Jano-lehti

Runouslehti kaikille

#5 numero. Runous, vapaaehtoistyö?

Miksi teen työtäni ilmaiseksi?
Harri Hertell vastaa.

Harri Hertell
Miten ja miksi teet ilmaista työtä runoilijana?

Lähes kaik­ki työ- ja va­paa-ai­ka­ni on jo­ten­kin lii­tok­sis­sa ru­nou­teen. Ai­ka­ni kuluu ru­no­jen kir­joit­ta­mi­seen, nii­den lu­ke­mi­seen, niis­tä kes­kus­te­le­mi­seen, ru­no­ta­pah­tu­mien or­ga­ni­soi­mi­seen (tuot­ta­mi­seen, tie­dot­ta­mi­seen, ai­ka­tau­lut­ta­mi­seen, bud­je­toin­tiin, jne), ru­noe­siin­ty­mi­siin, ko­kouk­siin, la­va­ru­no­työ­pa­joi­hin, ru­no­musii­kin te­ke­mi­seen sekä apu­ra­ha-ano­mus­ten kir­joit­ta­mi­seen. Tämän li­säk­si tuon tuos­ta­kin huo­maan ole­va­ni erään­lai­nen ylei­nen tie­to­läh­de mitä tulee ru­no­ta­pah­tu­mien maa­il­maan; mi­nul­ta usein ky­sy­tään hyviä ru­noe­siin­ty­jiä, tie­dus­tel­laan mah­dol­li­sis­ta tu­le­vis­ta ru­no­ta­pah­tu­mis­ta, pyy­de­tään hen­ki­löi­den yh­teys­tie­to­ja, udel­laan uusis­ta ru­no­teok­sis­ta, mil­loin mis­tä­kin.

Näitä ky­se­ly­jä var­ten pe­rus­tin noin vuosi sit­ten Face­book-ryh­män La­va­ru­no­ta­pah­tu­mat Suo­mes­sa. Se on tar­koi­tet­tu ni­me­no­maan ru­no­ta­pah­tu­mien mai­nos­ta­mi­seen, mutta myös mo­ni­puo­li­sel­le ru­no­kes­kus­te­lul­le. Ryh­mää seu­raa­mal­la saa melko hyvän kä­si­tyk­sen siitä, kuin­ka pal­jon ru­no­ta­pah­tu­mia itse asias­sa tällä het­kel­lä maas­sam­me jär­jes­te­tään, yleen­sä pal­kat­ta tai hyvin pie­nel­lä lik­sal­la, pää­sään­töi­ses­ti ru­noak­ti­vis­tien kut­su­mus­työ­nä.

Kai­ken edel­lä mai­ni­tun teen ilol­la, sillä ky­sy­mys on kut­su­muk­ses­ta ja in­to­hi­mos­ta, kuten niin mo­nel­la muul­la­kin ru­noak­ti­vis­til­la. Me us­kom­me, että teoil­lam­me on jon­kin­lai­nen vai­ku­tus. Us­koi­sin että meis­tä monet ha­lua­vat edis­tää teoil­laan koko ru­no­ken­tän asiaa, johon usein oleel­li­ses­ti liit­ty­vät myös ky­sy­myk­set sa­nan­va­pau­des­ta, ta­sa-ar­vos­ta ja yh­tei­söl­li­syy­des­tä, unoh­ta­mat­ta kau­neut­ta ja iloa.

Minä itse haa­vei­len Suo­mes­ta, jonka jo­kai­ses­sa kau­pun­gis­sa ja ky­läs­sä olisi oma sään­nöl­li­nen ru­noklu­bin­sa, johon kuka ta­han­sa voisi ottaa osaa kie­leen, jul­kai­su­his­to­ri­aan tai esiin­ty­mis­ky­kyi­hin kat­so­mat­ta. Näil­lä klu­beil­la pi­täi­si voida kä­si­tel­lä mitä vain ai­hei­ta, help­po­ja ja vai­kei­ta. Jo­kai­sel­la klu­bil­la olisi omat ta­pan­sa ja eri­tyis­piir­teen­sä. Klu­bi­toi­min­nan li­säk­si pi­täi­si tie­tys­ti olla muu­ta­kin vir­ke­ää ru­nou­teen liit­ty­vää toi­min­taa kuten työ­pa­jo­ja, jul­kai­su­toi­min­taa, kes­kus­te­lu­ti­lai­suuk­sia ja mo­nen­lais­ta muuta va­paa­muo­tois­ta ajan­viet­toa ru­nou­den pa­ris­sa. Ru­no-Suo­mes­sa­ni toi­mi­jat oli­si­vat tie­tys­ti myös ak­tii­vi­ses­ti yh­tey­des­sä toi­siin­sa.

