Olen yrittänyt tarkastella tätä kehuttua näkymää ja etsiä katseellani niitä yksityiskohtia, joiden varaan sen arvostettu kokonaisuus kuulemma rakentuu, mutta huomioni on toistuvasti harhautunut suureen valkoiseen lintuun, joka käy täällä syömässä jätteitä. Se repii niitä tylsistyneesti tai kiihkeästi nokallaan, ahmii, valitsee, ahmii ja jättää silleen. Lintu on nykyisin joka päivä täällä, joka päivä huomaan lopulta katselevani sitä. Linnun ankeassa kokonaishahmossa ei ole yhtäkään kiinnostavaa yksityiskohtaa. Sen päästä voidaan sanoa vain että se on pää, siivestä että se on siipi. Se tekee jätteitä koskevia valintojaan ties minkä periaatteiden nojalla. Nyt se oksentaa kuin ohimennen. Jäte menee linnun suusta sisään, tulee uudessa muodossa sen suusta ulos, ja menee jälleen sisään. Lintu on sulkeutunut muoto, joka avautuu, se on avautunut muoto, joka sulkeutuu. Jotain tällaista, pidemmälle en pääse. Tällaisen näyn edessä yritän päivittäin tavoittaa jotain merkitsevää elementtiä, joka kuuluisi varsinaiseen näkymään linnun takana. Sitten iso typerä lintu nousee laiskasti siivilleen, lehahtaa pois, ja minä olen jälleen yksin tämän kehutun näkymän äärellä.