Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#5 numero. Runous, vapaaehtoistyö?

Näin vapaaehtoistyö muutti
elämäni

Aura Nurmi

Hurmos ja hurmahenkisyys

Rakastamme ääneen lukemista, kokemusten jakamista, musiikkia, ihmisiä ja ihmisten kertomuksia. Toimintamme ydintä on kirjoittaminen, kokoontuminen ja runojen esittäminen. Usein haastamme toisiamme esittelemällä taitojamme ja kehittämällä jatkuvasti uusia muotoja. Toiminta Helsinki Poetry Connectionissa mullisti elämäni.

Vuosia sitten kirjoitin ystävälleni kirjeen. Kerroin, ettei mikään elämässäni tuntunut hyvältä; koin myös epäonnistuneeni kirjoittajana. Päätin synkistelyni sanoihin, ettei kaikki sentään ole hullusti. Onhan minulla yhteisö jonka parissa toimin aktiivisesti: Helsinki Poetry Connection. Tapasin tämän ystäväni hiljattain. Kerroin, että kirjeen lähettämisen jälkeen elämäni oli mullistunut. HPC oli saanut muutoksen aikaan.

Kun on syntynyt ihmiseksi, joka pelkää niin paljon, että aamukahvin jälkeen on parasta mennä takaisin nukkumaan, on yhdistystyön tarjoama rutiini siunaus. Eikä minun yhteisöni tarjonnut vain säännöllisiä kokouksia tai paperityötä, vaan paljon enemmän. Esimerkiksi sellaista vastuuta, josta se menneisyyteni pelkuri olisi mennyt suunniltaan. Se tarjosi mahdollisuuden olla ratkaisija silloin kun ongelmia ilmeni - rooli, joka oli aina ollut vieras aralle itselleni. Samalla se on myös on tarjonnut yhä uudelleen ja uudelleen saman teini-iässä ensimmäistä kertaa koetun humaltuneen tunteen, kun kotibileistä lähdetään ryhmänä baariin: joku laittaa vielä Jontin & Shakan soimaan ja keräämme viimeiset tavaramme. Sitten olemme valmiita kaikkeen. Tulkoon yö ja kova aamu: pysymme yhdessä, ja puhumme heti aamusta taatusti runouden kieltä.

Yhteisöissä roikkuminen ei tietenkään ole kannattavaa pelkkien rutiinien tähden. Monissa yhdistyksissä saatetaan käydä myrkyllistä valtapeliä, tai kollektiivi houkutella opportunisteja, jotka istuvat paikalla saadakseen läsnäolosta merkinnän apurahahakemukseen. En kuitenkaan halua puhua yhdestäkään yhdistyksestä pahaa; runous Suomessa on kulttuuri, joka menestyy tällä hetkellä vapaaehtoistyöllä, ja jokainen sellaiseen toimintaan aikaansa uhraava on silmissäni arvoituksellinen lahja.

Teatterissa käydessäni aprikoin ajoittain, kuinka näyttelijöistä ei jossain vaiheessa tule jokaisesta hullua tai juoppoa. Katsellessani Laura Rämän ja Tuukka Vasaman ruumiillista sopan keittoa teoksessa Asetelmia, tanssia, lausumista, huohottamista, huitomista ja samalla kuitenkin tarkkaa tietoista esittämistä, ihmettelin, kuinka he illasta toiseen jaksavat. Eikä illan esitys ollut heidän ainoa tuotantonsa. Loppuviikosta he jo muuttuivat kenties perinteisen teatterin rakastavaisiksi. Ja takahuoneen ovesta poistuessaan he ottavat rooleista vaikeimman: oman itsensä roolin, perheenjäsenen, ystävän ja kumppanin.

Koska kuulun yhdistykseen, jonka tavoitteena on fyysistää runollista ilmaisua näin hienosti muotoiltuna, koen ehkä ymmärtäväni, mitä näyttämöllä oleminen ja sieltä alas astuminen vaatii. Yhdistyksemme leipälaji on lavarunous. Yleistäen voisin sanoa, että rakastamme ääneen lukemista, kokemusten jakamista, musiikkia, ihmisiä ja ihmisten kertomuksia. Toimintamme ydintä on kirjoittaminen, kokoontuminen ja runojen esittäminen. Usein haastamme toisiamme esittelemällä taitojamme ja kehittämällä jatkuvasti uusia muotoja. Kutsumme mukaan kaikki kaverit, joskus ennen esitystä joku löytää kadulta flamencokitaristin: hänkin pääsee mukaan. Ryhmäämme kuuluu, siihen on kuulunut ja siihen tulee koko ajan lisää spoken word -artisteja, räppäreitä, performanssitaiteilijoita, muusikoita, runoilijoita, kirjailijoita ja muutamia jalkapalloilijoitakin, jotka sitten ottivat ja perustivat runoilijoista koostuvan joukkueen. Olen kuitenkin nähnyt heidän julkisen roolinsa, heidän ilveilijän naamarinsa taakse, olen nähnyt monet tuskissaan ja nöyryytettynä, useimmiten yhteiskunnallisen systemaattisen eriarvoistamisen tuloksena. Monet meistä ovat hylkiöitä, jotka saapuvat kokouspöytään kuin turvasatamaan.

