Minä olen se joka näitä hakemuksia on rustannut niin paljon vuosien ajan. Ajattelin että tämän kerran kertoisin itsestäni enemmän, vaikka se ei edistäkään apurahan saamista. On vain kulunut niin kauan aikaa, että alat tuntua läheiseltä, vaikka olet kasvoton ja muuttuva. Minä haluan kasvot.

Olen ollut kirjailija 30 vuotta, siitä lähtien kun WSOY julkaisi esikoiskirjani Matkakertomuksia pimeydestä elokuussa 1986. Melkein vuoden ennen sitä riemunpäivää WSOY löi minut, nuoren pimun, ällikällä kutsumalla palaveriin ja iskemällä eteeni välittömästi allekirjoitettavaksi valmiin kustannussopimuksen. Sitä en ollut odottanut. Ja 10 000 Smk:n shekin käteeni, ja vielä muovikassillisen Södikan kirjoja.

Unelman toteutumiseen asti olin ollut realisti. Lukiossa tiesin, että halusin kirjoittaa; tiesin myös, ettei sillä voinut odottaa elävänsä. Suoritin korkeakoulututkinnon, koska en halunnut polttaa yhtään siltaa takanani, ennen kuin olisi pakko. Opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä, koska siinä olin lähinnä parhaimmillani; viestintää, koska ajattelin siitä ammattia. Työskentelin opiskelun ohessa tiedottajana. 8 vuodessa nousin kykenemättömyyteni tasolle, valtionhallinnon ja isojen yritysten viestintäkonsultiksi. Siinä hommassa sillat sitten roihusivat, henki oli mennä. Firma meni nurin, jouduin sairaalaan, toipuminen kesti vuoden. Samaan aikaan sain YLE:n Tanssiva karhu -runokirjapalkinnon. Kestettyäni vielä vuoden työttömänä sain ensimmäisen valtion 1-vuotisen taiteilija-apurahani.

Tähän mennessä olen työskennellyt vuosiapurahoilla yhteensä 15 vuotta, vaikka niidenkin välissä on ollut myöntäjän harkitsemia taukoja; hieman ihmettelen, millä taiteilijan olisi tarkoitus elää jäätyään tyhjän päälle 3-vuotisen apurahan jälkeen, jonka ajalta ei mitään muuta työkokemustakaan ole karttunut. Olen käyttänyt myös toimeentulotukea ja työttömyyspäivärahaa.

Toivuttuani 90-luvun lopusta en voinut kuvitellakaan esittäväni enää mitään; olisin kirjailija ja sillä hyvä. Tein kaarroksen lyhyen proosan kautta ja siirryin runouteen.

Viime aikoina joitakin runoilijoita on oman todistuksensa mukaan siirtynyt kirjoittamaan proosaa. "Kun työllä ei elä, on vaihdettava ammattia." Minäpä vannon, että olen sitoutunut runouteen. Runoudesta on pidettävä huolta, pitelen sitä vaikka kuin hukkuvaa, sekä omaani että käännöslyriikkaa. Olen ylpeä niistä. Puolustan niitä, vaikka kaikki kollegat vaihtaisivat proosaan – sillä runo on ainoa mahdollinen tapa ilmaista sellaista, minkä voi ilmaista vain runoitse – se on omalakinen, myös erityisen persoonallinen kieli, kuninkuuslaji, sen harjoittaminen on taitoa vaativaa taidetta.

Eletään tammikuuta 2017. Tuloni koostuvat työmarkkinatuesta ja Kelan maksamasta asumistuesta ja nettotuloni vuokran maksamisen jälkeen ovat 232 euroa / kk. Se on kieltämättä pohjanoteeraus. Melko helposti kirjailija-suomentaja saa kuitenkin hankittua muutaman satasen verran lisätuloja kuukaudessa, ja silloin ollaan jo perustoimeentulon tasolla. Tiedoksi: 300 euroa voi ansaita kuukaudessa ilman että työmarkkinatuki pienenee.

Pidemmällä ajanjaksolla selviytymiskeinokseni on muodostunut suomentaminen. Tähän mennessä olen suomentanut 14 julkaistua kirjaa ja pari lisää on työn alla. Samuel Beckettin pienoisromaanista muinaiseepos Eddaan asti, persialaisen klassikon Mawlana Rumin kertovista runoista yhdysvaltalaisiin nykyrunoilijoihin. Suomentaminen sopii myös apurahojen myöntäjien silmissä täydentämään kirjailijan työtä, niin lähellä ne ovat toisiaan. Annan esimerkin. Aloin toimittaa ja suomentaa yhdysvaltalaisen, mm. Pulitzer-palkitun Anne Sextonin (1928-1974) runoja kesällä 2013. Teos Elä tai kuole. Valitut runot (Savukeidas, 2016) valmistui kolme vuotta myöhemmin ja on toistaiseksi saanut erittäin hyvän vastaanoton. Suomentajan kuukausipalkaksi tästä työstä muodostui 55 euroa. Jollei minulla olisi ollut valtion 3-vuotista taiteilija-apurahaa vv. 2013-2015, suomentamiseen keskittyminen olisi ollut todella vaikeaa. Tuona ajanjaksona kirjoitin myös lähes valmiiksi kaksi omaa runokirjaa, joiden tekijänpalkkiot ovat lähes olemattomat: ne kattavat yhteensä vajaan kuukauden toimeentulon.

Lienee selvää, ettei runoja voi kirjoittaa eikä suomentaa ilman apurahoitusta. Taloudellisen tappion tekeminen ja immateriaalinen rakkaus eivät riitä pitämään runoilija-suomentajaa hengissä.

Olen edelleen realisti, paitsi kirjoittamisen tyylissä. Siinä ovat aina soineet surrealismin, alitajunnan aliset mahtiurut, suurempi syli, jonka rinnalla realismi tuntuu minusta pinnalta ja laskelmoinnilta, erilaiset tyylisuuntien nimetkin vaikenevat.

Ammattimainen kirjoittaminen on, paitsi äärimmäistä riskinottoa toisten (kuten kustantajien ja niiden toimintaa säätelevien lainalaisuuksien) armoilla, tietämätönnä tulevaisuudesta, myös kuin pelaisi upporikasta ja rutiköyhää. Yhtenä päivänä mietit, olisiko varaa ostaa muutaman euron sukat. Toisena päivänä saat työergonomian parantamiseen tarkoitetun apurahan ja ostat kalleimman ja parhaan satulatuolin, mitä markkinoilta saa. Kotona syöt makaronilaatikkoa, mutta kodin ulkopuolelle lähdet edustamaan, säteilet teatterien esiintymislavoilla, seurustelet presidentinlinnassa. Runojasi julkaistaan yli 20 kielellä ulkomaisissa lehdissä ja antologioissa. Matkustat pitkin maailmaa, kulusi maksetaan.

Se muuten onkin toinen juttu: juna joka vuonna 2000 vei minua ja 106 muuta eurooppalaista kirjailijaa 1,5 kuukauden ajan kallistellen vaarallisesti pitkin Euroopan laitoja. Kirjailijaliiton pj. Jarkko Laine minut kutsui siihen junaan, vuosituhannen juhlajunaan. Junanäytelmään, niin kuin sittemmin nimesin matkakirjani. Emme laskeneet kilometrejä, emme työtunteja, emme esiintymiskertoja, emme rahaa (meille maksettiin luullakseni noin 1500 Smk taskurahaa matkan aikana), emme persoonallisuutemme muutoksia, emmekä miettineet tulevaisuutta ollessamme presidenttien, ministerien, pormestarien ja suurlähetystöjen kestitettävinä. Ainutlaatuiset ja ilmaiset kokemukset pitkälti näyttävätkin korvaavan kirjailijalle sen, mikä palkanmaksun ennustettavuudesta jää puuttumaan... Matka kesti lopulta koko vuosikymmenen ajan. Vuosikymmenen aikana kehitin lavaesiintymistäni, jota kutsuttiin suggestiiviseksi. Toimittajat unohtivat kirjoittaa ja juontajat juontaa minua kuunnellessaan. Ulkomailla käytin hyväkseni sitäkin, etteivät kuulijat osanneet kieltäni...

"Niin kauan sitä matkustaa, että melkein unohtuu", kirjoitti François Villon vuosisatoja sitten. 2010-luvulla olen taas tottunut Suomessa olemiseen. Tiedän, että kielet ovat ainoa pääomani. Selviytymisstrategiani on suomentaa, suomentaa, suomentaa. Häikäilemättömästi, uutterasti. Olen koko ajan valppaana napatakseni seuraavan suomennosprojektin. Runo elää, se diiva, kuin köynnöskasvi, kasvattaa riippuvia kukintojaan kuin hullu orkidea pääni yläpuolella, kumartuu joskus ja sipaisee kasvojani. Ja minulla on kasvot, naamiota en tarvitse. Ne vanhenevat vähitellen, kuten lapselliset piirteet vanhenevat. Hiukset kasvavat kohisten, päätin juuri etten enää tässä elämässä leikkaa niitä. Teen muitakin absurdeja mutta unenvarmoja päätöksiä. Vapaus.