Rahallisen tuen merkitys

Tuo haave mo­ti­voi minua toi­mi­maan. Se on mie­les­sä­ni niinä het­ki­nä, kun kir­joit­ta­mi­seen tar­koi­tet­tu apu­ra­ha tuo tur­vaa elä­mää­ni, mutta eri­tyi­ses­ti juuri sil­loin, kun mi­nul­la ei ole tuota apu­ra­hoi­tus­ta joka toisi elä­mää­ni var­muut­ta. Minä olen kui­ten­kin on­ne­kas, sillä viime vuo­si­na kir­joi­tus­työ­tä­ni on tuet­tu kii­tet­tä­väs­ti. Siten, että toi­si­naan olen voi­nut itse päät­tää mitkä hom­mat otan vas­taan ja mitkä en. Tun­nen siitä päi­vit­tän syvää kii­tol­li­suut­ta. Tuo ra­hal­li­nen tuki on koh­dal­la­ni hel­pot­ta­nut suun­nat­to­mas­ti kir­joit­ta­mis­ta­ni sekä sen ke­hit­ty­mis­tä. Sa­mal­la tuki on myös mah­dol­lis­ta­nut sen, että voin pyr­kiä hi­taas­ti mutta var­mas­ti kohti ai­em­min ku­vai­le­maa­ni haa­vet­ta.

Hel­sin­ki Poet­ry Con­nec­tio­nin al­ku­vuo­si­na yh­tei­söä pyy­det­tiin esiin­ty­mään mil­loin min­ne­kin il­mai­sek­si, lähes poik­keuk­set­ta ilman mi­tään jär­ke­vää pe­rus­te­lua siitä miksi rahaa ei ole tar­jol­la. Yleen­sä kiel­täy­dyin suo­raan näis­tä ”esiin­ty­mis­mah­dol­li­suuk­sis­ta”. Lo­pul­ta kai­ke­ti sana oli le­vin­nyt tar­peek­si laa­jal­le ja tie­dus­te­lut ai­koi­vat hil­jal­leen vä­hen­tyä. Kä­si­tyk­se­ni mu­kaan yh­tei­söä ei enää tänä päi­vä­nä juu­ri­kaan rui­na­ta esiin­ty­mään lik­sat­ta, sillä ih­mi­set ovat al­ka­neet ym­mär­tää, että myös ru­noe­siin­ty­jil­le kuu­luu palk­kio työs­tään. Itse asias­sa yh­tei­sö saa kiin­nos­ta­via, pal­kal­li­sia esiin­ty­mis­kut­su­ja koh­tuul­li­sen usein. Pitää siis osata vaa­tia. Ja kui­ten­kin, pitää osata myös käyt­tää omaa har­kin­taa, sillä toi­si­naan pal­ka­ton­ta­kin työtä voi ja kan­nat­taa tehdä, kuten juuri nyt kun kir­joi­tan tätä es­see­tä.

Mutta ky­sy­mys on täs­sä­kin kir­joi­tuk­ses­sa kut­su­muk­ses­ta, siitä että teoil­la on te­ki­jäl­leen jokin sy­vem­pi mer­ki­tys. Esi­mer­kik­si se, kun joku tulee sa­no­maan ettei tiedä mihin olisi pää­ty­nyt ilman tätä (la­va­ru­no) toi­min­taa. Tai se, että näkee kuin­ka ih­mi­sen it­se­tun­to vah­vis­tuu hänen käy­ty­ään muu­ta­man kuu­kau­den ajan open mic -ti­lai­suuk­sis­sa ja saa­tu­aan niis­sä on­nis­tu­mi­sen ko­ke­muk­sia, toi­si­naan jopa uusia ys­tä­viä, yh­tei­sön ym­pä­ril­leen. Sel­lai­sel­le ei voi lait­taa hin­ta­lap­pua, se on jo­tain mitä yri­tän usein mie­les­sä­ni vaa­lia.