Tätä taustaa vasten minun on edelleen ihmeteltävä, kuinka me jaksamme heilua lavalla. Seuraava oma esitykseni alkaa itse asiassa kahden ja puolen tunnin kuluttua. Huomenna ikuistan ääneni radioon. Runoni ovat aina henkilökohtaisia - piirre, johon on esiintyvänä runoilijana vaikeaa tehdä eroa. Olen tietoinen runojeni joskus häiritsevän muita. Pelottavan heitä. Paljastavan heistäkin itsestään jotain. Minulle esiintyminen on kuitenkin vahvistava kokemus. Lavalla koen ennen kaikkea olevani turvassa. Analogia nyrkkeilykehään on mielestäni uskottava. Kehässä ja estradilla on säännöt, maailmalla ei. Kun näyttelijän ammattiin valmistautuvat hiovat taitojaan vuosien mittaan, meidän kollektiivissamme tehdään vähän sitä sun tätä. Lavarunous ei ole Suomessa ollut ehkä Turun runoliikkeen ja muutamien pioneerien lisäksi millään tavalla suosittua. Meillä ei ole kunnollista käsitystä siitä, mitä lavarunous on. Ei löydy guruja tai tyylejä, joista ottaa mallia. Kun näyttelijät omaksuvat palautumisen metodit ja ymmärtävät rauhoittumisen tärkeyden, me teemme edelleen vähän sitä sun tätä. Oma puheenjohtajuuteni on Helsinki Poetry Connectionissa päättymässä. Ehkä viimeisenä asiana, jonka toimintaan haluaisin tuoda, on esitystilanteiden yksityiskohtainen purkaminen. Se on tärkeää varsinkin kun esitettävät runot hyvin usein kuvaavat varsin täsmällisesti lausujan sielun näkymiä. Ongelmia. Menneisyyttä. Narratiivin avulla koossa pysyvää psyykettä.

Tee oikein

Kesällä työkaveri sai naurukohtauksen, kun kerroin, että järjestän tapahtumaa viiden leffalipun palkkiolla (esiintyjät saivat kolme). Kaupalliset toimijat lähestyvät porukkaamme usein ja joutuvat syvän - ja aidon - hämmennyksen tilaan, kun toivomme keskimääräistä pienempää summaa. En silti lakkaa ihailemasta ihmisiä, jotka toimivat kirjallisuuden parissa niin pyyteettömästi. Kun soitan kustannustoimittajalleni, on hän parhaillaan tarpomassa lumihangessa kirjakassin kanssa jossain päin Suomea kohteenaan satunnainen kirjallisuustapahtuma. Rahtustakaan hän ei voittoa tee. Ulkomailta asti kävelee ihmisiä, jotka ovat valmiita esiintymään, jos tilaisuuden ajatus tuntuu omalta. Ilmaisuuden moraaliset ongelmat katoavat, kun kaikki ovat kirjaimellisesti pähkinöinä. Vähällä saa lopulta paljon aikaan. Ja palkkiot tulevat kyllä myöhemmin, tämä on minun romanttinen käsitykseni. Että jonain päivänä minut nähdään työtä tekevänä ammattimaisena kirjailijana.

Minulle puheenjohtajuus on ollut elämäni isoin palkinto. Sallin nyt itselleni latteudet ja superlatiivit. Kun HPC:n perustaja Harri Hertell lopetti yhdistyksessä työskentelemisen, saappaat olivat valtavat. Luullakseni päädyin puheenjohtajaksi siksi, että ajattelin olevani niin vastuuntuntoinen, että minun käsissäni välttäisimme ainakin isoimmat karikot ja viidakot. Että voisin pelastaa rippeet, jotka meistä jäisi. Joku tokaisikin minulle, että ilman Harria koko pulju kaatuu; Helsinki Poetry Connection ei ole mitään ilman häntä. Minulla oli jostain syystä yhtä negatiivisia, raukkamaisia ja epärealistisia ajatuksia itsellänikin. Vähättelin itseäni ja vähättelin sitä porukkaa, joiden kanssa olin tehnyt jo monta vuotta töitä. Kuinka surullista, ja kuinka hauskaa olikaan todeta, ettei meillä ollut minkäänlaista hätää.

Tänä päivänä voisin kuvailla itseäni pelkurin sijaan taiteesta nauttivana laiskana hedonistina, joka ei pelkää enää mitään paitsi koiria, koska minulla on pahaksi karannut fobia. Harri Hertell on visionääri, velho. Hän toteuttaa myös pähkähulluja unelmiaan. Opiskelin samanlaiseksi ja muutuin ihmiseksi, joka olin aina ollutkin. Tässähän se magia onkin. En ole koskaan nähnyt ihmisten varsinaisesti muuttuvan kun heille antaa mahdollisuuden. Kaikki ovat vain oppineet tuntemaan vahvuutensa paremmin. Siksi HPC ei valikoi mukaan vain meritoituneita henkilöitä, vaan toivottaa mukaansa kaikki. Jokaisessa on potentiaalia. Yhdistyksellä menee hyvin. Lavarunous löytää koko ajan uusia muotoja. Kyllä te tiedätte. Beat kasvoi hurmoksesta. Suut vaahdossa eteenpäin, koska matka on pitkä. Tee oikein. Tule mukaan.

Kolme sääntöä, joita pyrin noudattamaan puheenjohtajana:

1. Tärkein päämäärä on luoda korkealaatuista taidetta. Älä tee yhdistyksestä niin raskasta, että kaikki aika kuluu byrokratiaan.

2. Älä puhu pahaa kollegoistasi. Älä kadehdi, vaan kannusta, jaa tietoa ja utele.

3. Kannusta naisia tarttumaan näkyviin tehtäviin.

Teksti: Aura Nurmi

Kuva: Vitaly gusatinsky

Kommentoi artikkelia Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #5

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi