Kun muistan ystävääni ja opettajaani Mirkka Rekolaa, koen aina ensimmäisenä kävelyt hänen kanssaan. Kävely kovassa pakkasessa, kun meri on jäässä ja jäällä kävellään tuikeassa tuulessa, tai talvinen Kaivopuisto, lunta ja lunta. Huvilakadun pieni asunto lumen saartamana kammiona, ja ullakon kattoparrujen ja ties minkä muun nostattama upea jouluoratorio tuulten käydessä talon yli. Nämä ovat mielessä, koska tutustuessani vuonna 1993 Mirkka Rekolaan kävelin ensin hänen kanssaan talvisessa Helsingissä. Vasta sitten tuli kesä ja helletaivas meren ylle.
Nuoruuteni kävelyistä jäi tämä: Mirkka opetti minulle Eiran rannan ja Kaivopuiston, ja siinä samalla eteläisen Helsingin kadut ja puistot. Olin juuri muuttanut kaupunkiin. Olin nähnyt kartassa Ursan, mutta en tiennyt, mikä se on. Kun puhun opettamisesta, puhun jostakin mielettömän kokonaisvaltaisesta asiasta. Lopputulos on tämä: opin paikkoja ja maisemia, mutta samalla sain kosketuksen aivan uudenlaiseen elämänasenteeseen, ehkä sitä voisi kuvata intensiteetiksi. Koskaan en voinut enää käyttää entistä, totuttua näkökykyäni. Näin toisen Helsingin, toisen rannan, toisen, niin minkä? Se jokin, jonka sain Mirkalta, siirtyi minuun nopeasti, toisaalta se vahvistui vuosien myötä. Nyt, kun Mirkkaa ei enää maallisessa mielessä ole, se, minkä sain, kantaa minua noissa samoissa maisemissa. Ne avautuvat aina siihen.
Viimeisten vuosien kävelyistä jäi tämä: Mirkka jaksoi aina vain lyhyempiä matkoja. Tähtitorninmäki, Kaivopuisto ja Kauppatori olivat lopulta saavuttamattomissa. Kuitenkin kaikki vuodenajat olivat yhä läsnä: Eirassa saattoi nähdä lyhyelläkin kävelyllä kukkivan hevoskastanjan, kirsikkapuita, omenapuun, syreenipensaita ja vaahteran. Kun Mirkka jaksoi enää Huvilakadun päähän ja muutettuaan enää Neitsytpolun päähän, istuimme maisemissa hyvin täsmällisesti. Näimme ja puhuimme jokaisen kasvin, jokaisen koiran, jokaisen puun ja lukemattomat valon vaihtumiset meren yllä ja suurella nurmikentällä. Silloin opin siirtämään katsomisen näkemiseksi. Aina Mirkka ei jaksanut tulla. Silloin poimin hänelle vuodenaikojen satoa tutuista paikoista: tämä on lehti siitä puusta; tämä on kukka siitä kasvista; tämä on sieltä. Ensimmäisenä keväänä, kesänä ja syksynä Mirkan poismenon jälkeen kävin kaiken läpi niin kuin olin tottunut. Vieläkin hämmästelen mielessäni: katso, nyt kukkii omenapuu; nyt syreenit; hevoskastanja. Ja käyn katsomassa, kukkivatko kirsikankukat. Katson merelle eri paikoista, ja on pakko päästä näkemään. Olen suunnattoman onnellinen, kun voin tällä tavoin kurottautua, niin, mihin?