Suljin äidin silmän. Painoin sormella silmäluomea alas. Luomi oli haalea. En tiedä ennen koskeneeni äidin silmää. Yritin katsoa tarkkaan että muistaisin. Pieni silmä. Mauno Kuusisto laulaa cd-soittimessa jotain romanssia. Kuusistolla on pehmeä, lempeä, saatteleva ääni. Tuskin äiti sitä kuulee. Missä vaiheessa korvat kuolevat. Ihminen kuolee vaiheittain. Jokainen elin käy oman kuolinkamppailunsa. Silmä oli avautunut muutaman millin. Äiti kuin mekaaninen nukke, vähän rikki. Peitto rinnan päällä näytti liikkuvan. Sisko ihmetteli samaa. Merkillinen näköharha, tottumuksen luoma häiriö. Levy pyörii ja silitän äidin rannetta. Se on vielä lämmin. Sormet kalpeat, koukussa. Sillä lailla siihen jääneet. Itsepäinen liikkumattomuus. Paitsi että vasen silmä on taas raollaan, se ei tahdo pysyä kiinni.
Muistiinpanoja on, mutta liian vähän. Enkö jo tähän ikään mennessä ole oppinut: muisti pettää aina. Muistan katsoneeni äidin kasvoja oikein tarkkaan, oikein hartaasti ja pitkään, oikein päättäneeni painaa piirteet mieleen. Huteria ovat muistikuvat nyt, sumeita jo. On kulunut neljä kuukautta. Tyynyliina oli karmiinin punainen.
On kulunut viisi kuukautta kun äidille tehtiin saattohoitopäätös. Hoitaja siitä kertoi ja ojensi tulosteen, siinä eriteltiin kuolemisen merkit. Piilotin paperin kaappiin, en kyennyt lukemaan, kliininen raportointi siinä hetkessä oli liian rankkaa. Diagoni ja pappi tulivat käymään, eufemismit olivat rankkoja. Miten olla sekä hienotunteinen että suora?
Heinäkuussa istun Teersalon rannassa Velkualla leppeässä merituulessa ja kuuntelen Sanna Karlströmiä. Hän lukee Runosaari-festareilla vielä julkaisemattomia runojaan ja onnistuu sanoittamaan kokemuksia ja hämmennystä äidin kuolemasta kirkkaan rauhallisesti. Karlströmin Pehmeät kudokset ilmestyy syyskuussa, odottelen. Kaipaan vertaistukea.
Pari kolme vuotta sitten kuuntelin Meiju Niskalan kirjaa Sata kirjettä kuolleelle äidille, hatarin muistikuvin palaan siihen nyt, kokemusasiantuntijana. Niskala aloittaa kuolinvuoteen äärellä ja oh, tuttu silmäongelma sielläkin: kuolleen silmät eivät pysy kiinni. Amerikassa käyttävät kuulemma pikaliimaa.
Ihailen Niskalan intensiivistä otetta, miten valppaana kertoja havainnoi, miten toimelias, rohkea ja omaehtoinen hän on, miten kokonaisvaltaisesti tekee surutyötään: Öisin ajan hoitolaitoksesi ympäri ja tööttään ikkunasi alla. Ikkunastasi loistaa valo, jätin huoneeseesi jalkalampun palamaan ja pyysin ettei sitä sammutettaisi, näin säilyisi vaikutelma, että olet vielä olemassa. Hyvästit hän kirjoittaa mustalla permanenttitussilla suoraan arkun kanteen: Hei hei sitten Äiti ja kiitos kaikesta! Uurnan kanssa hän lähtee mökille, kokeilee erilaisia tapoja rakentaa uutta äitisuhdetta, totutella uuteen asiaintilaan, istuskelee aurinkoisina päivinä uurnan päällä, ripottelee lopulta tuhkat suojakehäksi mökin ympärille ja polttaa uurnan takassa, palaminen kestää 42 minuuttia 15 sekuntia.
Niskalan kirja on muistomerkki, subjektiivinen, avoin ja perinpohjainen. Tunnistan hetkiä hoitolaitoksessa, sen käytännöissä ja arjessa, ja kuolinvuoteen äärellä. Mutta vertaistuki muuttuu myös kateelliseksi vertailuksi, soimaan itseäni, olisi pitänyt huutaa, ulvoa, valvoa, rojahtaa ruumiin päälle, taistella kuolemaa, kuoleman unohdusta ja elämän sovinnaisuuksia vastaan. Ja olisi pitänyt kuvata ja kirjoittaa kaikki, koko ajan, vimmatusti.
