretyksi. Ja nyt halusin kokeilla puhua itsestäni, niin suorasanaisesti kuin mahdollista. Uusi lähestymistapa muutti täysin tekstini sisällön. Jos aiemmin esiintyessäni koin itseni sadettajaksi, joka pyörii mekaanisesti nurmikon ympärillä, nyt avasin silmäni, tulin tietoiseksi, käärin hihani ja otin kastelukannun käteen.

Samalla kirjoittamisen prosessi muutti luonnettaan: siitä tuli pikemminkin puheen muistiin kirjaamista kuin itsenäisen teoksen veistämistä. Lähestyin runoutta ensi kertaa esittämisen kautta.

Niinpä huomasin kirjoittavani säkeitä, joita en koskaan olisi kuvitellut muuten kirjoittavani paperille. Erkka 23 vee -tekstissä teen tiliä omasta nuoruudestani, siitä kuinka tuskastuttavan ongelmaton se on ollut: "pitäiskö siitä kiittää / et vaihtoehtoi riittää / emmä jaksa niitä niittää / elämä on helvetti valikoivalle / työnnän kärryjä, kompastun, jään itteni alle / mitäs epäröin / kun en valinnut / ni valinnanvapaus / valitsiki mut".

Tiedän, paperilta luettuna säkeet herättävät helposti myötähäpeää. Minussakin. Mutta lavalla säkeet ovat totta.

Muistan hämmentävän hurmiollisen tunteen poetry slam -settini jälkeen. Minua ei ihan oikeasti kiinnostanut, pärjäisinkö kilpailussa vai en. Olinhan saanut asiani sanottua. Ehkä juuri tuon asenteen ansiosta voitin kilpailun ja pääsin Kuopion SM-finaaliin. Kun nyt katson kuvaa siellä esiintyneestä ihmisestä, minusta hän näyttää esiintyjältä, joka ei esiinny vain esiintyäkseen. Hänellä on asiaa.

Kuherruskuukausi uuden esiintyjäidentiteettini kanssa tosin päättyi ennen pitkää. Syy oli siinä, että en yksinkertaisesti saanut kirjoitettua uutta materiaalia. Kuin olisin oksentanut kaiken sanottavani kerralla lavuaariin. Ennen pitkää minusta tuli Erkka 24 vee, sitten Erkka 25 vee. Mitä sanottavaa hänellä olisi elämästä, ja miten hän sen sanoisi?

Ratkaisu löytyi, yllättäen, vanhoista teksteistäni. Siis runo- ja novellikokoelmista, jotka eivät koskaan tulleet julkaistuiksi.

Huomasin, että vanhat tekstini olivat aika mainio varanto, josta voisin ammentaa. Kysyin itseltäni: miten tämä teksti esitettäisiin lavalla? Miten voisin puhua nämä asiat yleisölle? Niinpä viime vuoden lopulla nousin jälleen lavalle. Otin materiaalikseni erään pienen tarinan kesken treffien Töölönlahteen hukkuvasta miehestä. Opettelin jutustelemaan tekstin yleisölle kuin kaverilleni. Ei yleisö ehkä nauranut – saati itkenyt – niissä kohdissa kuin oletin, mutta ainakin he kuuntelivat. Meillä oli yhteys.

Parasta oli, että se vuosien varrella tekemäni kirjoitustyö, jonka olin luullut jo hukkaan menneeksi, sai toisen tulemisen. Se runokokoelma, josta ei koskaan tullut runokokoelmaa. Se novellikokoelma, josta ei koskaan tullut novellikokoelmaa. Lavalla voisin julkaista ne, teksti kerrallaan. Omakustanteena.