Lähes kaikki työ- ja vapaa-aikani on jotenkin liitoksissa runouteen. Aikani kuluu runojen kirjoittamiseen, niiden lukemiseen, niistä keskustelemiseen, runotapahtumien organisoimiseen (tuottamiseen, tiedottamiseen, aikatauluttamiseen, budjetointiin, jne), runoesiintymisiin, kokouksiin, lavarunotyöpajoihin, runomusiikin tekemiseen sekä apuraha-anomusten kirjoittamiseen. Tämän lisäksi tuon tuostakin huomaan olevani eräänlainen yleinen tietolähde mitä tulee runotapahtumien maailmaan; minulta usein kysytään hyviä runoesiintyjiä, tiedustellaan mahdollisista tulevista runotapahtumista, pyydetään henkilöiden yhteystietoja, udellaan uusista runoteoksista, milloin mistäkin.
Näitä kyselyjä varten perustin noin vuosi sitten Facebook-ryhmän Lavarunotapahtumat Suomessa. Se on tarkoitettu nimenomaan runotapahtumien mainostamiseen, mutta myös monipuoliselle runokeskustelulle. Ryhmää seuraamalla saa melko hyvän käsityksen siitä, kuinka paljon runotapahtumia itse asiassa tällä hetkellä maassamme järjestetään, yleensä palkatta tai hyvin pienellä liksalla, pääsääntöisesti runoaktivistien kutsumustyönä.
Kaiken edellä mainitun teen ilolla, sillä kysymys on kutsumuksesta ja intohimosta, kuten niin monella muullakin runoaktivistilla. Me uskomme, että teoillamme on jonkinlainen vaikutus. Uskoisin että meistä monet haluavat edistää teoillaan koko runokentän asiaa, johon usein oleellisesti liittyvät myös kysymykset sananvapaudesta, tasa-arvosta ja yhteisöllisyydestä, unohtamatta kauneutta ja iloa.
Minä itse haaveilen Suomesta, jonka jokaisessa kaupungissa ja kylässä olisi oma säännöllinen runoklubinsa, johon kuka tahansa voisi ottaa osaa kieleen, julkaisuhistoriaan tai esiintymiskykyihin katsomatta. Näillä klubeilla pitäisi voida käsitellä mitä vain aiheita, helppoja ja vaikeita. Jokaisella klubilla olisi omat tapansa ja erityispiirteensä. Klubitoiminnan lisäksi pitäisi tietysti olla muutakin virkeää runouteen liittyvää toimintaa kuten työpajoja, julkaisutoimintaa, keskustelutilaisuuksia ja monenlaista muuta vapaamuotoista ajanviettoa runouden parissa. Runo-Suomessani toimijat olisivat tietysti myös aktiivisesti yhteydessä toisiinsa.
Rahallisen tuen merkitys
Tuo haave motivoi minua toimimaan. Se on mielessäni niinä hetkinä, kun kirjoittamiseen tarkoitettu apuraha tuo turvaa elämääni, mutta erityisesti juuri silloin, kun minulla ei ole tuota apurahoitusta joka toisi elämääni varmuutta. Minä olen kuitenkin onnekas, sillä viime vuosina kirjoitustyötäni on tuettu kiitettävästi. Siten, että toisinaan olen voinut itse päättää mitkä hommat otan vastaan ja mitkä en. Tunnen siitä päivittän syvää kiitollisuutta. Tuo rahallinen tuki on kohdallani helpottanut suunnattomasti kirjoittamistani sekä sen kehittymistä. Samalla tuki on myös mahdollistanut sen, että voin pyrkiä hitaasti mutta varmasti kohti aiemmin kuvailemaani haavetta.
Helsinki Poetry Connectionin alkuvuosina yhteisöä pyydettiin esiintymään milloin minnekin ilmaiseksi, lähes poikkeuksetta ilman mitään järkevää perustelua siitä miksi rahaa ei ole tarjolla. Yleensä kieltäydyin suoraan näistä ”esiintymismahdollisuuksista”. Lopulta kaiketi sana oli levinnyt tarpeeksi laajalle ja tiedustelut aikoivat hiljalleen vähentyä. Käsitykseni mukaan yhteisöä ei enää tänä päivänä juurikaan ruinata esiintymään liksatta, sillä ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että myös runoesiintyjille kuuluu palkkio työstään. Itse asiassa yhteisö saa kiinnostavia, palkallisia esiintymiskutsuja kohtuullisen usein. Pitää siis osata vaatia. Ja kuitenkin, pitää osata myös käyttää omaa harkintaa, sillä toisinaan palkatontakin työtä voi ja kannattaa tehdä, kuten juuri nyt kun kirjoitan tätä esseetä.
Mutta kysymys on tässäkin kirjoituksessa kutsumuksesta, siitä että teoilla on tekijälleen jokin syvempi merkitys. Esimerkiksi se, kun joku tulee sanomaan ettei tiedä mihin olisi päätynyt ilman tätä (lavaruno) toimintaa. Tai se, että näkee kuinka ihmisen itsetunto vahvistuu hänen käytyään muutaman kuukauden ajan open mic -tilaisuuksissa ja saatuaan niissä onnistumisen kokemuksia, toisinaan jopa uusia ystäviä, yhteisön ympärilleen. Sellaiselle ei voi laittaa hintalappua, se on jotain mitä yritän usein mielessäni vaalia.