Olen myös huojentunut, sisarussarjan kuopuksena pääsee vähemmällä. En voi omia äitiä, en äidin kuolemaa, mutta voin jakaa sen. Tosin on siinäkin haasteensa, äiti on sama mutta kuitenkin hämmentävän eri. Vaikeaa oli valita tekstiä kuolinilmoitukseen ja valokuvaa muistojuhlapöytään. Emme kohtaa äitiä samoissa kuvissa, kukin suosii itsensä näköistä.
Nyt on elokuu ja äiti selvästi kuollut. Nimi kaiverrettu kiveen, kivi tuotu paikalleen, maa tasoitettu, nurmea kylvetty. Hauta alkaa asettua. Kauhu muuttaa muotoaan. Äiti katoaa muistista, äiti muuttuu käsitteeksi, äiti muuttuu sanaksi, joka taipuu. Taivuttelen sitä sitten. Äidein, äiditty, äitinyt, äitivöitynyt, äidiintynyt, äidistynyt, äitivystynyt, äitiväistynyt, äitiinnytetty, äitiytymätön, äitivöitymätön.
Meniko kaikki hyvin ja oikein? Saiko äiti hyvän lähdön? Sanoinko oikeat sanat, mitä sanoin, mitä äiti sanoi, sanoiko mitään, milloin, kenelle, ehkä hoitajalle kiitos tai sattuu? Ei ole tietoa äidin viimeisistä sanoista, ei ole tallella lausahdusta, jota verrata merkkimiesten kuuluisiin viimeisiin. Pentti Saarikoski: Kiinalaiset tulevat. Jean Paul Sartre: Olen epäonnistunut. Steve Jobs: Oh wow, oh wow, oh wow.
Tai esikoisromaanini Imurin, ilmestyi keväällä 2019, kuolinkohtaukseen. Siinä äitihahmon viimeiset sanat herättävät tyttäressä pahaa mieltä: Sanoin, että rakastan sua äiti, ja mitä hän: no niin no. Samassa kohtauksessa toinen tyttäristä silittää kuollutta äitiään: Tunnen miten äiti jäähtyy. – Äiti jäähtyy, hirveä lause, kommentoi sisko.
Kuolema tuottaa hirveitä, kummallisia lauseita. Muistiinpanoissani Äiti makaa kylmiössä.
Äiti kielellistyy. Kaamea lause sekin. Ällistyy. Äiti ei ällisty enää mistään. Ei edes paperisesta paitulista yllään. Puhuivat valkoisesta mekosta, kuvittelin puuvillaisen, en hallaharsoa. Se ei lämmitä yhtään.
Kuolema muuttaa rytmiä, lauseet lyhenevät, loppuvat töksähtäen itsepäisiin pisteisiin. Piste on järkytyksen merkki, jyrkänteen merkki, teksti teräväreunaista rantakivikkoa.
Kuolema huojuttaa aikamuotoja, milloin on on, milloin oli. Oikeastaan äidin kuoleminen muistutti hitaasti syvenevää hiekkarantaa, pikemminkin loivaa liukumaa kuin jyrkännettä. Äiti oli tehnyt katoamistaan seitsemän vuotta, muistisairaan kyvyt ja voimat hiipuivat, hoivakodissa rollaattori vaihtui pyörätuoliin. Kevättalvella elinpiiri entisestään supistui, viimeiset kolme viikkoa äiti makasi sängyssä. Hengitys muuttui työlääksi. Silti kuoleman nytkähdys oli kammottava, ammottava, äidin nielevä piste.
Saattohoito-sanalla löytyy kirjaston hakupalvelusta useita kirjoja: Saattohoito: haaste moniammatilliselle yhteistyölle; Saattohoito: lähimmäisenä kuolevalle; Saattohoito: potilaan ja omaisen opas; Saattohoito; Saattohoito kuolevan tukena; Suruttoman saattohoito; Autoveron saattohoito ja tieliikenneverotuksen kehittäminen; Saattajana: ennakoiva saattohoito-opas omaishoitajan tueksi; Sinun kanssasi jäähyväisten aikaan: saattohoito sairaalassa; Inhimillinen kuolema: saattohoito Suomessa: saattohoidon, palliatiivisen hoidon ja tukihoidon analyysia. Jne.