Palkkaa rakkaastakin työstä

Ol­les­sa­ni ai­koi­na­ni pos­til­la töis­sä en olisi ja­ka­nut kir­jei­tä ja pa­ket­te­ja päi­vää­kään ilman pal­kaa. Sen si­jaan haa­vei­lin jo­kai­nen päivä jos­ta­kin ny­kyi­sen kal­tai­ses­ta elä­mäs­tä. Palk­ka­ni on ny­ky­ään suu­rim­man osan ajas­ta pie­nem­pi, kuin pos­til­la työs­ken­nel­les­sä­ni, mutta olen silti elä­mää­ni tyy­ty­väi­sem­pi. Tässä näyt­te­lee suur­ta roo­lia työn mie­lek­kyy­den tär­keys. Se, että te­ke­mi­nen tun­tuu mu­ka­val­ta ja tär­keäl­tä on mie­les­tä­ni kaik­kein oleel­li­sin asia töitä teh­des­sä, ai­na­kin sen pi­täi­si olla. Pitää pyr­kiä te­ke­mään jo­tain mikä tun­tuu oi­keal­ta ja vasta sen jäl­keen tulee palk­ka, joka tie­tys­ti pitää myös saada, sillä muu­ten ei voi syödä, mak­saa vuo­kraa tai ostaa lap­sel­le vaat­tei­ta. Ke­nen­kään ei pi­täi­si jou­tua elä­mään sel­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa.

Tie­tys­ti eri­tyi­sen ra­kas­ta työtä teh­des­sä on aina vaa­ra­na, ettei ih­mi­nen muis­ta vaa­tia siitä asian­mu­kais­ta kor­vaus­ta. Ja aina sitä kor­vaus­ta ei ole myös­kään tar­jol­la, vaik­ka kuin­ka vaa­ti­si­kin. Rahaa kult­tuu­ril­le ei ole lo­put­to­mas­ti tar­jol­la ja toi­si­naan apu­ra­ho­jen ano­mi­nen­kin käy lähes työs­tä. Tämän tie­tä­vät eri­tyi­ses­ti ru­noak­ti­vis­tit, jotka toi­mi­vat pal­kat­ta ru­no­yh­dis­tys­ten päät­tä­vis­sä ja to­teut­ta­vis­sa eli­mis­sä. Yhtä lail­la tut­tua se on myös jo­kai­sel­le kir­joit­ta­jal­le, joka hakee ta­lou­del­lis­ta tukea te­ke­mi­sel­leen. Ja kai­kil­la meil­lä ti­lan­ne­kin on lähes sama: mie­les­sä on lois­ta­va, eh­dot­to­mas­ti to­teut­ta­mi­sen ar­voi­nen idea, mutta vain rahan mah­dol­lis­ta­va vai­ku­tus puut­tuu.

Jo­kai­nen kerta myös moni jää tuon vai­ku­tuk­sen ul­ko­puo­lel­le. Jos kui­ten­kin sil­loin­kin roh­ke­nee luot­taa it­seen­sä ja tu­le­vaan, kir­joit­taa päät­tä­väi­ses­ti ja jär­jes­tää ru­no­ta­pah­tu­mia, tie­tää ole­van­sa kut­su­muk­sen­sa ää­rel­lä. Sel­vää kui­ten­kin on, ettei ku­va­tun kal­tai­ses­sa ti­lan­tees­sa ku­kaan pysty kovin pit­kään elä­mään. Sil­loin on hyvin mah­dol­lis­ta, että me­ne­täm­me ai­nut­laa­tuis­ta kult­tuu­ria, joka voisi tuoda yh­teis­kun­taan hy­vin­voin­tia, iloa ja uusia nä­kö­kul­mia, ver­rat­tain pie­nel­lä ra­hal­la.