Palkkaa rakkaastakin työstä
Ollessani aikoinani postilla töissä en olisi jakanut kirjeitä ja paketteja päivääkään ilman palkaa. Sen sijaan haaveilin jokainen päivä jostakin nykyisen kaltaisesta elämästä. Palkkani on nykyään suurimman osan ajasta pienempi, kuin postilla työskennellessäni, mutta olen silti elämääni tyytyväisempi. Tässä näyttelee suurta roolia työn mielekkyyden tärkeys. Se, että tekeminen tuntuu mukavalta ja tärkeältä on mielestäni kaikkein oleellisin asia töitä tehdessä, ainakin sen pitäisi olla. Pitää pyrkiä tekemään jotain mikä tuntuu oikealta ja vasta sen jälkeen tulee palkka, joka tietysti pitää myös saada, sillä muuten ei voi syödä, maksaa vuokraa tai ostaa lapselle vaatteita. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään sellaisessa tilanteessa.
Tietysti erityisen rakasta työtä tehdessä on aina vaarana, ettei ihminen muista vaatia siitä asianmukaista korvausta. Ja aina sitä korvausta ei ole myöskään tarjolla, vaikka kuinka vaatisikin. Rahaa kulttuurille ei ole loputtomasti tarjolla ja toisinaan apurahojen anominenkin käy lähes työstä. Tämän tietävät erityisesti runoaktivistit, jotka toimivat palkatta runoyhdistysten päättävissä ja toteuttavissa elimissä. Yhtä lailla tuttua se on myös jokaiselle kirjoittajalle, joka hakee taloudellista tukea tekemiselleen. Ja kaikilla meillä tilannekin on lähes sama: mielessä on loistava, ehdottomasti toteuttamisen arvoinen idea, mutta vain rahan mahdollistava vaikutus puuttuu.
Jokainen kerta myös moni jää tuon vaikutuksen ulkopuolelle. Jos kuitenkin silloinkin rohkenee luottaa itseensä ja tulevaan, kirjoittaa päättäväisesti ja järjestää runotapahtumia, tietää olevansa kutsumuksensa äärellä. Selvää kuitenkin on, ettei kuvatun kaltaisessa tilanteessa kukaan pysty kovin pitkään elämään. Silloin on hyvin mahdollista, että menetämme ainutlaatuista kulttuuria, joka voisi tuoda yhteiskuntaan hyvinvointia, iloa ja uusia näkökulmia, verrattain pienellä rahalla.
Itse toivoisinkin, että tarjolla olisi nykyistä enemmän apurahoitusta, jota runotapahtumien järjestäjät voisivat anoa ilman yhdistystä tai muuta hidastavaa, toisinaan jopa toimintaa estävää byrokratiaa. En tarkoita, että yhdistyksissä olisi sinänsä mitään vikaa, mutta toivoisin että toimintaan olisi helpompi saada tukea myös ilman yhdistysmuotoa. Toivoisin myös, että sellaisille runoilijoille joiden ensisijainen julkaisuformaatti ei ole kirja, olisi tulevaisuudessa enenevissä määrin apurahoja tarjolla. Summien ei edes tarvitsisi olla erityisen suuria, sillä pienelläkin saadaan paljon aikaiseksi, jos vain on riittävästi tahtotilaa ja näkemystä. Uskonkin, että monille kirjoja julkaisemattomille runoilijoille ja runotapahtumajärjestäjille pienestäkin taloudellisesta tuesta olisi paljon apua. Totta kai silloin pitäisi myös miettiä uusia mittareita, joilla rahaa jaettaisiin, mutta ratkaisut löytyvät kyllä aina, jos siihen on vain tahtoa.
Tällä hetkellä kuitenkin monet runoaktivistit järjestävät tapahtumia palkatta, sillä heillä ei ole yhdistystä taustallaan eivätkä he aina osaa tai uskalla vaatia rahaa esimerkiksi yhteistyöravintoloilta. Monet runoilijat jäävät myös apurahoitusmahdollisuuksien ulkopuolelle, sillä heidän runoutensa vaikuttaa ja elää muualla kuin kirjojen sivuilla. Eikä tietenkään runoyhdistyksilläkään ole helppoa, sillä apurahakakkua on jo nykyäänkin moni jakamassa. Yleensä töitä tehdäänkin palkatta, tai vähäisillä ja epäsatunnaisilla palkkioilla. Tiedän tämän, sillä haastattelin monia runoaktivisteja pian ilmestyvää Lavaruno-opasta varten. Kirjassa käsittelen jonkin verran näitä taloudellisia asioita, erityisesti runoesiintymispalkkioihin ja runotapahtumien järjestämiseen liittyen.
Ja lopulta, miksi minä teen tätä runoaktivistin työtä, pääsääntöisesti hyvin pienellä tai olemattomalla palkalla? Ehkä siksi, että olen saanut, ja saan edelleen, runoudelta niin paljon: uusia ihmisiä elämääni sekä paljon vilpittömiä kiitoksia. Kannustavan, rakentavan palautteen merkitystä ei saisi koskaan unohtaa. Meidän tulisi kehua ja innostaa enemmän toisiamme, niin yhdistysten sisällä, kuin myös niiden ulkopuolella. Toki runoaktivistin työ saattaa myös joskus harvoin tarjota mainetta ja kunniaa, esimerkiksi lehtihaastattelun tai pienen palkinnon kautta, mutta lopulta nekin tuovat ainoastaan lisäbuustia tekemiseen; mielekkyyden ja palon pitää kuitenkin löytyä työstä itsestään. Siitä, että näkee ilon, jota toiminnallaan tuo yhteisöönsä ja ympäristöönsä. Olisi silti toki mahtavaa, jos tuon ilon lisäksi rakastamallaan työllä voisi myös elää.