Ei tullut luettua etukäteen, ei pystynyt kun tilanne oli päällä. Eikä varsinkaan nyt, jälkikäteen, innosta lukea mitään hyvän kuoleman opasta. Vahinko on jo tapahtunut.
Kutsun kolme ystävääni kylään. Vallu, Virpi ja Eeva ovat myös hiljattain menettäneet äitinsä. Vertaistuki lipstikkakeiton äärellä tuntuu lempeän luontevalta, eikä vertailu herätä kateutta. Keskustelemme onnistuneesta kuolemasta ja olemme yhtä mieltä siitä, että Vallun äiti lähti mallikkaimmin. Vallu oli myös kaikkein kiitollisin julkiselle terveydenhuollolle, erityisesti mainiolle saattohoitolääkärille, se oli kans joku vanha vasemmistolainen, pelmahti bellazauta laulaen sisään.
Vallun äiti oli potenut pitkään masennusta, mutta saatuaan diagnoosin liian pitkälle levinneestä syövästä, ihmetteli, miksi ihmeessä halusi vuosia kuolla, ja nyt kun tiesi kuolevansa, ei halunut ollenkaan. Hän oli kolme viikkoa saattohoito-osastolla, sai oman huoneen ja lapset ja lapsenlapset vuoteen ympärille leiriä pitämään. Älkää naurako kun mä tässä teen kuolemaa, muistaa Vallu äitinsä kommentoineen.
Virpin äiti oli sairastanut alzheimeria ainakin 25 vuotta, alzheimer oli vienyt äidin vaeltamaan ärhäkkäänä pikkumummona hoitokodin käytäviä omissa maailmoissaan. Virpi näytti kuvia kuolevasta ja kuolleesta, nyrkkiin puristunut käsi sojottaa suoraan kohti kattoa, rauenneet kuolonkasvot lepäävät riemunkirjavien petivaatteiden kehystäminä. Virpi oli huojentunut äitinsä kuolemasta, muistot vapautuivat kuin jonkun aikalukon takaa ja niitä tulvii kaikilta vuosikymmeniltä. Virpi sai takaisin valoisan ja eloisan mielikuvan äidistään, pätevän sankariäidin seitsemän lyyraa rintapielessä.
Elämän reunalla aika tihenee, tiivistyy, muuttuu ainutlaatuiseksi, rajalliseksi resurssiksi, harvinaiseksi luonnonvaraksi. Kuolema taivuttaa lauseita uuteen asentoon, sanat saavat erityistä painoarvoa, jotkut repliikit jäävät mieleen. Eeva muistaa lauseen, jonka äiti oli yksin joutunut kuulemaan lääkäriltä: Teillä aortta vuotaa, tulette kuolemaan.
Ja sen, kun hänelle soitettiin: Olisi hyvä tulla nyt, ja miten hän vastasi olevansa varattu, Mä oon nyt täällä lauluryhmässä. Ja siskonsa kommentin viisi minuuttia äidin kuoleman jälkeen: Ei se äidin kanssakaan ihan helppoa ollu – lause tuntui luonnolliselta ja vapauttavalta, joskin Eevaa mietitytti kuuliko äitikin sen. Pari viikkoa tuntui outo ahdistus: nyt kun äiti oli ruumiin kahleista vapaa, hän saattoi olla kaikkialla, nähdä, kuulla senkin mikä kovalla vaivalla äidiltä oli piilossa pidetty.
Muistot haalenevat, muistiinpanoja on vähän, mutta nappasin hoitokodin sängynvieruspöydältä sitruunaglyseriinitikkuja mukaani, kolmen kappaleen avaamaton pakkaus, parasta ennen 2024-3. Hoitokodissa kostutin tikuilla kuolevan äidin kuivuvaa suuta. Ei tässä kiire ole. Ajattelin sopivana hetkenä avata paketin, vähän muistella ja maistella, saada suutuntuman äidin viimeisiin hetkiin.