Itse toi­voi­sin­kin, että tar­jol­la olisi ny­kyis­tä enem­män apu­ra­hoi­tus­ta, jota ru­no­ta­pah­tu­mien jär­jes­tä­jät voi­si­vat anoa ilman yh­dis­tys­tä tai muuta hi­das­ta­vaa, toi­si­naan jopa toi­min­taa es­tä­vää by­ro­kra­ti­aa. En tar­koi­ta, että yh­dis­tyk­sis­sä olisi si­nän­sä mi­tään vikaa, mutta toi­voi­sin että toi­min­taan olisi hel­pom­pi saada tukea myös ilman yh­dis­tys­muo­toa. Toi­voi­sin myös, että sel­lai­sil­le ru­noi­li­joil­le joi­den en­si­si­jai­nen jul­kai­su­for­maat­ti ei ole kirja, olisi tu­le­vai­suu­des­sa ene­ne­vis­sä mää­rin apu­ra­ho­ja tar­jol­la. Sum­mien ei edes tar­vit­si­si olla eri­tyi­sen suu­ria, sillä pie­nel­lä­kin saa­daan pal­jon ai­kai­sek­si, jos vain on riit­tä­väs­ti tah­to­ti­laa ja nä­ke­mys­tä. Us­kon­kin, että mo­nil­le kir­jo­ja jul­kai­se­mat­to­mil­le ru­noi­li­joil­le ja ru­no­ta­pah­tu­ma­jär­jes­tä­jil­le pie­nes­tä­kin ta­lou­del­li­ses­ta tues­ta olisi pal­jon apua. Totta kai sil­loin pi­täi­si myös miet­tiä uusia mit­ta­rei­ta, joil­la rahaa jaet­tai­siin, mutta rat­kai­sut löy­ty­vät kyllä aina, jos sii­hen on vain tah­toa.

Tällä het­kel­lä kui­ten­kin monet ru­noak­ti­vis­tit jär­jes­tä­vät ta­pah­tu­mia pal­kat­ta, sillä heil­lä ei ole yh­dis­tys­tä taus­tal­laan ei­vät­kä he aina osaa tai us­kal­la vaa­tia rahaa esi­mer­kik­si yh­teis­työ­ra­vin­to­loil­ta. Monet ru­noi­li­jat jää­vät myös apu­ra­hoi­tus­mah­dol­li­suuk­sien ul­ko­puo­lel­le, sillä hei­dän ru­nou­ten­sa vai­kut­taa ja elää muu­al­la kuin kir­jo­jen si­vuil­la. Eikä tie­ten­kään ru­no­yh­dis­tyk­sil­lä­kään ole help­poa, sillä apu­ra­ha­kak­kua on jo ny­ky­ään­kin moni ja­ka­mas­sa. Yleen­sä töitä teh­dään­kin pal­kat­ta, tai vä­häi­sil­lä ja epä­sa­tun­nai­sil­la palk­kioil­la. Tie­dän tämän, sillä haas­tat­te­lin monia ru­noak­ti­vis­te­ja pian il­mes­ty­vää La­va­ru­no-opas­ta var­ten. Kir­jas­sa kä­sit­te­len jon­kin ver­ran näitä ta­lou­del­li­sia asioi­ta, eri­tyi­ses­ti ru­noe­siin­ty­mis­palk­kioi­hin ja ru­no­ta­pah­tu­mien jär­jes­tä­mi­seen liit­tyen.

Ja lo­pul­ta, miksi minä teen tätä ru­noak­ti­vis­tin työtä, pää­sään­töi­ses­ti hyvin pie­nel­lä tai ole­mat­to­mal­la pal­kal­la? Ehkä siksi, että olen saa­nut, ja saan edel­leen, ru­nou­del­ta niin pal­jon: uusia ih­mi­siä elä­mää­ni sekä pal­jon vil­pit­tö­miä kii­tok­sia. Kan­nus­ta­van, ra­ken­ta­van pa­laut­teen mer­ki­tys­tä ei saisi kos­kaan unoh­taa. Mei­dän tu­li­si kehua ja in­nos­taa enem­män toi­siam­me, niin yh­dis­tys­ten si­säl­lä, kuin myös nii­den ul­ko­puo­lel­la. Toki ru­noak­ti­vis­tin työ saat­taa myös jos­kus har­voin tar­jo­ta mai­net­ta ja kun­ni­aa, esi­mer­kik­si leh­ti­haas­tat­te­lun tai pie­nen pal­kin­non kaut­ta, mutta lo­pul­ta nekin tuo­vat ai­noas­taan li­sä­buus­tia te­ke­mi­seen; mie­lek­kyy­den ja palon pitää kui­ten­kin löy­tyä työs­tä it­ses­tään. Siitä, että näkee ilon, jota toi­min­nal­laan tuo yh­tei­söön­sä ja ym­pä­ris­töön­sä. Olisi silti toki mah­ta­vaa, jos tuon ilon li­säk­si ra­kas­ta­mal­laan työl­lä voisi myös elää.

Teksti:Harri Hertell

Kuva: Sara Vallioja

Kommentoi artikkelia Facebookissa

Kommentoi sähköpostitse: toimitus@janolehti.fi

Muut Jutut Jano #5

Jano - runouslehti kaikille: www.janolehti.fi